Nuoren naisen kärsimykset

Syntymäkodistani lainaamani vanha kansio on odottanut kuukausia käsittelyäni. Tarkoitukseni on luetteloida kaikki asiakirjat, skannata osa niistä.  Ne auttavat minua kirjoituksissani kotikylästä. Ne kertovat myös tarinaa siitä ajasta, kun isäni oli rintamalla, ennen kuin koitti aika, että me lapset aloimme tulla tähän maailmaan. Samalla ajattelen usein aikaa, kun minua ei enää ole. Haluaisin nyt nähdä myös nuorempien lastenlasteni kasvamisen aikuiseksi. On paljon asioita, mitä haluaisin vielä kertoa. Olen silti huomannut vuosien mittaan, että lapsia ja lapsenlapsia eivät vanhan mummon elämänkohtalot kovin paljon kiinnosta. Niinhän kävi minunkin kohdallani. En kuunnellut vanhempiani riittävästi, isovanhempia en saanut kuunnella ollenkaan. Kirjoitan näitä blogejani nyt ehkä itselleni, mutta ehkä ne joskus saattavat kiinnostaa jotakin jälkeläisistäni. Tuskin silti kaikkia.

Siksi tartun kiihkeästi kaikkiin löytämiini paperinpalasiin ennen kuin ne heitetään pois ja kirjaan tiedot niistäkin. Vanhat luonnoslehtiöni olen jo kerran pelastunut tulelta, siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta. Monet asiat eivät ehkä ole kiinnostavia muille kuin minulle. Toisaalta, tutkiessani vanhempieni historiaa, pienetkin yksityiskohdat ovat osoittautuneet tärkeiksi. Olen koonnut niistä kokonaisuutta kuin rakentaisin palapeliä. Ihmiset elävät meille niin kauan kuin muistelemme heitä. Muistelemista on useata laatua. Osa ajattelee muistellessaan pelkkää muistoa ihmisestä ja hänen olemuksestaan sellaisena kuin sen muistaa. Usein se jää siihen. Osa meistä haluaa piirtää näkyville myös ihmisen koko kuvan, sellaisena kuin se näkyy hänestä jäljelle jääneistä kuvista ja papereista kuten kirjeistä ja päiväkirjoista. Monet sukupolvet ennen meitä ovat vaipuneet unholaan, koska kukaan ei ole heidän kuoltuaan paneutunut millään tavalla tutkimaan heidän elämäänsä ja kirjaamaan sitä.

Niin tai näin. Jatkan omalla tyylilläni loppuun saakka. Tällä kertaa kirjaan tähän muistojani eräästä luonnoslehtiöstä vuodelta 1967. Kursivoidut kohdat ovat kommenttejani nyt. Tekstini olen kirjoittanut silloin yhtenä pötkönä ilman välimerkkejä. Selvyyden vuoksi lisään välimerkit nyt.

Tästä se alkaa.

Aina jossakin vaiheessa meistä halutaan tietää jotakin. Joku kiinnostuu meistä, mutta onneksi sitä tapahtuu harvoin.

Onpa oikein sopiva aloitus, kun ajattelen aiemmin kirjoittamaani. Mutta en silloin todellakaan ajatellut näin pitkälle, vuosikymmenten päähän.

Unessa luin erän kaukaisen ystäväni elämänkerran, sukutarinan. Samaistuin teokseen, sen eksoottiseen maailmaan, kaukaiseen itään, kaukaiseen länteen ja tunsin olevani kipeä rakkaudesta, jota uusi elämä minulle toi. Mutta hän lähti pois. Ja sitten oli syksy. Kaikki eivät huomanneet sitä, mutta aina joskus joku mainitsi jonkun päivämäärän, joka oli liitettävä syksyyn. Auttamattomasti ja oikeastaan olisin voinut etsiä hänet käsiini hyvin helposti ja kertoa hänelle rakastavani häntä, mutta mitä älyä siinä oli. Jos joskus saisin tilaisuuden sanoa sen välittömästi, olisi todella loistava mahdollisuus kertoa se. Tuskinpa tekisin sen, en osaisi olla niin yksinkertainen. Haluaisin voittaa hänet. Haastaisin sen harakan kaksintaisteluun. Olen nähnyt sinut hänen seurassaan. Sillä harakalla on vaalea, lyhyt tukka ja se on pitkä. Muuta en ole nähnyt. Ehkä pitäisinkin siitä ja voittaisin hänet hiljaa. Todella niin tekisin, mutta se vaatisi minulta paljon työtä. En haluaisi voittaa häntä tyhjin käsin ja tyhjin mielin.

En kyllä muista. Todennäköisesti sekoitan tässä tarkoituksella kaksi ihmistä samaan tarinaan häivyttääkseni kipeät muistot. Siihen aikaan hylkäsin ihmisiä liian äkkinäisesti ja sillä tavalla loukkasin heitä. Kaduin myöhemmin. Olin parempi uneksija kuin toiseen takertuva.

Ja jos saisin hänet, rakastaisin vain häntä, rakastaisin niin paljon kuin on mahdollista eikä hän koskaan saisi katua sitä, että on rakastanut minua. Mutta voihan aina kuvitella.

Siinä näkyy ristiriitainen persoonani. Haluan kiinnittyä, mutta en sitten haluakaan. Olen jo silloin ollut tarkkailija, mutta silloin kärsin siitä paljon, paljon enemmän kuin vanhana.

Ulkona on syksy. Kohta tulee kylmä, hyvin kylmä. Merikin jäätyy ja sitä pitkin voi kävellä. Aurinko paistaa aamulla pohjoisnapamaisesti. Tietenkin vain kuvittelen niin. Joka tapauksessa kylmän auringon tavoin. Jäähän, jota on tullut kaupungin ja saarten väliin. Silloin minulle tulee yhtäkkiä ikävä ja muistan jotakin, mitä minun ei oikeastaan enää pitäisi muistaa. Olen sanonut niille muistoille stop jossakin vaiheessa ja niiden on paras pysyä poissa. Mutta en ole mikään kone, joten auttamattomasti ne tulevat ja valtaavat minut.

Koko ikämme me yritämme karkottaa osan muistoista. Emme pysty siihen. Jotakin kautta ne hiipivät takaisin ja tuovat mukanaan entistä suuremman ryppään yhteen pieneen muistoon liittyviä muistoja. Osa niistä on omia, osa tulee muiden ihmisten kautta. Ihminen on eriskummallinen luontokappale tästä syystä. Ei ehkä muuten.

Järven jäätyminen oli aina jotakin ihmeellistä, luulen niin. Minä koin sen vain kerran ja minulle se olisi ollut ihmeellistä, jos olisin voinut kokea sen ennenkin. Mutta uskotaan, että olin ollut sokea ja saanut näköni vasta eräänä syksynä juuri jään jäätyessä. Jostakin syystä tai aivan luonnollisesti se elämys on visuaalinen, jollei ota huomioon musiikillista yhteyttä, jonka siihen voi myös liittää. Näin sen ja loin siihen musiikin, jonka kuulen uudelleen hyvin harvoin, vain sattumalta. Olin rakastunut. Se oli ensimmäinen kerta koko elämässäni enkä vielä silloin tiennyt, että se ei ollut viimeinen eikä suurin eikä ikuinen. Se järvi oli eräänlainen symboli sille rakkaudelle. Se liittyi siihen ja koin järven satuna, aikuisten satuna, jonka kerroin itselleni juostessani järven vasta jäätyneellä pinnalla hänen kanssaan, suudellessani häntä. Muistan, etten halunnut sieltä pois, en halunnut sadusta pois, vaikka olin jo iso tyttö.

Se oli niitä ensi rakkauksia, rakkaus, joka toteutui, mutta loppui aikanaan mahdottomuuteensa. Muistan sen kylmän talven hyvin, lumoavat hetken järvellä ja sen ympäristössä. 

Olin aina ollut iso tyttö. En osaa liittää itseäni lapsuuteen ollenkaan. Ehkä en koskaan ollut lapsi sillä tavalla kuin voi olla lapsi. En osannut leikkiä kiltisti ja tavallisesti. Pidin ehkä juoksemisesta, piilosilla olosta, jännityksestä, joka laukesi. Rakastin ajatusta lähteä piirtämään sateiselta pihalta sisälle. Jo pelkkä ajatus lämmitti minua.

Tämä ajatus on kantanut koko elämäni. Pihaleikit ja niiden luovuuden ja jatkon lähteä piirtämään sisälle. Siitä on olemassa kuvakin. Ja myös ne kuvat kuutamosta lumisella pihalla, kuvat, jotka eivät onnistuneet, mutta ovat jääneet muistoihini hyvin voimakkaasti.

Kuinka he yrittivät tavoittaa kuuta taivaalta, luulivat sitä suureksi juustoksi eivätkä ylettyneet. He olivat niin pieniä, vaikka seisoivatkin tallinvintin rapuilla, mistä minä katselin. Ehkä minäkin yritin tavoittaa, ehkä olin toinen heistä, ehkä olin poppeleiden takana ja hymyilin. Sitten he tulivat ja menimme yhdessä piirtämään kuuta ja pieniä tyhmiä lapsia, jotka yrittivät ottaa sitä kiinni.

Siinähän se. Olin jälleen se toinen. Meitähän oli neljä. Olin aina ulkopuolinen, sitähän sanotaan myös toiseksi. Olen edelleen toinen. Haluan ollakin toinen. Se oli myöhemminkin aina minua määrittelevä. Toiseus. En kuulunut joukkoon. Muut kuuluivat, minun piti ymmärtää heitä ja heidän omituisuuksiaan ja erilaista käytöstään. Jokin aina erotti minut heistä. Aina.

Ja sitten yötaivas olisi tyhjä eikä kuu enää tulisi surusilmäisten kyynellasten kasvoille verhojen raosta yöllä ja painaisi leimaansa heihin. Eikä se kuu olisi tullut vuoteelle, jolla olimme rakastaneet yhden yön toisiamme ja seuraavana yönä en olisi itkenyt sen rakkauden takia, koska kuu ei olisi tuonut valoisia läikkiä vuoteelle.

Melko kryptinen eli vaikeasti tulkittava tekstin kohta, jonka vain minä voin tulkita, koska se liittyy todellisiin tapahtumiin edellisenä vuonna, kesällä 1966. Silloin 19-vuotias ei ollut vielä täysi-ikäinen, joten vanhemmat käyttivät julmasti määräysvaltaansa.

He tavoittelevat edelleen kuuta taivaalta. Luulen sen olevan hyvin pölyinen ja kova pala.

Kuinka muistot ovatkaan ilkeitä, koska ne ovat niin kauniita ja itkettäviä. Mutta kun kuolet, nekin kuolevat.

Niin totta. Ehkä silti on joku, joka yrittää tutkia myös toisen muistoja, etsiä jopa itseään niiden kautta. Pieni toivomus, joka saa elämän toisen kautta. Toisen, joka ymmärtää.

Tämäkin huone kuolee illalla, kun sytytän valot kahteen lamppuun. Syntyy valoja ja varjoja, erilaisia kuin päivällä. Kattoon toisen lampun yläpuolelle tuli pyöreä varjo. Sillä oli vihreä patinoitunut varjostin täynnä koukeroita ja se valaisi koko huoneen. Toinen lamppu seisoi pöydällä ja sen ääressä useimmiten luen. Siihen oli rouva, jonka luona asuin, vaihtanut voimakkaamman lampun 60 W ja jos sitä katsoi, se särki silmiä. Olisin halunnut huoneeni olevan hyvin askeettinen, valkoiset kalkkiseinät, vuode, pieni ikkuna, krusifiksi. Miksi? Jostakin syystä, koska krusifiksi liittyy käsitteeseen askeettinen. Mutta ei, huoneeni oli täynnä maalauksia ja värejä, vaikka huonekalut olivatkin vanhoja ja rumia. Vastapainoksi olin tuonut pahville öljyväreillä maalattuja kuvia, siskoni maalauksia. Tunsin tosin olevani huono Theodor van Gogh. Vaikka siskollani oli kykyjä, ehkä hänenkin sanottaisiin saaneen myydyksi vain yhden taulun elämänsä aikana. Tässä vaiheessa hän ei ollut vielä edes kunnolla aloittanut enkä minäkään.

Minnehän ne maalaukset sitten jäivät, kun muutin pois huoneesta? Vasta nyt ymmärsin, että meneillään oli alkusyksy 1967 ja asuin Kulosaaressa, vanhan rouva Heinrichsin suuren asunnon yhdessä huoneessa, huoneessa, joka oli tupaten täynnä kalusteita. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka mielenkiintoisen historian äärellä olin silloin. Tuolloin muut asiat, kuin sotahistoria olivat tärkeämpiä. Kerrostalo, jossa asunto oli, sijaitsi korkealla mäellä keskellä Kulosaarta. Kuvasin maisemia, mutta missähän ne kuvat ovat.

Minulla oli kolme pahvimuotokuvaa hänestä, mutta en voinut kyllä identifioida häntä niistä. Niiden kasvot olivat persoonattomia eivätkä koskaan tuoneet mieleeni erityisesti ketään. Oli muitakin maalauksia, joista eräästä pidin hyvin paljon, koska se toi lähelleni sen mäen, kukkulan, vuoren profiilin, jota pidin pyhänä paikkana, suojattuna ja puolueettomana alueena.

Olin ilmoittanut sisarelleni haluavani olla hänen tukijansa, mesenaattinsa, kun hän pyrkisi suureksi taiteilijaksi. Olin aiemmin alkanut itsekin piirtää ja maalata ABC-koulun tuella, mutta tajusin, ettei minusta tulisi koskaan niin hyvää. Päätin keskittyä kirjoittamiseen, mikä kyllä sekin sittemmin jäi varsin vaatimattomaksi. Yksi taiteilija perheessä riittää, sanoi isämme. Meitä olisi ollut kyllä useampia. Meistä tuli sitten elämän taiteilijoita.

Enkä koskaan ehtinyt loppuun huoneeni analysoimisessa, jos siitä nyt olisi ollut mitään hyötyä. Minun piti aina tehdä jotakin muuta, alkaa lukea tenttiä varten, lähteä ystävieni luo kuulemaan ja näkemään, miten heidän iltansa meni, vaikkei minua oikein huvittanutkaan, mutta eihän huvi ole pääasia.

Vasta vanhempieni kuoltua minulle selvisi, että vuokraemäntäni oli kirjoittanut yöllisistä poissaoloistani vanhemmilleni. Kirje on tallella. Jäin usein yöksi ystävieni luo. No, olin alaikäinen, vasta 20 vuotta täyttänyt. Pitihän minua valvoa. Vanhempani eivät muistaakseni koskaan maininneet kirjeistä tai sitten en noteerannut asiaa. Loppujen lopuksi muutin kouluaikaisten ystävättärieni luo Kallioon.

Minun on tehtävä jotakin löytääkseni tien, jota kulkea, oma tieni, ei ikioma, mutta oma tie. Yleensä joudun olemaan yksin, koska olen liian erilainen sopiakseni persoonallisuudeltani mihinkään kategoriaan.

Jestas sentään. Olin todellakin toinen. Opiskelin sinä syksynä kirjallisuuden ja estetiikan lisäksi myös psykologiaa. Oma tie. Sehän on muuttunut vanhana omaksi poluksi kuten lapsuudessa. Olisiko siitä koskaan voinut tulla suuri tie?

Ja kärsin siitä. Elämäni kaipasi ystävää, ystävää ja rakastajaa ja rakastettua yhtyneinä. Ja minne tieni veisi ennen kuin hänet löytäisin.

Ihmisen ikuinen etsintä oli käynnistynyt jo paljon varhemmin. Nyt voin kysyä, löysinkö koskaan? Löydämmekö yleensäkään. Oikeasti. Se on jotakin muuta, mitä löydämme, sillä etsimme itseämme. Etsimme sitä muista ihmisistä, mutta loppujen lopuksi palaamme itseemme. Olemme ikuisesti toisia.

Noihin aikoihin minun olisi pitänyt keskittyä juuri alkaneisiin yliopisto-opintoihini.

Tuuli mereltä. Se oli lämmin tuuli ottaen huomioon vuodenajan. Oltiinhan jo talven ovella. Siksi hän ei palellut, vaikka hänellä oli vain ohut ruskea nylontakki päällä. Hän käveli rannasta Mariankadulle. Linja-auto meni ohitse. Talossa olivat ikkunat pimeinä. Tuuli oli melko voimakas. Se heilutti hänen ohuen takkinsa helmoja. Puistikko oli tyhjä. Hän laski ruskean muovikassinsa kadulle ja yritti viheltää. Kohta Arska tulisi. Miksi Arskaa sanottiin Arskaksi, vaikka hän olikin vain Väinö?

???

Hän astui linja-autoon naisen kanssa. Hän maksoi heidät molemmat ja istui naisen viereen. Hän oli laiha. Hänellä oli ruskea popliinitakki ja ruskeat kengät. Hän istui polvet tiukasti yhdessä ja piti molemmilla käsillään kiinni naisen beigenväristä käsilaukkua. Hän puhui ruotsia ja katsoi naiseen. Hänellä oli paksut huulet. Sitten hän haukotteli. Yöllä syksyn värit peittyivät pimeyteen.

Mitä yritin?

Sillä aikaa oli satanut. Ylätasanteella oli vesilammikoita. Yö oli pitkä yksin.

11.12.1967

Kysyt, miksi kuljen täällä edestakaisin. En kerro sitä, en koskaan enää kerro. Tulee monia päiviä kun seison ja näen, mutta en kerro. Suuni on sinetöity. Siksikö, että en kertoisi. Huomenna on taas uusi päivä.

Kylmä puri. Se takertui kasvoihin, sormenpäihin, varpaisiin. Se oli kosteata ja kylmää. Kannoimme Leenan tavaroita suurissa laukuissa Väinämöisenkadulta Neljännelle linjalle. Joka metri oli kerran pysähdyttävä. Puhalsin paleleviin sormiini enkä jaksanut ajatella kokonaista kylmää talvea. Ihmisillä oli ilkeät kasvot, minullakin, vaikka nauroin. Kadut olivat pitkiä. Rahastaja raitiovaunussa oli tiukan näköinen, mutta tehköön kukin kunniallista työtään. Ehkä taas huomenna hiukan sinistä pilkahtaisi ja piristäisi.  Oli niin sydäntalvista ja särkevää.

Illalla yöllä myöhään kulkiessani ohi Uspenskin torni oli pimeänä. Meressä oli aukkoja, joissa olisi voinut uida. Kauppatori oli hiljainen ja suuri. Jonkun kiireiset askeleet kulkivat yli. Sitten en enää kuullut muuta kuin heikkoja yön ääniä.

Hänellä oli karvahattu ja kaulukset pystyssä. Tunsin hänet jo ennen kuin olin edes varma, ennen kuin näin hänen profiilinsa. Miljoonien joukosta tuntisin hänet. Se on aivan totta eikä mitään romantiikkaa. He istuivat ja puhuivat ehkä jotakin. Sydämeni pomppi. Se sama sydän, joka ei koskaan enää ilmaise olemassaoloaan. Vapisin kauttaaltaan, mutta hän ei kääntynyt eikä nähnyt minua. He menivät etuovesta ja halusin unohtaa koko typerän asian, tietysti unohdan sen. Tiedänhän, että aina silloin tällöin törmään häneen kuin kehen tahansa ihmiseen eikä hänen tarvitse merkitä yhtään enempää kuin kuka tahansa ihminen. Tiedän sen, mutta mitä voin sille, että hän merkitsee elävästi ja auttamattomasti. Hänestä kaikki alkoi. Todellisuudessa vaikken tunnusta sitä, prosessi, joka irtauttaa minut kaikesta menneestä – enkä ole siitä muuta kuin onnellinen. Onnellinen, iloinen ja elämään rakastunut mielettömästi. Mutta sinne hän meni. Talvi-iltana myöhään he istuivat raitiovaunussa ja jäivät aseman luona  pois ja painuivat alas uuteen tunneliin. Se on hän hän hän hän hän. Kummallista kyllä ainoa suuri rakkauteni. Eikä hän koskaan tiennyt sitä. En ole katkera siitä vaan siitä, että minua loukattiin.

Se oli vaikea vaihe, josta oli toivuttava. Olin entistä enemmän ulkopuolinen. Näin jälkikäteen ajatellen, en usko, että kukaan koskaan ymmärsi sitä tunnetta. Enhän itsekään ehkä silloin. Nyt näen sen selvästi. Se selittää minulle monta asiaa. Ehkä monet muutkin ihmiset kokevat samaa. Pystymme silti elämään sellaisen tunteen kanssa. Olisiko helpompaa, jos oikeasti kuuluisi joukkoon?

Huomenna minun pitäisi sanoa itseni irti tästä asunnosta, kun pääsen ystävieni luokse asumaan. Olen onneton.

Ajatukset vain pyörivät ja pyörivät. Keskiviikkona juon kaljaa viimeisen kerran tänä vuonna, mutta tuntemattomassa seurassa vielä.

Ja olen päättänyt olla tulinen pasifisti ja Vietnamin sodan vastustaja. Amerikka menettää kummasti sympatiaani.

Me tapasimme 5.päivä jotakin kuuta. Onko sillä nyt väliä eihän hänelläkään niin paljon väliä ollut. Lamput loistivat keltaisina. Autot hurisivat teillä ja kaduilla. Puiston puiden haaroissa ja oksilla oli lunta. Päivällä mies kaatui kadulla. Hänellä oli päällä sellainen paksu ja vanha pamppoo ja kasvot olivat melkein siniset ja sänkiset. Heitä sanotaan nykyään rappioalkoholisteiksi. Radiossa soivat joululaulut.

Mies kaatui, ukko kaatui kadulla monta kertaa. Terävänenäinen juutalainen veti hänet ylös. Seuraavana yönä hän ehkä kuoli kylmään kuin pieni varpunen, harmaa ja mitätön. Lamput loistivat keltaisina, autot hurisivat.

Hän asui jossakin Töölössä. Eteisessä oli Helsingin Sanomia ja Ylioppilaslehtiä ja Contactoreita. Hänellä oli ruskeat silmät. Tutustuin häneen kesäkuussa, kun syreenit kukkivat. Syksyllä tanssimme Dipolissa ja joimme olutta. Meillä oli sateensuojat mukana ja kuljimme käsi kädessä. Joskus kävimme elokuvissa emmekä enää saaneet paikkoja vaan meille vietiin penkki enkä nähnyt mitään. Emme koskaan elokuvissa pitäneet käsiämme toistemme käsissä enkä minä rakastanut häntä. Kysyin, mitä on rakkaus. Mutta hiljaa pidin hänestä kauheasti ja joskus minulla oli häntä ikävä, mutta en sanoisi sitä hänelle, kun näkisimme toisemme. Ehkä en näe häntä enää, kaikki riippuu sattumasta, mutta eihän Helsinki ole New York tai Lontoo.

Tunsin siihen aikaan monia mukavia ihmisiä. Muistan hyvin tämän tapauksen. Toisaalta yhdistelen kirjoituksessani ehkä useampia ihmisiä hämätäkseni. Ruskeasilmäisen kaverin muistan hyvin. Kotoa karannut ja lopuksi Helsinkiin tullut pikkusisareni johdatti meidät yhteen. Oli kesäkuu. Taisimme käydä yhden kerran elokuvissa. Sitten törmäsimme toisiimme syksyllä yliopistolla. Ystävä.

Rakkauteni on kuin tähden lento, kuin pyrstötähti. Se oli se pyrstö, kirkas ja hehkuva ja yksinäinen, jota kesäinen räntäsade yritti sammuttaa kadulla. Vieras mies tuijotti kasvojani, jossa tuhannet väreet kävivät. Hypätä, juosta pois, itkeä, kuolla, kuolla.

Aamulla varhain kuljin katujen yli ja katuja pitkin ja kevät tuoksui kaukana, kaukana. Minulla oli paljon ajatuksia, mutta kuitenkin halusin heittää ne pois. Sanoisin tuntevani hänet miljoonien joukosta, vain pieni ele tai vain liikkumaton hahmo. Hän tuli liian aikaisin, kohtalo oli minulle julma.

Nyt minä kuljen kuljen kuljen. Yöllä tähdet tuikkivat kylmää valoaan ja olen kaukana kaikista, en rakkaista, sillä kukaan ei ole minulle enää rakas, kun häntä ei enää ole. Enkä minä häntäkään enää huolisi. Joskus pilvi kulkee tähtien yli, kylmien, innottomien pisteiden yli ja kylmä tuuli puhaltaa autioilta niityiltä ja aukeilta enkä minä muistele enkä ajattele niitä, mitä minun pitäisi muistella. Sitä , mitä luulin rakkaudeksi ja joka toi minulle ihanimmat muistot, surulliset muistot. Ei minun pidä muistaa kuuta, joka paistoi ikkunasta vuoteelle.

Minun huoneeni on kattojen yläpuolella ja näen, kuinka kuuset taipuvat raskaasta lumesta. Kun menen WC:hen, kuulen lapsen itkua ja melua ja elämää enkä voi olla siellä. Tulen pois ja kuulen, kuinka kello tikittää aikaa-

Joskus nähdään outoja valoilmiöitä.

Hänellä on suuri linna. Hän on rikas, mutta vain minä näen hänen rikkautensa ja siinä rikkaudessa on onni. Ehkä hän käyttää kaiken väärin, mutta kaikki on niin hyvin, että sitäkään hän ei saa koskaan tietää. Kuinka rakastinkaan häntä ja kuinka vihaankaan elämän viimeistä päivää, tuulista yötä ja väsymystä.

Eikä hän koskaan tullut takaisin enkä niin naiivi olekaan, että uskoisin, että hän edes ajatteli, mutta hän oli hullu.

Hän soittaa pianoa punaisessa mökissä, syreenien takana, auringonkukkien takana, kun minä tulen. Enkä silloin tiedä vielä mitään rakkaudesta. Kukat nostavat katseensa minua kohti ja hiivin hiljaa sisään. Lattia narisee. Hän on vaipunut taiteeseen, musiikkiin ja minä ikävöin häntä enkä tiedä, että rakastan häntä.

Mutta yöllä satoi raskas valkoinen lumi ja aamulla lintu makasi kuolleena ikkunani alla. Oli kylmä eikä tuuli jaksanut lakaista lunta linnan rapuilta – se vain kolkutti tummaa, raskasta ovea ja meni pois.

Ohitse kulki neekeri ja rallatti -Chris meni metsään koiransa kanssa ja mummo hakkasi mattoja sinisellä parvekkeella.

Päivä on lyhyt kuin henkäys.

Minkä taiteilijan maailma menettikään minussa. Hah-hah.  Kuka haikailee nuoruuden tuskaisia vuosia, unelmia, jotka eivät toteutuneet. Muistan ihania hetkiä, ihailijoita, joista kaikista hankkiuduin aina eroon. Ehkä ajattelin, että nurkan takana minua odottaa oikea onni, jolle pitää antaa mahdollisuus. Olin naiivi, lapsellinen ja kokematon. Olisin tarvinnut ohjausta. En tajunnut ulkopuolisuuttani, joka johdatti minua päämäärättömästi. Vanha minä olisi ollut ehkä hyvä opas nuorelle minulle. Sekään ei tosin olisi tiennyt oikeita ratkaisuja, valintoja. Sama ulkopuolisuus on minussa edelleen. Tätä luonnoslehtiötä puhtaaksi kirjoittaessani tunsin sen elävästi. Olin silloin levoton, rauhaton ja tuskainen. Nyt hiljaisuus huokuu samalla tavalla ympärilläni, mutta olen rauhallinen ja levollinen.

Miten lyhyt elämä on. Se on kuin tähdenlento.

Vanhan kalenterin kertomaa

Jostakin syystä olen tullut säilyttäneeksi vanhoja kalentereitani. Ei se ole vain jostakin syystä vaan aivan luonnollista minulle. Ne ikivanhimmat kaukaisen nuoruuden vuosilta olin jättänyt äitini säilytettäväksi ja pelastin ne kaikenlaisen muun paperitavaran kanssa, kun kotimme pihapiirissä ollutta nk. ”kanalanvinttiä” oltiin kohta polttamassa.  Samalla otin talteen jotakin isäni aikaista materiaalia, sisarteni papereita ja laajan nuoruuden kirjeenvaihtoni. Jokainen pölyisistä pahvilaatikoista kaivamani paperi kertoo oman tarinansa. Tarinat menevät syvälle silloisen oman itseni historiaan ja kietoutuvat oman perheeni elämään, sen menneisyyteen, tulevaisuuteen. Ne kertovat minulle, vanhuuden oviaukossa viivyttelevälle myös vaihtoehtoisia tarinoita, sellaisia, jotka eivät toteutuneet, vaikka olivat vähällä toteutua. Niidenkin siemenet löytyvät papereista, kalentereista.

On tavallaan liikuttavaa ja surullistakin katsella meitä, erityisesti läheisesti tuntemiani ihmisiä tänä päivänä, kun tulevaisuus on puristettu olemattomaksi. Yritämme selvitä niissä olosuhteissa, jotka meille jäivät menetettyämme menneisyytemme. Kirjoittamalla ja muilla taiteen keinoilla voimme sentään ottaa siitä otteen ja tuoda iloa tähän päivään. Suosittelen samaa menetelmää kaikille muillekin, jos vain ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kädessäni on Collins (London, Glasgow) Ruby Diary 1967.   Kallisarvoisia tyhjiä kalentereita löytyi 1960-luvulta kirjakaupoista, joissa kävin niitä hypistelemässä. Niinhän teen vieläkin. Edellisen vuoden 1966 almanakka oli suomalainen pieni ajastaika, jonka sivut ovat myös tupaten täyteen kirjoitettuja. Voi olla, että muitakin on tallella. Nyt tutkin näitä kahta.

Kipeä ihastuminen ja elokuvia

 

Helmikuun 26 päivänä 1967 olen ollut elokuvateatteri Maximissa kello 20.45 näytöksessä. Istuinpaikkani on ollut permannon 11 rivillä oikealla paikka 144.  En ole ollut yksin, sillä tallella on myös viereisen 145 paikan lippu. Päivä oli torstai Kalevalan päivä. Yllättävää on filmi, jota olimme katsomassa. Siitä ei ole jäänyt mieleeni häivähdystäkään. Ruotsalainen Vilgot Sjömanin kohufilmi vuodelta 1964 nimeltä ”471”.

Aiemmin päivällä olin saanut isältäni kirjeen, jossa oli sisällä 120 mk. Joku Pekka oli soittanut minulle ja pyytänyt mukaansa Dipoliin katsomaan jotakin Sex cabareeta. Olin valinnut elokuvan, sillä olin edellisellä viikolla lauantaina 25.2. tavannut Dipolissa EA:n.

Muistaakseni en aina päässyt Dipoliin sisälle, koska minulla ei ollut opiskelijakorttia. Olin siihen aikaan töissä Pohjoismaiden Yhdyspankissa. Menin tanssipaikalle hämeenlinnalaisten ystävättärieni kanssa. Jollen päässyt sisälle, odottelin aulassa ja tutustuin siellä ihmisiin.  Todennäköisesti tällä kertaa olin päässyt sisälle, koska mainitsen tanssineeni. Ja siellä tapasin EA:n.

Sen jälkeen kävelimme Otaniemestä Munkkiniemeen, jossa asuin. Kävelimme ulkona aina puoli viiteen aamulla jutellen. EA käveli sitten keskustaan, jossa hän asui sisarensa perheessä. Saman päivän iltana sunnuntaina kävelimme taas puoli yötä. Se oli surullisen kipeä kielletty rakastuminen.

Maanantaina olin töissä ja illalla konekirjoituskurssilla. Ostin kuukausilipun, joka maksoi 23 mk.  Kurssin jälkeen meillä oli treffit Nissenillä ja kävelimme Munkkiniemeen. Ja tiistaina olimme sitten taas elokuvissa.

Kiihkeät tapaamisemme jatkuivat. Keskiviikkona maksoin alivuokralaishuoneemme (jaoin sen kouluaikaisen luokkatoverini Leenan kanssa) vuokran 120 mk (olikohan vain minun osuuteni?). EA soitti illalla. Kävin Töölön kirjastossa, joka varmaan oli vielä se vanha puinen rakennus Mannerheimintien varrella, jonka kohdalle sitten rakennettiin ne isot hotellit kuten Intercontinental.  Kävimme Riikinkukossa, joka lienee ollut kahvila tai ravintola Helsingissä Munkkiniemessä. Olin ostanut kirjan ”New Cinema in Europe”, joka muuten on minulla edelleenkin kohta 50 vuoden takaa.

Torstaina 2.  helmikuuta äitini soitteli, sain kirjeen R:ltä, poikaystävältäni kotopuolessa. Tapasimme kahdeksalta Nissenillä ja menimme taas elokuviin, nyt Bio Rexiin katsomaan elokuvaa ”Hautajaiset Berliinissä”, jossa pääosassa oli Michael Caine. Sen jälkeen kävelimme sateessa päättömästi, puhuimme vakavasti ja myöhästyin viimeisestä raitiovaunusta.  Menin taksilla Munkkiniemeen, se maksoi 5 mk.

Olisivatkohan jo muut huomanneet jotakin omituista? Poikaystäväni soitteli, enhän ollut mennyt kotiin viikonlopuksi, vaikka se oli aina tapani. Ongelmahan oli se, että minulla oli tämä pitkäaikainen poikaystävä jo syksystä 1965 enkä voinut aloittaa kevyesti uutta suhdetta siitäkään huolimatta, että olin silmittömästi rakastunut tähän.

Tapasimme joka päivä, kävelimme ja kävelimme. En taaskaan lähtenyt viikonloppuna maalle. Sunnuntaina 5 päivänä helmikuuta kävimme Bio Bostonissa Kaisaniemenkadulla katsomassa elokuvan  ”Palaako Pariisi?”. Sen jälkeen taas kävelyä. Kuten myös seuraavina iltoina.  Tapasimme usein pysäkillä Mannerheimintiellä. Siinä kohtaa ei ole enää pysäkkiä. Tiistaina kävimme katsomassa elokuvan ”Judex”.

Mutta jo torstaina 9 helmikuuta tapasimme melkein viimeisen kerran. Sokoksen edessä. Menimme katsomaan ”Hirsipuuta” Museokadulle. Kuljimme Hesperianpuistossa. Emme pysty eroamaan. Tapasimme vielä lauantaina, kun en vieläkään malttanut lähteä kotiin. Sieltä kyllä soiteltiin ahkerasti. Vihonviimeinen tapaamisemme oli maaliskuun 12 päivänä. Lyhyt intensiivinen vaihe oli ohitse. Minun olisi pitänyt jättää poikaystäväni. En pystynyt siihen. EA pystyi olemaan kova, hän ei enää ottanut yhteyttä. Ymmärrän hyvin hänen kyllästymisensä, sillä en voinut pettää poikaystävääni toisen kanssa. Toisaalta kun katselen asiaa nyt vuosikymmenten takaa, en silti oikein ymmärrä sitä kärsimättömyyttä, mikä nuorilla ihmisillä oli. Olisimme voineet olla ystäviä ja katsoa vähän pidempään, miten asiat alkaisivat mennä.

Koko kevääni oli yhtä tuskaa. Kävin ystävieni kanssa paljon elokuvissa. Täytin huhtikuussa 20 vuotta.  Jossakin vaiheessa paljastin asian poikaystävälleni. Huolimatta rakastumisesta olin ollut uskollinen hänelle. Hän kosti minulle koko kesän. Se oli senkin suhteen lopun alkua, vaikka syksyllä yritimme vielä löytää toisemme. Aloitin opiskelun yliopistossa. Poikaystäväni muutti takiani lähemmäksi, Helsinkiin töihin ja asui mummonsa luona. Särö oli olemassa, meillä ei ollut jatkoa, maailmamme olivat niin erilaiset.

Toipumista ja lisää elokuvia

 

Muistan, kuinka hän yritti hyvittää minulle edellistä kesää, jolloin hän jätti minut usein yksin. Mutta välinpitämättömyys oli jo tehnyt tehtävänsä. Kävimme syksyllä usein yhdessä elokuvissa. Kävinkö hänen kanssaan katsomassa Michelangelo Antonionin ”Blow-upin” maanantaina 18.9.1967. Olen merkinnyt kalenteriini tavanneeni hänet töiden jälkeen kello 17.00 baarissa. Ehkä menimme elokuviin sen jälkeen. Kyseinen elokuva on ollut ajatuksissani ja inspiroinut minua usein senkin jälkeen, koska se liittyy valokuvaukseen. 

R ja minä tapasimme alkusyksystä paljonkin. Tiistaina 26.9. kävimme katsomassa yhdessä John Frankenheimenin ohjaaman elokuvan ”Grand Prix”, joka kuvasi fiktiivisesti edellisen vuoden Formula 1-ajoja.  

Työ ja opiskelu

Olin lopettanut työt pankissa syyskuun puolessa välissä, koska olin päässyt yliopistoon opiskelemaan mm. estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Valintakokeet pidettiin yliopiston päärakennuksen suuressa luentosalissa 5.9.1967 kello 10 – 13. Tulokset julkaistiin Helsingin Sanomissa ja ehkä muuallakin, koska olen liimannut kalenteriini pari lehtileikettä. Kalenterin mukaan sain tiedon pääsystäni 14.9.

Olin pyrkinyt 2.9. samassa paikassa lukemaan taidehistoriaa. Pääsin varasijalle ja peruutusten takia olisin päässyt aloittamaan opintoni, mutta myöhästyin. Se on oma tarinansa. Muut opinnot olivat taas luentojen kuunteluja.

Kiirettä piti. Rehtorin vastaanotto yliopistolla oli 18.9. Samanaikaisesti olin jo kesän aikana käynyt autokoulua E. Nelskylän autokoulussa Fredrikinkatu 61:ssa. Kalenterin välissä on maksukuitteja 438,50 markan arvosta. Ajokortin sain 12.10.1967.  Asuinolosuhteeni olivat olleet hyvin katkonaiset eikä tilanne parantunut 1967.

Asumisolosuhteita työn ja opiskelun lomassa

Kevään 1967 asuin koulukaverini Leenan kanssa Munkkiniemessä Laajalahdentie 26:ssa erään nuoren naisen isossa asunnossa alivuokralaisina pihan puoleisessa isossa huoneessa. Kalenterini mukaan etsimme asuntoa tammikuussa ja löysimmekin kyseisen asunnon tammikuun 24 päivänä. Siihen saakka olimme oleskelleet Runeberginkadulla isossa asunnossa, jonne olin joutunut edellisenä syksynä löydettyämme koulukaverieni kanssa toisemme. Olimme kaikki tulleet Helsinkiin omia teitämme. Leena, Sini ja Satu tulivat opiskelemaan ja asuivat Runeberginkadulla kahden vanhemman opiskelijanaisen alivuokralaisina. 

Minä en päässyt opiskelemaan sitä ainoaa alaa, jota sillä hetkellä halusin ja viivyttelin kotonani. Yritin hakea töitä Helsingistä, ilmoittauduin valokuvauskurssille. Olin aika epätoivoinen. Äitini tuntui jo katsovan laiskotteluani kieroon. Kun sitten vanhempieni ystävät Helsingistä olivat lokakuun alussa käymässä, lähdin heidän mukanaan. Maailmalle vihdoin!

Ystäväni olivat alkaneet etsiä minua ja löysivät minut Vartiokylästä, jossa he eräänä iltana istuivat odottamassa tullessani työnhakureissultani. Pikku hiljaa vääntäydyin heidän kanssaan asumaan Runeberginkadulle. Minulle riitti patja heidän huoneensa lattialla. 

Lyhyt Vartiokylän aika tuntui myöhemmin todella pitkältä, vaikka kalenterini mukaan se ei kestänyt kauan. Leivoin iltakahville unelmatorttuja, pidin seuraa Maritan vanhalle äidille ja ulkoilutin nuorta Manu-koiraa. Kaupunkiin pääsin vasta iltapäivällä, mikä harmitti minua. Kävin valokuvauskurssilla. Kirjoitin paljon kirjeitä. Poikaystäväni R kävi Helsingissä minua tapaamassa tai matkustin lähes joka viikonloppu kotiin häntä ja perhettäni tapaamaan. Silti näytän kirjoittaneeni hänelle kirjeitä joka viikko kuten myös vanhemmilleni, joilta sain myös viikoittain kirjeitä.  Siihen aikaan ei vielä soiteltu kuin poikkeustapauksissa.

Sain jouluapulaisen paikan Stockmanilta, jossa aloitin työt marraskuun alussa ja lopetin ennen joulua. Siinä vaiheessa siirryin sitten sinne Runeberginkadulle. Pitkät päivät Stockmannin paperiosastolla seisomatyössä väsyttivät niin paljon, että saatoin nukkua täydessä unessa huoneessa muiden bilettäessä. Ystävieni oli sitä vaikea ymmärtää. Sitten Leena haki myös töitä Stockalta levyosastolta ja hänelle kävi aivan samoin.

Stockmann oli hieno työpaikka, työssä sain riittävästi vastuuta osastonhoitajan huomatessa kykyni. Laskin useimmiten kassan päivän päätteeksi. Paperiosasto oli silloin keskeisellä paikalla tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa, jossakin niillä paikkeilla, missä myöhemmin oli huiveja. Ruokailemassa kävimme omaan laskuun aivan yläkerroksessa, olisiko ollut 7. kerros. Työasuna oli muistaakseni sininen työtakki. Työ oli kivaa, mutta väsytti kovasti kuten aiemmin mainitsin. Väliaikainen henkilökortti n:o T973 löytyy kalenterin välistä ja kertoo, että osasto oli 24PP ja oli voimassa 2.11.-24.12.1966 eikä oikeuta ostoalennukseen. 

Kymmeniä vuosia myöhemmin, olisiko ollut 1990- ja jopa 2000-luvulla näin osastolla vielä saman osastonhoitajan, vaalean naisen, jonka nimen olen jo unohtanut, viimeksi hän oli Akateemisen ensimmäisessä kerroksessa, jossa myytiin lehtiä. Siinä taitaa nykyään olla kahvila. Teki tuolloin mieli mennä kysymään, muistaako hän vielä minut. En mennyt.

Menin jo asioissa taaksepäin. Tuolloin tapahtui niin mahdottoman paljon. Jo tuo pelkkä kalenteri kertoo itsessään niin monesta tarinan arvoisesta asiasta, että joudun supistamaan tätä kertomusta ja ehkä jatkamaan myöhemmin. Jos vaikka joku vanha kirje olisi tallentunut ja toisi vielä lisävalaistusta.

Kevät 1967

Olen todennäköisesti jo pariinkin otteeseen kirjoittanut tuosta ajasta kaivellessani vanhoja valokuviani.  Unikkopellossa- blogistani löysin tämän kirjoituksen päivämäärällä 16.5.2014,  jonne linkki tässä. Toinen aiheeseen liittyvä vanhempi kirjoitus löytyy täältä. Mutta on niitä muitakin. 

Tuo kevät ja koko vuosi oli surullisen kipeä. Olen kirjannut kalenteriini joka ikisen kerran, kun näin EA:n jossakin. Vuosien mittaan olen nähnyt hänet muulloinkin milloin missäkin yhteydessä. Hän oli valokuvaaja. Minä taas olen aina ollut kiinnostunut valokuvauksesta, joten joskus senkin takia tiemme kulkivat lähekkäin.  Hän tuskin on nähnyt minua noissa tilanteissa. Toisaalta hän tuskin painoi minua mieleensä noiden parin viikon aikana, joina tunsimme.  Vuosien mittaan olen huomannut, että me ihmiset olemme niin kovin erilaisia muistamisemme suhteen. Mieleeni ei koskaan edes tullut, että olisin mennyt jututtamaan häntä.

Silti olen silloin tällöin ajatellut vaihtoehtoisia kohtaloita. Jos lapsuuteni tavallaan päättyi vuosina 1959-1962 , niin nuoruuteni oli päättymässä 1967 ja 1968.  Vuosi 1967 oli todella kiihkeä vuosi monella tapaa.

Sisareni Päivikki.

Asunto-ongelma

Heinäkuun alkupuolella 1967 jäin lomalle ja samalla jätin asuntoni Munkkiniemessä. Olin jo aiemmin keväällä joutunut vaihtamaan Munkkiniemen asunnossa pieneen keittiön vieressä olevaan palvelijanhuoneeseen Leenan lähdettyä lomille. En pystynyt maksamaan ison huoneen vuokraa. Huoneeseen mahtui sänky ja pieni pöytä. Se oli kuuma ja ahdas.

Tiistaina kesäkuun 13 päivän aamuna varhain sain asuntoon puhelun 14-vuotiaalta pikkusiskoltani. Hän oli ”karannut" kotoa ystävättärensä S:n kanssa ja he olivat retkillään Suomessa tulleet Helsinkiin. Sisareni oli yrittänyt jo edellisenä iltana soittaa minulle, mutta vuokraemäntäni oli ottanut puhelimen irti seinästä. Hain tytöt luokseni, jossa he saivat olla turvassa sen päivän mennessäni töihin. Olin rahaton, palkkapäivä oli vasta 15.6. Tyhjensimme säästöpulloni voidaksemme ostaa leipää. Itse vietin päivän töissä ja sen jälkeen vielä autokoulun ajotunnilla. Illalla kävelimme Munkkiniemestä kaupunkiin ja myöhemmin takaisin. Nuoret kaipasivat huvituksia.

Sisareni järjesti minulle treffit siellä Hesan keskustassa erään Puten kanssa, jonka kanssa ystävyyteni jatkuikin sitten vielä syksyllä. Sillä viikolla kävimme elokuvissa yhdessä katsomassa Eric Rohmerin ”Keräilijättären”. Perjantai-iltana sain loppujen lopuksi houkuteltua tytöt palaamaan kanssani kotiin. Oli vähällä, että he olisivat jatkaneet seikkailuaan erään Tampereella tapaamansa epämääräisen tyypin kanssa lähtemällä Kööpenhaminaan. Sinä viikonloppuna sisareni P pääsi ripille.

Voi noita aikoja. Heinäkuun alussa aloitin lomani ja jätin samalla uhkarohkeasti asuntoni. Siihen oli jokin syy, jota en muista.  Heinäkuun 12 päivä lähdimme renkolaisen nuorison retkelle Tanskaan ja olimme takaisin 20.7.  Sillä matkallakin tapahtui kaikenlaista.

Työt olisivat pian alkamassa ja ilman asuntoa olisi mahdotonta olla Helsingissä. Sinä kesänä harrastimme paljon liftausta. Kävin sisareni P:n kanssa etsimässä asuntoa Helsingistä. Yhden yön jopa yövyimme matkustajakodissa. Oli se aika epätoivoista hommaa. Kuitenkin sillä samalla matkalla kävimme elokuvissa katsomassa Truffautin iki-ihanan filmin ”Jules ja Jim”. Äiti järjesti sitten minulle muutamaksi päiväksi oleskelun serkkuni A:n luona.  Kalenterini mukaan kävimme siellä siskojeni P:n ja R:n kanssa edellisenä sunnuntaina liftillä 30.7. Työni alkoivat taas 1.8.  Asuin ilmeisesti vain sen viikon serkkuni luona. 

Asuntoa oli mahdoton löytää. Viikonlopun jälkeen pääsin äitini sota-aikaisen ystävättären Anun luokse Marjaniemeen asumaan. Se oli kivaa aikaa ja ystävyys perheen kanssa jatkui myöhemmin. Anu järjesti minulle suhteillaan seuraavan asunnon Kulosaaressa kenraali Heinrichsin lesken Maria Heinrichsin luona. Muutin sinne pieneen ylikalustettuun huoneeseen 22.8. Asunto-ongelma oli hetken pois päiväjärjestyksestä, vaikken viihtynyt kovin hyvin. Olin irtisanoutumassa jo joulukuun puolivälissä.

Yhteenveto

Se oli kyllä vuosien vuosi.  Huomaan, että olen käsitellyt vasta pientä osaa tapahtumista enkä mitenkään pysty kirjaamaan tähän kaikkea. Se vuosi kuten moni muukin sisältää romaanin aiheen ja materiaalin. Näin myöhemmin aikaa ja tapahtumia tarkastellessani, olen suorastaan ällistynyt siitä ajatusten rikkaudesta ja määrästä, jota silloin kävin läpi. Nuoreen ihmiseen mahtuu niin mahdottoman paljon, Kun sitten vielä miettii niitä vaihtoehtoisia tarinoiden alkuja, materiaalia on loputtomasti.

Nyt ajatukseni pyörivät jo valokuvissa, joita olen siltä ajalta ottanut, joten on aika päästää lukija tästä piinasta.  Sain paljon uusia ystäviä, opiskelin, huvittelin, olin paljon tekemisissä siskojeni kanssa, kävin loputtomiin elokuvissa. Ennen kuin vuosi päättyi oli myös suhteeni ensimmäiseen poikaystävääni päättynyt.

1968 kalenteria minulla ei ole tallella. Kesällä 1968 hävisin monen silloin tuntemani ihmisen elämästä. Entä, jos en olisikaan lähtenyt? Siis Saksaan.