Nuoren naisen kärsimykset

Syntymäkodistani lainaamani vanha kansio on odottanut kuukausia käsittelyäni. Tarkoitukseni on luetteloida kaikki asiakirjat, skannata osa niistä.  Ne auttavat minua kirjoituksissani kotikylästä. Ne kertovat myös tarinaa siitä ajasta, kun isäni oli rintamalla, ennen kuin koitti aika, että me lapset aloimme tulla tähän maailmaan. Samalla ajattelen usein aikaa, kun minua ei enää ole. Haluaisin nyt nähdä myös nuorempien lastenlasteni kasvamisen aikuiseksi. On paljon asioita, mitä haluaisin vielä kertoa. Olen silti huomannut vuosien mittaan, että lapsia ja lapsenlapsia eivät vanhan mummon elämänkohtalot kovin paljon kiinnosta. Niinhän kävi minunkin kohdallani. En kuunnellut vanhempiani riittävästi, isovanhempia en saanut kuunnella ollenkaan. Kirjoitan näitä blogejani nyt ehkä itselleni, mutta ehkä ne joskus saattavat kiinnostaa jotakin jälkeläisistäni. Tuskin silti kaikkia.

Siksi tartun kiihkeästi kaikkiin löytämiini paperinpalasiin ennen kuin ne heitetään pois ja kirjaan tiedot niistäkin. Vanhat luonnoslehtiöni olen jo kerran pelastunut tulelta, siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta. Monet asiat eivät ehkä ole kiinnostavia muille kuin minulle. Toisaalta, tutkiessani vanhempieni historiaa, pienetkin yksityiskohdat ovat osoittautuneet tärkeiksi. Olen koonnut niistä kokonaisuutta kuin rakentaisin palapeliä. Ihmiset elävät meille niin kauan kuin muistelemme heitä. Muistelemista on useata laatua. Osa ajattelee muistellessaan pelkkää muistoa ihmisestä ja hänen olemuksestaan sellaisena kuin sen muistaa. Usein se jää siihen. Osa meistä haluaa piirtää näkyville myös ihmisen koko kuvan, sellaisena kuin se näkyy hänestä jäljelle jääneistä kuvista ja papereista kuten kirjeistä ja päiväkirjoista. Monet sukupolvet ennen meitä ovat vaipuneet unholaan, koska kukaan ei ole heidän kuoltuaan paneutunut millään tavalla tutkimaan heidän elämäänsä ja kirjaamaan sitä.

Niin tai näin. Jatkan omalla tyylilläni loppuun saakka. Tällä kertaa kirjaan tähän muistojani eräästä luonnoslehtiöstä vuodelta 1967. Kursivoidut kohdat ovat kommenttejani nyt. Tekstini olen kirjoittanut silloin yhtenä pötkönä ilman välimerkkejä. Selvyyden vuoksi lisään välimerkit nyt.

Tästä se alkaa.

Aina jossakin vaiheessa meistä halutaan tietää jotakin. Joku kiinnostuu meistä, mutta onneksi sitä tapahtuu harvoin.

Onpa oikein sopiva aloitus, kun ajattelen aiemmin kirjoittamaani. Mutta en silloin todellakaan ajatellut näin pitkälle, vuosikymmenten päähän.

Unessa luin erän kaukaisen ystäväni elämänkerran, sukutarinan. Samaistuin teokseen, sen eksoottiseen maailmaan, kaukaiseen itään, kaukaiseen länteen ja tunsin olevani kipeä rakkaudesta, jota uusi elämä minulle toi. Mutta hän lähti pois. Ja sitten oli syksy. Kaikki eivät huomanneet sitä, mutta aina joskus joku mainitsi jonkun päivämäärän, joka oli liitettävä syksyyn. Auttamattomasti ja oikeastaan olisin voinut etsiä hänet käsiini hyvin helposti ja kertoa hänelle rakastavani häntä, mutta mitä älyä siinä oli. Jos joskus saisin tilaisuuden sanoa sen välittömästi, olisi todella loistava mahdollisuus kertoa se. Tuskinpa tekisin sen, en osaisi olla niin yksinkertainen. Haluaisin voittaa hänet. Haastaisin sen harakan kaksintaisteluun. Olen nähnyt sinut hänen seurassaan. Sillä harakalla on vaalea, lyhyt tukka ja se on pitkä. Muuta en ole nähnyt. Ehkä pitäisinkin siitä ja voittaisin hänet hiljaa. Todella niin tekisin, mutta se vaatisi minulta paljon työtä. En haluaisi voittaa häntä tyhjin käsin ja tyhjin mielin.

En kyllä muista. Todennäköisesti sekoitan tässä tarkoituksella kaksi ihmistä samaan tarinaan häivyttääkseni kipeät muistot. Siihen aikaan hylkäsin ihmisiä liian äkkinäisesti ja sillä tavalla loukkasin heitä. Kaduin myöhemmin. Olin parempi uneksija kuin toiseen takertuva.

Ja jos saisin hänet, rakastaisin vain häntä, rakastaisin niin paljon kuin on mahdollista eikä hän koskaan saisi katua sitä, että on rakastanut minua. Mutta voihan aina kuvitella.

Siinä näkyy ristiriitainen persoonani. Haluan kiinnittyä, mutta en sitten haluakaan. Olen jo silloin ollut tarkkailija, mutta silloin kärsin siitä paljon, paljon enemmän kuin vanhana.

Ulkona on syksy. Kohta tulee kylmä, hyvin kylmä. Merikin jäätyy ja sitä pitkin voi kävellä. Aurinko paistaa aamulla pohjoisnapamaisesti. Tietenkin vain kuvittelen niin. Joka tapauksessa kylmän auringon tavoin. Jäähän, jota on tullut kaupungin ja saarten väliin. Silloin minulle tulee yhtäkkiä ikävä ja muistan jotakin, mitä minun ei oikeastaan enää pitäisi muistaa. Olen sanonut niille muistoille stop jossakin vaiheessa ja niiden on paras pysyä poissa. Mutta en ole mikään kone, joten auttamattomasti ne tulevat ja valtaavat minut.

Koko ikämme me yritämme karkottaa osan muistoista. Emme pysty siihen. Jotakin kautta ne hiipivät takaisin ja tuovat mukanaan entistä suuremman ryppään yhteen pieneen muistoon liittyviä muistoja. Osa niistä on omia, osa tulee muiden ihmisten kautta. Ihminen on eriskummallinen luontokappale tästä syystä. Ei ehkä muuten.

Järven jäätyminen oli aina jotakin ihmeellistä, luulen niin. Minä koin sen vain kerran ja minulle se olisi ollut ihmeellistä, jos olisin voinut kokea sen ennenkin. Mutta uskotaan, että olin ollut sokea ja saanut näköni vasta eräänä syksynä juuri jään jäätyessä. Jostakin syystä tai aivan luonnollisesti se elämys on visuaalinen, jollei ota huomioon musiikillista yhteyttä, jonka siihen voi myös liittää. Näin sen ja loin siihen musiikin, jonka kuulen uudelleen hyvin harvoin, vain sattumalta. Olin rakastunut. Se oli ensimmäinen kerta koko elämässäni enkä vielä silloin tiennyt, että se ei ollut viimeinen eikä suurin eikä ikuinen. Se järvi oli eräänlainen symboli sille rakkaudelle. Se liittyi siihen ja koin järven satuna, aikuisten satuna, jonka kerroin itselleni juostessani järven vasta jäätyneellä pinnalla hänen kanssaan, suudellessani häntä. Muistan, etten halunnut sieltä pois, en halunnut sadusta pois, vaikka olin jo iso tyttö.

Se oli niitä ensi rakkauksia, rakkaus, joka toteutui, mutta loppui aikanaan mahdottomuuteensa. Muistan sen kylmän talven hyvin, lumoavat hetken järvellä ja sen ympäristössä. 

Olin aina ollut iso tyttö. En osaa liittää itseäni lapsuuteen ollenkaan. Ehkä en koskaan ollut lapsi sillä tavalla kuin voi olla lapsi. En osannut leikkiä kiltisti ja tavallisesti. Pidin ehkä juoksemisesta, piilosilla olosta, jännityksestä, joka laukesi. Rakastin ajatusta lähteä piirtämään sateiselta pihalta sisälle. Jo pelkkä ajatus lämmitti minua.

Tämä ajatus on kantanut koko elämäni. Pihaleikit ja niiden luovuuden ja jatkon lähteä piirtämään sisälle. Siitä on olemassa kuvakin. Ja myös ne kuvat kuutamosta lumisella pihalla, kuvat, jotka eivät onnistuneet, mutta ovat jääneet muistoihini hyvin voimakkaasti.

Kuinka he yrittivät tavoittaa kuuta taivaalta, luulivat sitä suureksi juustoksi eivätkä ylettyneet. He olivat niin pieniä, vaikka seisoivatkin tallinvintin rapuilla, mistä minä katselin. Ehkä minäkin yritin tavoittaa, ehkä olin toinen heistä, ehkä olin poppeleiden takana ja hymyilin. Sitten he tulivat ja menimme yhdessä piirtämään kuuta ja pieniä tyhmiä lapsia, jotka yrittivät ottaa sitä kiinni.

Siinähän se. Olin jälleen se toinen. Meitähän oli neljä. Olin aina ulkopuolinen, sitähän sanotaan myös toiseksi. Olen edelleen toinen. Haluan ollakin toinen. Se oli myöhemminkin aina minua määrittelevä. Toiseus. En kuulunut joukkoon. Muut kuuluivat, minun piti ymmärtää heitä ja heidän omituisuuksiaan ja erilaista käytöstään. Jokin aina erotti minut heistä. Aina.

Ja sitten yötaivas olisi tyhjä eikä kuu enää tulisi surusilmäisten kyynellasten kasvoille verhojen raosta yöllä ja painaisi leimaansa heihin. Eikä se kuu olisi tullut vuoteelle, jolla olimme rakastaneet yhden yön toisiamme ja seuraavana yönä en olisi itkenyt sen rakkauden takia, koska kuu ei olisi tuonut valoisia läikkiä vuoteelle.

Melko kryptinen eli vaikeasti tulkittava tekstin kohta, jonka vain minä voin tulkita, koska se liittyy todellisiin tapahtumiin edellisenä vuonna, kesällä 1966. Silloin 19-vuotias ei ollut vielä täysi-ikäinen, joten vanhemmat käyttivät julmasti määräysvaltaansa.

He tavoittelevat edelleen kuuta taivaalta. Luulen sen olevan hyvin pölyinen ja kova pala.

Kuinka muistot ovatkaan ilkeitä, koska ne ovat niin kauniita ja itkettäviä. Mutta kun kuolet, nekin kuolevat.

Niin totta. Ehkä silti on joku, joka yrittää tutkia myös toisen muistoja, etsiä jopa itseään niiden kautta. Pieni toivomus, joka saa elämän toisen kautta. Toisen, joka ymmärtää.

Tämäkin huone kuolee illalla, kun sytytän valot kahteen lamppuun. Syntyy valoja ja varjoja, erilaisia kuin päivällä. Kattoon toisen lampun yläpuolelle tuli pyöreä varjo. Sillä oli vihreä patinoitunut varjostin täynnä koukeroita ja se valaisi koko huoneen. Toinen lamppu seisoi pöydällä ja sen ääressä useimmiten luen. Siihen oli rouva, jonka luona asuin, vaihtanut voimakkaamman lampun 60 W ja jos sitä katsoi, se särki silmiä. Olisin halunnut huoneeni olevan hyvin askeettinen, valkoiset kalkkiseinät, vuode, pieni ikkuna, krusifiksi. Miksi? Jostakin syystä, koska krusifiksi liittyy käsitteeseen askeettinen. Mutta ei, huoneeni oli täynnä maalauksia ja värejä, vaikka huonekalut olivatkin vanhoja ja rumia. Vastapainoksi olin tuonut pahville öljyväreillä maalattuja kuvia, siskoni maalauksia. Tunsin tosin olevani huono Theodor van Gogh. Vaikka siskollani oli kykyjä, ehkä hänenkin sanottaisiin saaneen myydyksi vain yhden taulun elämänsä aikana. Tässä vaiheessa hän ei ollut vielä edes kunnolla aloittanut enkä minäkään.

Minnehän ne maalaukset sitten jäivät, kun muutin pois huoneesta? Vasta nyt ymmärsin, että meneillään oli alkusyksy 1967 ja asuin Kulosaaressa, vanhan rouva Heinrichsin suuren asunnon yhdessä huoneessa, huoneessa, joka oli tupaten täynnä kalusteita. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka mielenkiintoisen historian äärellä olin silloin. Tuolloin muut asiat, kuin sotahistoria olivat tärkeämpiä. Kerrostalo, jossa asunto oli, sijaitsi korkealla mäellä keskellä Kulosaarta. Kuvasin maisemia, mutta missähän ne kuvat ovat.

Minulla oli kolme pahvimuotokuvaa hänestä, mutta en voinut kyllä identifioida häntä niistä. Niiden kasvot olivat persoonattomia eivätkä koskaan tuoneet mieleeni erityisesti ketään. Oli muitakin maalauksia, joista eräästä pidin hyvin paljon, koska se toi lähelleni sen mäen, kukkulan, vuoren profiilin, jota pidin pyhänä paikkana, suojattuna ja puolueettomana alueena.

Olin ilmoittanut sisarelleni haluavani olla hänen tukijansa, mesenaattinsa, kun hän pyrkisi suureksi taiteilijaksi. Olin aiemmin alkanut itsekin piirtää ja maalata ABC-koulun tuella, mutta tajusin, ettei minusta tulisi koskaan niin hyvää. Päätin keskittyä kirjoittamiseen, mikä kyllä sekin sittemmin jäi varsin vaatimattomaksi. Yksi taiteilija perheessä riittää, sanoi isämme. Meitä olisi ollut kyllä useampia. Meistä tuli sitten elämän taiteilijoita.

Enkä koskaan ehtinyt loppuun huoneeni analysoimisessa, jos siitä nyt olisi ollut mitään hyötyä. Minun piti aina tehdä jotakin muuta, alkaa lukea tenttiä varten, lähteä ystävieni luo kuulemaan ja näkemään, miten heidän iltansa meni, vaikkei minua oikein huvittanutkaan, mutta eihän huvi ole pääasia.

Vasta vanhempieni kuoltua minulle selvisi, että vuokraemäntäni oli kirjoittanut yöllisistä poissaoloistani vanhemmilleni. Kirje on tallella. Jäin usein yöksi ystävieni luo. No, olin alaikäinen, vasta 20 vuotta täyttänyt. Pitihän minua valvoa. Vanhempani eivät muistaakseni koskaan maininneet kirjeistä tai sitten en noteerannut asiaa. Loppujen lopuksi muutin kouluaikaisten ystävättärieni luo Kallioon.

Minun on tehtävä jotakin löytääkseni tien, jota kulkea, oma tieni, ei ikioma, mutta oma tie. Yleensä joudun olemaan yksin, koska olen liian erilainen sopiakseni persoonallisuudeltani mihinkään kategoriaan.

Jestas sentään. Olin todellakin toinen. Opiskelin sinä syksynä kirjallisuuden ja estetiikan lisäksi myös psykologiaa. Oma tie. Sehän on muuttunut vanhana omaksi poluksi kuten lapsuudessa. Olisiko siitä koskaan voinut tulla suuri tie?

Ja kärsin siitä. Elämäni kaipasi ystävää, ystävää ja rakastajaa ja rakastettua yhtyneinä. Ja minne tieni veisi ennen kuin hänet löytäisin.

Ihmisen ikuinen etsintä oli käynnistynyt jo paljon varhemmin. Nyt voin kysyä, löysinkö koskaan? Löydämmekö yleensäkään. Oikeasti. Se on jotakin muuta, mitä löydämme, sillä etsimme itseämme. Etsimme sitä muista ihmisistä, mutta loppujen lopuksi palaamme itseemme. Olemme ikuisesti toisia.

Noihin aikoihin minun olisi pitänyt keskittyä juuri alkaneisiin yliopisto-opintoihini.

Tuuli mereltä. Se oli lämmin tuuli ottaen huomioon vuodenajan. Oltiinhan jo talven ovella. Siksi hän ei palellut, vaikka hänellä oli vain ohut ruskea nylontakki päällä. Hän käveli rannasta Mariankadulle. Linja-auto meni ohitse. Talossa olivat ikkunat pimeinä. Tuuli oli melko voimakas. Se heilutti hänen ohuen takkinsa helmoja. Puistikko oli tyhjä. Hän laski ruskean muovikassinsa kadulle ja yritti viheltää. Kohta Arska tulisi. Miksi Arskaa sanottiin Arskaksi, vaikka hän olikin vain Väinö?

???

Hän astui linja-autoon naisen kanssa. Hän maksoi heidät molemmat ja istui naisen viereen. Hän oli laiha. Hänellä oli ruskea popliinitakki ja ruskeat kengät. Hän istui polvet tiukasti yhdessä ja piti molemmilla käsillään kiinni naisen beigenväristä käsilaukkua. Hän puhui ruotsia ja katsoi naiseen. Hänellä oli paksut huulet. Sitten hän haukotteli. Yöllä syksyn värit peittyivät pimeyteen.

Mitä yritin?

Sillä aikaa oli satanut. Ylätasanteella oli vesilammikoita. Yö oli pitkä yksin.

11.12.1967

Kysyt, miksi kuljen täällä edestakaisin. En kerro sitä, en koskaan enää kerro. Tulee monia päiviä kun seison ja näen, mutta en kerro. Suuni on sinetöity. Siksikö, että en kertoisi. Huomenna on taas uusi päivä.

Kylmä puri. Se takertui kasvoihin, sormenpäihin, varpaisiin. Se oli kosteata ja kylmää. Kannoimme Leenan tavaroita suurissa laukuissa Väinämöisenkadulta Neljännelle linjalle. Joka metri oli kerran pysähdyttävä. Puhalsin paleleviin sormiini enkä jaksanut ajatella kokonaista kylmää talvea. Ihmisillä oli ilkeät kasvot, minullakin, vaikka nauroin. Kadut olivat pitkiä. Rahastaja raitiovaunussa oli tiukan näköinen, mutta tehköön kukin kunniallista työtään. Ehkä taas huomenna hiukan sinistä pilkahtaisi ja piristäisi.  Oli niin sydäntalvista ja särkevää.

Illalla yöllä myöhään kulkiessani ohi Uspenskin torni oli pimeänä. Meressä oli aukkoja, joissa olisi voinut uida. Kauppatori oli hiljainen ja suuri. Jonkun kiireiset askeleet kulkivat yli. Sitten en enää kuullut muuta kuin heikkoja yön ääniä.

Hänellä oli karvahattu ja kaulukset pystyssä. Tunsin hänet jo ennen kuin olin edes varma, ennen kuin näin hänen profiilinsa. Miljoonien joukosta tuntisin hänet. Se on aivan totta eikä mitään romantiikkaa. He istuivat ja puhuivat ehkä jotakin. Sydämeni pomppi. Se sama sydän, joka ei koskaan enää ilmaise olemassaoloaan. Vapisin kauttaaltaan, mutta hän ei kääntynyt eikä nähnyt minua. He menivät etuovesta ja halusin unohtaa koko typerän asian, tietysti unohdan sen. Tiedänhän, että aina silloin tällöin törmään häneen kuin kehen tahansa ihmiseen eikä hänen tarvitse merkitä yhtään enempää kuin kuka tahansa ihminen. Tiedän sen, mutta mitä voin sille, että hän merkitsee elävästi ja auttamattomasti. Hänestä kaikki alkoi. Todellisuudessa vaikken tunnusta sitä, prosessi, joka irtauttaa minut kaikesta menneestä – enkä ole siitä muuta kuin onnellinen. Onnellinen, iloinen ja elämään rakastunut mielettömästi. Mutta sinne hän meni. Talvi-iltana myöhään he istuivat raitiovaunussa ja jäivät aseman luona  pois ja painuivat alas uuteen tunneliin. Se on hän hän hän hän hän. Kummallista kyllä ainoa suuri rakkauteni. Eikä hän koskaan tiennyt sitä. En ole katkera siitä vaan siitä, että minua loukattiin.

Se oli vaikea vaihe, josta oli toivuttava. Olin entistä enemmän ulkopuolinen. Näin jälkikäteen ajatellen, en usko, että kukaan koskaan ymmärsi sitä tunnetta. Enhän itsekään ehkä silloin. Nyt näen sen selvästi. Se selittää minulle monta asiaa. Ehkä monet muutkin ihmiset kokevat samaa. Pystymme silti elämään sellaisen tunteen kanssa. Olisiko helpompaa, jos oikeasti kuuluisi joukkoon?

Huomenna minun pitäisi sanoa itseni irti tästä asunnosta, kun pääsen ystävieni luokse asumaan. Olen onneton.

Ajatukset vain pyörivät ja pyörivät. Keskiviikkona juon kaljaa viimeisen kerran tänä vuonna, mutta tuntemattomassa seurassa vielä.

Ja olen päättänyt olla tulinen pasifisti ja Vietnamin sodan vastustaja. Amerikka menettää kummasti sympatiaani.

Me tapasimme 5.päivä jotakin kuuta. Onko sillä nyt väliä eihän hänelläkään niin paljon väliä ollut. Lamput loistivat keltaisina. Autot hurisivat teillä ja kaduilla. Puiston puiden haaroissa ja oksilla oli lunta. Päivällä mies kaatui kadulla. Hänellä oli päällä sellainen paksu ja vanha pamppoo ja kasvot olivat melkein siniset ja sänkiset. Heitä sanotaan nykyään rappioalkoholisteiksi. Radiossa soivat joululaulut.

Mies kaatui, ukko kaatui kadulla monta kertaa. Terävänenäinen juutalainen veti hänet ylös. Seuraavana yönä hän ehkä kuoli kylmään kuin pieni varpunen, harmaa ja mitätön. Lamput loistivat keltaisina, autot hurisivat.

Hän asui jossakin Töölössä. Eteisessä oli Helsingin Sanomia ja Ylioppilaslehtiä ja Contactoreita. Hänellä oli ruskeat silmät. Tutustuin häneen kesäkuussa, kun syreenit kukkivat. Syksyllä tanssimme Dipolissa ja joimme olutta. Meillä oli sateensuojat mukana ja kuljimme käsi kädessä. Joskus kävimme elokuvissa emmekä enää saaneet paikkoja vaan meille vietiin penkki enkä nähnyt mitään. Emme koskaan elokuvissa pitäneet käsiämme toistemme käsissä enkä minä rakastanut häntä. Kysyin, mitä on rakkaus. Mutta hiljaa pidin hänestä kauheasti ja joskus minulla oli häntä ikävä, mutta en sanoisi sitä hänelle, kun näkisimme toisemme. Ehkä en näe häntä enää, kaikki riippuu sattumasta, mutta eihän Helsinki ole New York tai Lontoo.

Tunsin siihen aikaan monia mukavia ihmisiä. Muistan hyvin tämän tapauksen. Toisaalta yhdistelen kirjoituksessani ehkä useampia ihmisiä hämätäkseni. Ruskeasilmäisen kaverin muistan hyvin. Kotoa karannut ja lopuksi Helsinkiin tullut pikkusisareni johdatti meidät yhteen. Oli kesäkuu. Taisimme käydä yhden kerran elokuvissa. Sitten törmäsimme toisiimme syksyllä yliopistolla. Ystävä.

Rakkauteni on kuin tähden lento, kuin pyrstötähti. Se oli se pyrstö, kirkas ja hehkuva ja yksinäinen, jota kesäinen räntäsade yritti sammuttaa kadulla. Vieras mies tuijotti kasvojani, jossa tuhannet väreet kävivät. Hypätä, juosta pois, itkeä, kuolla, kuolla.

Aamulla varhain kuljin katujen yli ja katuja pitkin ja kevät tuoksui kaukana, kaukana. Minulla oli paljon ajatuksia, mutta kuitenkin halusin heittää ne pois. Sanoisin tuntevani hänet miljoonien joukosta, vain pieni ele tai vain liikkumaton hahmo. Hän tuli liian aikaisin, kohtalo oli minulle julma.

Nyt minä kuljen kuljen kuljen. Yöllä tähdet tuikkivat kylmää valoaan ja olen kaukana kaikista, en rakkaista, sillä kukaan ei ole minulle enää rakas, kun häntä ei enää ole. Enkä minä häntäkään enää huolisi. Joskus pilvi kulkee tähtien yli, kylmien, innottomien pisteiden yli ja kylmä tuuli puhaltaa autioilta niityiltä ja aukeilta enkä minä muistele enkä ajattele niitä, mitä minun pitäisi muistella. Sitä , mitä luulin rakkaudeksi ja joka toi minulle ihanimmat muistot, surulliset muistot. Ei minun pidä muistaa kuuta, joka paistoi ikkunasta vuoteelle.

Minun huoneeni on kattojen yläpuolella ja näen, kuinka kuuset taipuvat raskaasta lumesta. Kun menen WC:hen, kuulen lapsen itkua ja melua ja elämää enkä voi olla siellä. Tulen pois ja kuulen, kuinka kello tikittää aikaa-

Joskus nähdään outoja valoilmiöitä.

Hänellä on suuri linna. Hän on rikas, mutta vain minä näen hänen rikkautensa ja siinä rikkaudessa on onni. Ehkä hän käyttää kaiken väärin, mutta kaikki on niin hyvin, että sitäkään hän ei saa koskaan tietää. Kuinka rakastinkaan häntä ja kuinka vihaankaan elämän viimeistä päivää, tuulista yötä ja väsymystä.

Eikä hän koskaan tullut takaisin enkä niin naiivi olekaan, että uskoisin, että hän edes ajatteli, mutta hän oli hullu.

Hän soittaa pianoa punaisessa mökissä, syreenien takana, auringonkukkien takana, kun minä tulen. Enkä silloin tiedä vielä mitään rakkaudesta. Kukat nostavat katseensa minua kohti ja hiivin hiljaa sisään. Lattia narisee. Hän on vaipunut taiteeseen, musiikkiin ja minä ikävöin häntä enkä tiedä, että rakastan häntä.

Mutta yöllä satoi raskas valkoinen lumi ja aamulla lintu makasi kuolleena ikkunani alla. Oli kylmä eikä tuuli jaksanut lakaista lunta linnan rapuilta – se vain kolkutti tummaa, raskasta ovea ja meni pois.

Ohitse kulki neekeri ja rallatti -Chris meni metsään koiransa kanssa ja mummo hakkasi mattoja sinisellä parvekkeella.

Päivä on lyhyt kuin henkäys.

Minkä taiteilijan maailma menettikään minussa. Hah-hah.  Kuka haikailee nuoruuden tuskaisia vuosia, unelmia, jotka eivät toteutuneet. Muistan ihania hetkiä, ihailijoita, joista kaikista hankkiuduin aina eroon. Ehkä ajattelin, että nurkan takana minua odottaa oikea onni, jolle pitää antaa mahdollisuus. Olin naiivi, lapsellinen ja kokematon. Olisin tarvinnut ohjausta. En tajunnut ulkopuolisuuttani, joka johdatti minua päämäärättömästi. Vanha minä olisi ollut ehkä hyvä opas nuorelle minulle. Sekään ei tosin olisi tiennyt oikeita ratkaisuja, valintoja. Sama ulkopuolisuus on minussa edelleen. Tätä luonnoslehtiötä puhtaaksi kirjoittaessani tunsin sen elävästi. Olin silloin levoton, rauhaton ja tuskainen. Nyt hiljaisuus huokuu samalla tavalla ympärilläni, mutta olen rauhallinen ja levollinen.

Miten lyhyt elämä on. Se on kuin tähdenlento.

Paluu kesään 1962

Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus. Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin, jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja.  Nuori ihminen vastaan vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena. Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti. 

Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen, etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet. 

Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin selvästi.  Se itkettää joskus. Menneeseen pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää haluaisi ajatella.  Nekin on vain hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?

Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut.

Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin ahkerasti.  Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962 rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin opettajien valokuvista merkintäni:  ” Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”. 

Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien leirissä toimivien aikuisten roolit.

Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset. 

Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962

Muistaakseni elokuussa 1962  rippikoulua piti jokin lähetysseura.  En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.

Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa. Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa Oriveden ja Jämsän kesken.

Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan, mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen blogikirjoituksen aihe.

Edellinen blogikirjoitukseni  (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun 1962.  Sinä kesänä muuten poltin olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.

Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät Päiväkumpuun 30.7.  Päiväkirjastani saan sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä teillä oli silloin kestämistä.

Mukana leirillä 

Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta lauantaina 4.8.  Aikaa kun tuntui olevan niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5  yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat tallella.

Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä.  Hän oli jo 29- vuotias.  Valokuvieni viereen kirjoittama teksti kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.

Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker – voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.

Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”. 

Leirin ohjelma

Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello 11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.

Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa. 

Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961.  Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.” Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.

Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen. Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan suloinen ja aito.  En koskaan unohtaisi hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.  Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa. 

Maisema huoneemme ikkunasta.

Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut.  Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa hyväksi.

Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi.  Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole. Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni takia ostamaan mitään.  Muistan hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.

Konfirmaatio lähestyy

 

Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat epäoikeudenmukaiseksi. 

Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä käskyä.

Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla. Ja itkemällä.  Ripillepääsypäivä oli elämäni iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin. 

Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi sydämen…..”. 

Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja Martta Haakana. Siinä oli teksti:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).

Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni. 

Keskellä äiti ja pikkuveli

 

 Jälkeenpäin

Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä paljon kirjoitettavaa.  Aika taisi olla todella vaikea perheelleni. 

Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti, mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla vaikeata.

Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni leirin jälkeistä suurta haavettani opiskella teologiksi, mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta.  Uskonnon siivellä minuun oli pystytty vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja eristetty paikka kauniin luonnon keskellä.