Nuoren naisen kärsimykset

Syntymäkodistani lainaamani vanha kansio on odottanut kuukausia käsittelyäni. Tarkoitukseni on luetteloida kaikki asiakirjat, skannata osa niistä.  Ne auttavat minua kirjoituksissani kotikylästä. Ne kertovat myös tarinaa siitä ajasta, kun isäni oli rintamalla, ennen kuin koitti aika, että me lapset aloimme tulla tähän maailmaan. Samalla ajattelen usein aikaa, kun minua ei enää ole. Haluaisin nyt nähdä myös nuorempien lastenlasteni kasvamisen aikuiseksi. On paljon asioita, mitä haluaisin vielä kertoa. Olen silti huomannut vuosien mittaan, että lapsia ja lapsenlapsia eivät vanhan mummon elämänkohtalot kovin paljon kiinnosta. Niinhän kävi minunkin kohdallani. En kuunnellut vanhempiani riittävästi, isovanhempia en saanut kuunnella ollenkaan. Kirjoitan näitä blogejani nyt ehkä itselleni, mutta ehkä ne joskus saattavat kiinnostaa jotakin jälkeläisistäni. Tuskin silti kaikkia.

Siksi tartun kiihkeästi kaikkiin löytämiini paperinpalasiin ennen kuin ne heitetään pois ja kirjaan tiedot niistäkin. Vanhat luonnoslehtiöni olen jo kerran pelastunut tulelta, siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta. Monet asiat eivät ehkä ole kiinnostavia muille kuin minulle. Toisaalta, tutkiessani vanhempieni historiaa, pienetkin yksityiskohdat ovat osoittautuneet tärkeiksi. Olen koonnut niistä kokonaisuutta kuin rakentaisin palapeliä. Ihmiset elävät meille niin kauan kuin muistelemme heitä. Muistelemista on useata laatua. Osa ajattelee muistellessaan pelkkää muistoa ihmisestä ja hänen olemuksestaan sellaisena kuin sen muistaa. Usein se jää siihen. Osa meistä haluaa piirtää näkyville myös ihmisen koko kuvan, sellaisena kuin se näkyy hänestä jäljelle jääneistä kuvista ja papereista kuten kirjeistä ja päiväkirjoista. Monet sukupolvet ennen meitä ovat vaipuneet unholaan, koska kukaan ei ole heidän kuoltuaan paneutunut millään tavalla tutkimaan heidän elämäänsä ja kirjaamaan sitä.

Niin tai näin. Jatkan omalla tyylilläni loppuun saakka. Tällä kertaa kirjaan tähän muistojani eräästä luonnoslehtiöstä vuodelta 1967. Kursivoidut kohdat ovat kommenttejani nyt. Tekstini olen kirjoittanut silloin yhtenä pötkönä ilman välimerkkejä. Selvyyden vuoksi lisään välimerkit nyt.

Tästä se alkaa.

Aina jossakin vaiheessa meistä halutaan tietää jotakin. Joku kiinnostuu meistä, mutta onneksi sitä tapahtuu harvoin.

Onpa oikein sopiva aloitus, kun ajattelen aiemmin kirjoittamaani. Mutta en silloin todellakaan ajatellut näin pitkälle, vuosikymmenten päähän.

Unessa luin erän kaukaisen ystäväni elämänkerran, sukutarinan. Samaistuin teokseen, sen eksoottiseen maailmaan, kaukaiseen itään, kaukaiseen länteen ja tunsin olevani kipeä rakkaudesta, jota uusi elämä minulle toi. Mutta hän lähti pois. Ja sitten oli syksy. Kaikki eivät huomanneet sitä, mutta aina joskus joku mainitsi jonkun päivämäärän, joka oli liitettävä syksyyn. Auttamattomasti ja oikeastaan olisin voinut etsiä hänet käsiini hyvin helposti ja kertoa hänelle rakastavani häntä, mutta mitä älyä siinä oli. Jos joskus saisin tilaisuuden sanoa sen välittömästi, olisi todella loistava mahdollisuus kertoa se. Tuskinpa tekisin sen, en osaisi olla niin yksinkertainen. Haluaisin voittaa hänet. Haastaisin sen harakan kaksintaisteluun. Olen nähnyt sinut hänen seurassaan. Sillä harakalla on vaalea, lyhyt tukka ja se on pitkä. Muuta en ole nähnyt. Ehkä pitäisinkin siitä ja voittaisin hänet hiljaa. Todella niin tekisin, mutta se vaatisi minulta paljon työtä. En haluaisi voittaa häntä tyhjin käsin ja tyhjin mielin.

En kyllä muista. Todennäköisesti sekoitan tässä tarkoituksella kaksi ihmistä samaan tarinaan häivyttääkseni kipeät muistot. Siihen aikaan hylkäsin ihmisiä liian äkkinäisesti ja sillä tavalla loukkasin heitä. Kaduin myöhemmin. Olin parempi uneksija kuin toiseen takertuva.

Ja jos saisin hänet, rakastaisin vain häntä, rakastaisin niin paljon kuin on mahdollista eikä hän koskaan saisi katua sitä, että on rakastanut minua. Mutta voihan aina kuvitella.

Siinä näkyy ristiriitainen persoonani. Haluan kiinnittyä, mutta en sitten haluakaan. Olen jo silloin ollut tarkkailija, mutta silloin kärsin siitä paljon, paljon enemmän kuin vanhana.

Ulkona on syksy. Kohta tulee kylmä, hyvin kylmä. Merikin jäätyy ja sitä pitkin voi kävellä. Aurinko paistaa aamulla pohjoisnapamaisesti. Tietenkin vain kuvittelen niin. Joka tapauksessa kylmän auringon tavoin. Jäähän, jota on tullut kaupungin ja saarten väliin. Silloin minulle tulee yhtäkkiä ikävä ja muistan jotakin, mitä minun ei oikeastaan enää pitäisi muistaa. Olen sanonut niille muistoille stop jossakin vaiheessa ja niiden on paras pysyä poissa. Mutta en ole mikään kone, joten auttamattomasti ne tulevat ja valtaavat minut.

Koko ikämme me yritämme karkottaa osan muistoista. Emme pysty siihen. Jotakin kautta ne hiipivät takaisin ja tuovat mukanaan entistä suuremman ryppään yhteen pieneen muistoon liittyviä muistoja. Osa niistä on omia, osa tulee muiden ihmisten kautta. Ihminen on eriskummallinen luontokappale tästä syystä. Ei ehkä muuten.

Järven jäätyminen oli aina jotakin ihmeellistä, luulen niin. Minä koin sen vain kerran ja minulle se olisi ollut ihmeellistä, jos olisin voinut kokea sen ennenkin. Mutta uskotaan, että olin ollut sokea ja saanut näköni vasta eräänä syksynä juuri jään jäätyessä. Jostakin syystä tai aivan luonnollisesti se elämys on visuaalinen, jollei ota huomioon musiikillista yhteyttä, jonka siihen voi myös liittää. Näin sen ja loin siihen musiikin, jonka kuulen uudelleen hyvin harvoin, vain sattumalta. Olin rakastunut. Se oli ensimmäinen kerta koko elämässäni enkä vielä silloin tiennyt, että se ei ollut viimeinen eikä suurin eikä ikuinen. Se järvi oli eräänlainen symboli sille rakkaudelle. Se liittyi siihen ja koin järven satuna, aikuisten satuna, jonka kerroin itselleni juostessani järven vasta jäätyneellä pinnalla hänen kanssaan, suudellessani häntä. Muistan, etten halunnut sieltä pois, en halunnut sadusta pois, vaikka olin jo iso tyttö.

Se oli niitä ensi rakkauksia, rakkaus, joka toteutui, mutta loppui aikanaan mahdottomuuteensa. Muistan sen kylmän talven hyvin, lumoavat hetken järvellä ja sen ympäristössä. 

Olin aina ollut iso tyttö. En osaa liittää itseäni lapsuuteen ollenkaan. Ehkä en koskaan ollut lapsi sillä tavalla kuin voi olla lapsi. En osannut leikkiä kiltisti ja tavallisesti. Pidin ehkä juoksemisesta, piilosilla olosta, jännityksestä, joka laukesi. Rakastin ajatusta lähteä piirtämään sateiselta pihalta sisälle. Jo pelkkä ajatus lämmitti minua.

Tämä ajatus on kantanut koko elämäni. Pihaleikit ja niiden luovuuden ja jatkon lähteä piirtämään sisälle. Siitä on olemassa kuvakin. Ja myös ne kuvat kuutamosta lumisella pihalla, kuvat, jotka eivät onnistuneet, mutta ovat jääneet muistoihini hyvin voimakkaasti.

Kuinka he yrittivät tavoittaa kuuta taivaalta, luulivat sitä suureksi juustoksi eivätkä ylettyneet. He olivat niin pieniä, vaikka seisoivatkin tallinvintin rapuilla, mistä minä katselin. Ehkä minäkin yritin tavoittaa, ehkä olin toinen heistä, ehkä olin poppeleiden takana ja hymyilin. Sitten he tulivat ja menimme yhdessä piirtämään kuuta ja pieniä tyhmiä lapsia, jotka yrittivät ottaa sitä kiinni.

Siinähän se. Olin jälleen se toinen. Meitähän oli neljä. Olin aina ulkopuolinen, sitähän sanotaan myös toiseksi. Olen edelleen toinen. Haluan ollakin toinen. Se oli myöhemminkin aina minua määrittelevä. Toiseus. En kuulunut joukkoon. Muut kuuluivat, minun piti ymmärtää heitä ja heidän omituisuuksiaan ja erilaista käytöstään. Jokin aina erotti minut heistä. Aina.

Ja sitten yötaivas olisi tyhjä eikä kuu enää tulisi surusilmäisten kyynellasten kasvoille verhojen raosta yöllä ja painaisi leimaansa heihin. Eikä se kuu olisi tullut vuoteelle, jolla olimme rakastaneet yhden yön toisiamme ja seuraavana yönä en olisi itkenyt sen rakkauden takia, koska kuu ei olisi tuonut valoisia läikkiä vuoteelle.

Melko kryptinen eli vaikeasti tulkittava tekstin kohta, jonka vain minä voin tulkita, koska se liittyy todellisiin tapahtumiin edellisenä vuonna, kesällä 1966. Silloin 19-vuotias ei ollut vielä täysi-ikäinen, joten vanhemmat käyttivät julmasti määräysvaltaansa.

He tavoittelevat edelleen kuuta taivaalta. Luulen sen olevan hyvin pölyinen ja kova pala.

Kuinka muistot ovatkaan ilkeitä, koska ne ovat niin kauniita ja itkettäviä. Mutta kun kuolet, nekin kuolevat.

Niin totta. Ehkä silti on joku, joka yrittää tutkia myös toisen muistoja, etsiä jopa itseään niiden kautta. Pieni toivomus, joka saa elämän toisen kautta. Toisen, joka ymmärtää.

Tämäkin huone kuolee illalla, kun sytytän valot kahteen lamppuun. Syntyy valoja ja varjoja, erilaisia kuin päivällä. Kattoon toisen lampun yläpuolelle tuli pyöreä varjo. Sillä oli vihreä patinoitunut varjostin täynnä koukeroita ja se valaisi koko huoneen. Toinen lamppu seisoi pöydällä ja sen ääressä useimmiten luen. Siihen oli rouva, jonka luona asuin, vaihtanut voimakkaamman lampun 60 W ja jos sitä katsoi, se särki silmiä. Olisin halunnut huoneeni olevan hyvin askeettinen, valkoiset kalkkiseinät, vuode, pieni ikkuna, krusifiksi. Miksi? Jostakin syystä, koska krusifiksi liittyy käsitteeseen askeettinen. Mutta ei, huoneeni oli täynnä maalauksia ja värejä, vaikka huonekalut olivatkin vanhoja ja rumia. Vastapainoksi olin tuonut pahville öljyväreillä maalattuja kuvia, siskoni maalauksia. Tunsin tosin olevani huono Theodor van Gogh. Vaikka siskollani oli kykyjä, ehkä hänenkin sanottaisiin saaneen myydyksi vain yhden taulun elämänsä aikana. Tässä vaiheessa hän ei ollut vielä edes kunnolla aloittanut enkä minäkään.

Minnehän ne maalaukset sitten jäivät, kun muutin pois huoneesta? Vasta nyt ymmärsin, että meneillään oli alkusyksy 1967 ja asuin Kulosaaressa, vanhan rouva Heinrichsin suuren asunnon yhdessä huoneessa, huoneessa, joka oli tupaten täynnä kalusteita. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka mielenkiintoisen historian äärellä olin silloin. Tuolloin muut asiat, kuin sotahistoria olivat tärkeämpiä. Kerrostalo, jossa asunto oli, sijaitsi korkealla mäellä keskellä Kulosaarta. Kuvasin maisemia, mutta missähän ne kuvat ovat.

Minulla oli kolme pahvimuotokuvaa hänestä, mutta en voinut kyllä identifioida häntä niistä. Niiden kasvot olivat persoonattomia eivätkä koskaan tuoneet mieleeni erityisesti ketään. Oli muitakin maalauksia, joista eräästä pidin hyvin paljon, koska se toi lähelleni sen mäen, kukkulan, vuoren profiilin, jota pidin pyhänä paikkana, suojattuna ja puolueettomana alueena.

Olin ilmoittanut sisarelleni haluavani olla hänen tukijansa, mesenaattinsa, kun hän pyrkisi suureksi taiteilijaksi. Olin aiemmin alkanut itsekin piirtää ja maalata ABC-koulun tuella, mutta tajusin, ettei minusta tulisi koskaan niin hyvää. Päätin keskittyä kirjoittamiseen, mikä kyllä sekin sittemmin jäi varsin vaatimattomaksi. Yksi taiteilija perheessä riittää, sanoi isämme. Meitä olisi ollut kyllä useampia. Meistä tuli sitten elämän taiteilijoita.

Enkä koskaan ehtinyt loppuun huoneeni analysoimisessa, jos siitä nyt olisi ollut mitään hyötyä. Minun piti aina tehdä jotakin muuta, alkaa lukea tenttiä varten, lähteä ystävieni luo kuulemaan ja näkemään, miten heidän iltansa meni, vaikkei minua oikein huvittanutkaan, mutta eihän huvi ole pääasia.

Vasta vanhempieni kuoltua minulle selvisi, että vuokraemäntäni oli kirjoittanut yöllisistä poissaoloistani vanhemmilleni. Kirje on tallella. Jäin usein yöksi ystävieni luo. No, olin alaikäinen, vasta 20 vuotta täyttänyt. Pitihän minua valvoa. Vanhempani eivät muistaakseni koskaan maininneet kirjeistä tai sitten en noteerannut asiaa. Loppujen lopuksi muutin kouluaikaisten ystävättärieni luo Kallioon.

Minun on tehtävä jotakin löytääkseni tien, jota kulkea, oma tieni, ei ikioma, mutta oma tie. Yleensä joudun olemaan yksin, koska olen liian erilainen sopiakseni persoonallisuudeltani mihinkään kategoriaan.

Jestas sentään. Olin todellakin toinen. Opiskelin sinä syksynä kirjallisuuden ja estetiikan lisäksi myös psykologiaa. Oma tie. Sehän on muuttunut vanhana omaksi poluksi kuten lapsuudessa. Olisiko siitä koskaan voinut tulla suuri tie?

Ja kärsin siitä. Elämäni kaipasi ystävää, ystävää ja rakastajaa ja rakastettua yhtyneinä. Ja minne tieni veisi ennen kuin hänet löytäisin.

Ihmisen ikuinen etsintä oli käynnistynyt jo paljon varhemmin. Nyt voin kysyä, löysinkö koskaan? Löydämmekö yleensäkään. Oikeasti. Se on jotakin muuta, mitä löydämme, sillä etsimme itseämme. Etsimme sitä muista ihmisistä, mutta loppujen lopuksi palaamme itseemme. Olemme ikuisesti toisia.

Noihin aikoihin minun olisi pitänyt keskittyä juuri alkaneisiin yliopisto-opintoihini.

Tuuli mereltä. Se oli lämmin tuuli ottaen huomioon vuodenajan. Oltiinhan jo talven ovella. Siksi hän ei palellut, vaikka hänellä oli vain ohut ruskea nylontakki päällä. Hän käveli rannasta Mariankadulle. Linja-auto meni ohitse. Talossa olivat ikkunat pimeinä. Tuuli oli melko voimakas. Se heilutti hänen ohuen takkinsa helmoja. Puistikko oli tyhjä. Hän laski ruskean muovikassinsa kadulle ja yritti viheltää. Kohta Arska tulisi. Miksi Arskaa sanottiin Arskaksi, vaikka hän olikin vain Väinö?

???

Hän astui linja-autoon naisen kanssa. Hän maksoi heidät molemmat ja istui naisen viereen. Hän oli laiha. Hänellä oli ruskea popliinitakki ja ruskeat kengät. Hän istui polvet tiukasti yhdessä ja piti molemmilla käsillään kiinni naisen beigenväristä käsilaukkua. Hän puhui ruotsia ja katsoi naiseen. Hänellä oli paksut huulet. Sitten hän haukotteli. Yöllä syksyn värit peittyivät pimeyteen.

Mitä yritin?

Sillä aikaa oli satanut. Ylätasanteella oli vesilammikoita. Yö oli pitkä yksin.

11.12.1967

Kysyt, miksi kuljen täällä edestakaisin. En kerro sitä, en koskaan enää kerro. Tulee monia päiviä kun seison ja näen, mutta en kerro. Suuni on sinetöity. Siksikö, että en kertoisi. Huomenna on taas uusi päivä.

Kylmä puri. Se takertui kasvoihin, sormenpäihin, varpaisiin. Se oli kosteata ja kylmää. Kannoimme Leenan tavaroita suurissa laukuissa Väinämöisenkadulta Neljännelle linjalle. Joka metri oli kerran pysähdyttävä. Puhalsin paleleviin sormiini enkä jaksanut ajatella kokonaista kylmää talvea. Ihmisillä oli ilkeät kasvot, minullakin, vaikka nauroin. Kadut olivat pitkiä. Rahastaja raitiovaunussa oli tiukan näköinen, mutta tehköön kukin kunniallista työtään. Ehkä taas huomenna hiukan sinistä pilkahtaisi ja piristäisi.  Oli niin sydäntalvista ja särkevää.

Illalla yöllä myöhään kulkiessani ohi Uspenskin torni oli pimeänä. Meressä oli aukkoja, joissa olisi voinut uida. Kauppatori oli hiljainen ja suuri. Jonkun kiireiset askeleet kulkivat yli. Sitten en enää kuullut muuta kuin heikkoja yön ääniä.

Hänellä oli karvahattu ja kaulukset pystyssä. Tunsin hänet jo ennen kuin olin edes varma, ennen kuin näin hänen profiilinsa. Miljoonien joukosta tuntisin hänet. Se on aivan totta eikä mitään romantiikkaa. He istuivat ja puhuivat ehkä jotakin. Sydämeni pomppi. Se sama sydän, joka ei koskaan enää ilmaise olemassaoloaan. Vapisin kauttaaltaan, mutta hän ei kääntynyt eikä nähnyt minua. He menivät etuovesta ja halusin unohtaa koko typerän asian, tietysti unohdan sen. Tiedänhän, että aina silloin tällöin törmään häneen kuin kehen tahansa ihmiseen eikä hänen tarvitse merkitä yhtään enempää kuin kuka tahansa ihminen. Tiedän sen, mutta mitä voin sille, että hän merkitsee elävästi ja auttamattomasti. Hänestä kaikki alkoi. Todellisuudessa vaikken tunnusta sitä, prosessi, joka irtauttaa minut kaikesta menneestä – enkä ole siitä muuta kuin onnellinen. Onnellinen, iloinen ja elämään rakastunut mielettömästi. Mutta sinne hän meni. Talvi-iltana myöhään he istuivat raitiovaunussa ja jäivät aseman luona  pois ja painuivat alas uuteen tunneliin. Se on hän hän hän hän hän. Kummallista kyllä ainoa suuri rakkauteni. Eikä hän koskaan tiennyt sitä. En ole katkera siitä vaan siitä, että minua loukattiin.

Se oli vaikea vaihe, josta oli toivuttava. Olin entistä enemmän ulkopuolinen. Näin jälkikäteen ajatellen, en usko, että kukaan koskaan ymmärsi sitä tunnetta. Enhän itsekään ehkä silloin. Nyt näen sen selvästi. Se selittää minulle monta asiaa. Ehkä monet muutkin ihmiset kokevat samaa. Pystymme silti elämään sellaisen tunteen kanssa. Olisiko helpompaa, jos oikeasti kuuluisi joukkoon?

Huomenna minun pitäisi sanoa itseni irti tästä asunnosta, kun pääsen ystävieni luokse asumaan. Olen onneton.

Ajatukset vain pyörivät ja pyörivät. Keskiviikkona juon kaljaa viimeisen kerran tänä vuonna, mutta tuntemattomassa seurassa vielä.

Ja olen päättänyt olla tulinen pasifisti ja Vietnamin sodan vastustaja. Amerikka menettää kummasti sympatiaani.

Me tapasimme 5.päivä jotakin kuuta. Onko sillä nyt väliä eihän hänelläkään niin paljon väliä ollut. Lamput loistivat keltaisina. Autot hurisivat teillä ja kaduilla. Puiston puiden haaroissa ja oksilla oli lunta. Päivällä mies kaatui kadulla. Hänellä oli päällä sellainen paksu ja vanha pamppoo ja kasvot olivat melkein siniset ja sänkiset. Heitä sanotaan nykyään rappioalkoholisteiksi. Radiossa soivat joululaulut.

Mies kaatui, ukko kaatui kadulla monta kertaa. Terävänenäinen juutalainen veti hänet ylös. Seuraavana yönä hän ehkä kuoli kylmään kuin pieni varpunen, harmaa ja mitätön. Lamput loistivat keltaisina, autot hurisivat.

Hän asui jossakin Töölössä. Eteisessä oli Helsingin Sanomia ja Ylioppilaslehtiä ja Contactoreita. Hänellä oli ruskeat silmät. Tutustuin häneen kesäkuussa, kun syreenit kukkivat. Syksyllä tanssimme Dipolissa ja joimme olutta. Meillä oli sateensuojat mukana ja kuljimme käsi kädessä. Joskus kävimme elokuvissa emmekä enää saaneet paikkoja vaan meille vietiin penkki enkä nähnyt mitään. Emme koskaan elokuvissa pitäneet käsiämme toistemme käsissä enkä minä rakastanut häntä. Kysyin, mitä on rakkaus. Mutta hiljaa pidin hänestä kauheasti ja joskus minulla oli häntä ikävä, mutta en sanoisi sitä hänelle, kun näkisimme toisemme. Ehkä en näe häntä enää, kaikki riippuu sattumasta, mutta eihän Helsinki ole New York tai Lontoo.

Tunsin siihen aikaan monia mukavia ihmisiä. Muistan hyvin tämän tapauksen. Toisaalta yhdistelen kirjoituksessani ehkä useampia ihmisiä hämätäkseni. Ruskeasilmäisen kaverin muistan hyvin. Kotoa karannut ja lopuksi Helsinkiin tullut pikkusisareni johdatti meidät yhteen. Oli kesäkuu. Taisimme käydä yhden kerran elokuvissa. Sitten törmäsimme toisiimme syksyllä yliopistolla. Ystävä.

Rakkauteni on kuin tähden lento, kuin pyrstötähti. Se oli se pyrstö, kirkas ja hehkuva ja yksinäinen, jota kesäinen räntäsade yritti sammuttaa kadulla. Vieras mies tuijotti kasvojani, jossa tuhannet väreet kävivät. Hypätä, juosta pois, itkeä, kuolla, kuolla.

Aamulla varhain kuljin katujen yli ja katuja pitkin ja kevät tuoksui kaukana, kaukana. Minulla oli paljon ajatuksia, mutta kuitenkin halusin heittää ne pois. Sanoisin tuntevani hänet miljoonien joukosta, vain pieni ele tai vain liikkumaton hahmo. Hän tuli liian aikaisin, kohtalo oli minulle julma.

Nyt minä kuljen kuljen kuljen. Yöllä tähdet tuikkivat kylmää valoaan ja olen kaukana kaikista, en rakkaista, sillä kukaan ei ole minulle enää rakas, kun häntä ei enää ole. Enkä minä häntäkään enää huolisi. Joskus pilvi kulkee tähtien yli, kylmien, innottomien pisteiden yli ja kylmä tuuli puhaltaa autioilta niityiltä ja aukeilta enkä minä muistele enkä ajattele niitä, mitä minun pitäisi muistella. Sitä , mitä luulin rakkaudeksi ja joka toi minulle ihanimmat muistot, surulliset muistot. Ei minun pidä muistaa kuuta, joka paistoi ikkunasta vuoteelle.

Minun huoneeni on kattojen yläpuolella ja näen, kuinka kuuset taipuvat raskaasta lumesta. Kun menen WC:hen, kuulen lapsen itkua ja melua ja elämää enkä voi olla siellä. Tulen pois ja kuulen, kuinka kello tikittää aikaa-

Joskus nähdään outoja valoilmiöitä.

Hänellä on suuri linna. Hän on rikas, mutta vain minä näen hänen rikkautensa ja siinä rikkaudessa on onni. Ehkä hän käyttää kaiken väärin, mutta kaikki on niin hyvin, että sitäkään hän ei saa koskaan tietää. Kuinka rakastinkaan häntä ja kuinka vihaankaan elämän viimeistä päivää, tuulista yötä ja väsymystä.

Eikä hän koskaan tullut takaisin enkä niin naiivi olekaan, että uskoisin, että hän edes ajatteli, mutta hän oli hullu.

Hän soittaa pianoa punaisessa mökissä, syreenien takana, auringonkukkien takana, kun minä tulen. Enkä silloin tiedä vielä mitään rakkaudesta. Kukat nostavat katseensa minua kohti ja hiivin hiljaa sisään. Lattia narisee. Hän on vaipunut taiteeseen, musiikkiin ja minä ikävöin häntä enkä tiedä, että rakastan häntä.

Mutta yöllä satoi raskas valkoinen lumi ja aamulla lintu makasi kuolleena ikkunani alla. Oli kylmä eikä tuuli jaksanut lakaista lunta linnan rapuilta – se vain kolkutti tummaa, raskasta ovea ja meni pois.

Ohitse kulki neekeri ja rallatti -Chris meni metsään koiransa kanssa ja mummo hakkasi mattoja sinisellä parvekkeella.

Päivä on lyhyt kuin henkäys.

Minkä taiteilijan maailma menettikään minussa. Hah-hah.  Kuka haikailee nuoruuden tuskaisia vuosia, unelmia, jotka eivät toteutuneet. Muistan ihania hetkiä, ihailijoita, joista kaikista hankkiuduin aina eroon. Ehkä ajattelin, että nurkan takana minua odottaa oikea onni, jolle pitää antaa mahdollisuus. Olin naiivi, lapsellinen ja kokematon. Olisin tarvinnut ohjausta. En tajunnut ulkopuolisuuttani, joka johdatti minua päämäärättömästi. Vanha minä olisi ollut ehkä hyvä opas nuorelle minulle. Sekään ei tosin olisi tiennyt oikeita ratkaisuja, valintoja. Sama ulkopuolisuus on minussa edelleen. Tätä luonnoslehtiötä puhtaaksi kirjoittaessani tunsin sen elävästi. Olin silloin levoton, rauhaton ja tuskainen. Nyt hiljaisuus huokuu samalla tavalla ympärilläni, mutta olen rauhallinen ja levollinen.

Miten lyhyt elämä on. Se on kuin tähdenlento.

Tulevaisuus ja menneisyys yhtyvät

Ajatukset karkaavat enkä enää muista, mistä ajattelin kirjoittavani. Yritän taas työntää pakollisia kirjoitustehtäviäni eteenpäin kirjoittamalla tuntemuksistani. Oikeastaan tehtäväni vaativat sitä, että kirjoittaisin jossakin muualla, paikassa, josta kukaan ei löytäisi minua. Kytkisin kaikki yhteydet muuhun maailmaan pois päältä. Nyt ympärilläni pyörii niin paljon muita ärsykkeitä ja työtä keskeyttäviä asioita, että en pääse eteenpäin. Näköjään voin silti kirjoittaa tilanteestani, tästä hetkestä, tästä päivästä.

Tähän päivään liittyy aina kosketus menneeseen ja ajatus tulevasta. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Kolmas lapsenlapseni aloitti peruskoulun elokuussa. Se on ollut aikamoinen ponnistus. Jos alkukesän aina elokuun alkupuolelle kärsin nilkastani, joka oli melkein vaurioitunut liiallisesta rasituksesta,  elokuun ajan pohdin niitä vaikeuksia, joiden keskellä pieni 7-vuotias kamppaili. En kerro tässä niistä sen enempää. Pystyn vain olemaan hänen ja perheen tukena. Tuon ikäisellä lapsella on koko tulevaisuus edessä. Mummi toivoo ja rukoilee sen olevan valoisa.

Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Olen ylhäältä katsottuna toisessa rivissä äärimmäisenä oikealla.

Olen usein sanonut, että haluaisin syntyä uudelleen nykyaikaan. Olen pari viime vuosikymmentä ällistellyt kehitystä ja kaikkien mahdollisuuksien aukeamista, että mielelläni eläisin uudelleen kaiken keskellä. Minun ikäiseni on jo lähes syrjäytetty kaikesta, vaikka joku toinen saattaakin väittää muuta. Jokainen voi toki luoda itselleen sen illuusion, että on tärkeä ja voi jopa vaikuttaa.  Ehkä voikin, tavalla tai toisella. Minun tapani on olla enemmänkin sivustakatsoja. Joka tapauksessa asia on niin, että yleisesti ottaen yli 70-vuotias on jo historiaa. Meillä vanhemmilla ihmisillä on omat mukavat kuplamme, jossa voimme tuntea olevamme tärkeitä. Siitä ei nyt sen enempää. Meistä useimmat eivät edes jaksaisi niin paljon kuin nykyajan kiihkeä elämä vaatii.

Uudelleen syntymällä voisin aloittaa alusta ja päästä muovaamaan omaa elämääni uudelleen. Toisaalta silloin haluaisin olla tietoinen tämän vanhan elämän opeista, mikä ei olisi itsestäänselvä asia. Kun nyt täältä sivusta katselen erinäisiä asioita, niin tuollainen sinällään mieletön, mahdoton halu herää hyvin usein. Voin vain leikitellä ajatuksella. Erityisesti lastenlasteni elämän seuraaminen johtaa tällaiseen ajatteliin. Olen nähnyt ja kokenut, kuinka vaativaa pienen ihmisen elämä on, mutta myös sen, miten paljon mahdollisuuksia on edessäpäin.

Siitä siirryn pian ajattelemaan omaa lapsuuttani ja myös vanhempieni lapsuutta. Sukututkija kurottaa siitäkin taaksepäin. Minulle tulee polttava halu avata meidän kaikkien elämäntien eri vaiheita, ei nähdä vain kohokohtia tai merkkipaaluja, vaan tutustua myös kipukohtiin, säröihin ja tunteisiin.

Voisinko testata sitä itselläni? Teen pienen kokeen. Otan vaikkapa jonkun vanhan päiväkirjani esiin ja luen sitä sana ja lause kerrallaan ja samalla yritän tunkeutua jopa rivien väleihin. Entä jos otan mukaan myös tulevaisuuden ja myöhemmät opit ja kokemukset. Tämä ei lukijasta ehkä tunnu kovin innostavalta. En tiedä, mihin se johtaa. Toisaalta olen jo aiemmin käyttänyt tiedotastamattani samaa tekniikkaa.

Jos jätän ensimmäisen päiväkirjani 1957 – 1958 jne huomioimatta ja avaan 2.1.1961 aloittamani päiväkirjan virkaa hoitaneen pienen vihreäkantisen vihon, olenkin jo 13-vuotias. Silloin aloin olla jo kiinnostunut pojista. Ne jutut jättäisin tällä kertaa omaan arvoonsa. Ainakin osittain.

Silti noista kevään 1961 teksteistä käy ilmi jotakin sellaista, mitä en ole edes tullut ajatelleeksi myöhemmin.  Nuoren kehittyvän tytön elämä ei ollut tuolloinkaan helppoa. Ehkä niin on ollutkin aina. Se, että aikuiset miehet jahtaavat entistä nuorempia tyttöjä, onkin vanha ilmiö. Se on vain myöhemmin saanut uusia muotoja ja johtanut myös tekoihin.  

Torstaina 30.3.1961 kerron pääsiäisloman alkaneen. Palaan edelliseen päivään. Jouduin odottamaan linja-autoasemalla 1,5 tuntia, sillä koulu alkoi vasta kello 10. Miksen muuten mennyt kouluun toiselle puolelle kaupunkia odottamaan vaan jäin linja-autoasemalle seisoskelemaan? Sinne tuli kaksi ”lättähattua”. Toisella oli punainen pusero ja toinen oli vielä aivan pikkupojan näköinen. Punapuseroinen tuli minua kohti kulkien aivan minua hipoen vierestäni ”tölläten” minua kasvoihin. Minua alkoi naurattaa. Siitäkös tämä innostui ja kulki uudelleen läheltä ja jäi sitten tuijottamaan minua vähän matkan päähän.

Tätä tapahtumaa seurasi huvittuneena kaksi vanhempaa miestä. Poika kun vielä yritti tehdä tuttavuutta puhumalla minulle jotakin. Sekös miehiä nauratti. Minä nyrpistin nenääni ja osoitin, etten ole kiinnostunut tuollaisista lättähatuista. Lopulta poika kyllästyi ja meni penkille istumaan jatkaen sieltä tuijotustaan.

Pieni analysointi. Halusin ilmiselvästi testata kiinnostavuuttani seisomalla siellä linja-autoaseman salissa odottamassa. Monta päiväkirjatarinaani liittyy samaan paikkaan. Tuon ikäiset tytöt koettiin siis jo silloin ja myöhemmin erityisen kiinnostaviksi sekä poikien että vanhempien miesten silmissä. Tavat ovat myöhemmin vain raaistuneet. Tytöt alkavat entistä varhemmin pukeutua paljastaviin vaatteisiin ja korostaa itseään meikkaamalla. Siten he tavallaan härnäävät miehiä, silti he ovat edelleen lapsia tuon ikäisenä. Minun aikanani emme pystyneet koreilemaan vaatteilla.  Kuljimme koko vuoden samoissa vaatteissa ja kun kasvoimme niistä ohi, nuoremmat sisarukset käyttivät niitä. Meidän aikanamme lähes ainoa vaikutuksen väline oli katse, silmämme. Tosiasia on silti, että kaikki miehet ikään katsomatta ovat aina olleet erityisen kiinnostuneita nuorista tytöistä ja naisista. 

Lättähatut olivat 1950-luvun nuorisokultturi-ilmiö, jota on kuvattu myös Wikipediassa.  Jos oikein muistan, niin minun silmissäni rasvalla kammattu tukka oli näiden maalaislättähattujen tunnusmerkki. Tavalliset koulupojat erottuivat heistä selvästi. Kun vanhin lapsenlapseni suunnilleen tuon ikäisenä esitteli napapaitaansa, reagoin aika voimakkaasti. Hän ei koskaan sen jälkeen käyttänyt sellaisia. Meidän aikanamme ei pukeuduttu paljastaviin vaatteisiin. Nykyään kaikenikäiset naiset esiintyvät vähissä ja avonaisissa vaatteissa! Olimme myös aikoinamme kovin ujoja, mitä ei aina voi sanoa nykyajan nuorista tytöistä. Tosi on, että silloin oli  myös tyttöjä, jotka maalasivat kasvojaan, tuperaasivat hiuksensa ja jopa polttivat salaa tupakkaa.

Nyt kun ajattelen asiaa vanhempieni näkökulmasta sopeuttaen sen 1950-1960-lukuun, ymmärrän jo paremmin äitini lauseen kahdenlaisista tytöistä, lauseen, joka nakersi minua pitkälle aikuisikään.

Tuona samaisena keskiviikkopäivänä meillä oli koulussa ekalla tunnilla ”jommaa” (geometria). Se oli hienon opettajan viimeinen tunti. Pitääpä kaivaa esiin, kuka oli tuo opettaja, sillä en mainitse nimeä. Läksyjen käsittelyn jälkeen, hän ehdotti kansanlaulujen laulamista kuten esim. ”Pikkutytön tylleröstä heilan minä itselleni kasvatan”. En muuten googlaamalla löydä sellaista laulua. Heti mieleeni välähti, että onpa tyttöjä halventava teksti.

Me oppilaat vain nauroimme.  Koko keskikoulun olin tyttöluokassa ja meitä oli yli 40 tyttöä. Lukiossa kielilinjalla sama tilanne jatkui paitsi, että luokassamme oli nyt kolme poikaa.

Jotkut tytöistä ehdottivat, että laulaisimme mieluummin iskelmiä. Osa luokasta lauloi  ”O sole mion” ja ”Ei koskaan sunnuntaisin”. Roberto Loreti, nuori, meidän tavoin 1947 syntynyt poika, oli esittänyt laulua ”O sole mio” . Vieno Kekkonen puolestaan oli laulanut suomeksi kreikkalaisen Melina Mercourin samannimisessä elokuvassa kuin laulu esittämän laulun. Molemmat kappaleet olivat tuohon aikaan kovaa kamaa.

Ilmeisesti muitakin iskelmiä laulettiin. Tuijalla oli mukanaan muutamia levyjä, joita hän meni näyttämään opettajalle pyytäen tätä hakemaan levysoittimen.  Se ei ollut haettavissa vaan käytössä muualla. Niinpä tytöt (en minä) jatkoivat laulamista. Lopuksi opettajalta pyydettiin nimikirjoitusta. Totean edelleen hänen olleen ihanin opettaja, joka meillä oli koskaan ollut. Korostan päiväkirjassani kuitenkin sitä, että hän oli ihana muuten kuin opettajana. Hui sentään. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin, että hän oli hyvän näköinen.

Mitähän nuoreen tyttöön vetoavia ominaisuuksia opettajassa oli?  Kuka hän oli? Tuijan muistan hyvin, sillä tapasin hänet vuosikymmeniä myöhemmin työpaikallani. Kun selaan päiväkirjaani eteenpäin, mainitsen opettajan nimen olleen Pertti Saari. Ei kyllä kolkuta millään tavalla.

Englannintunnilla opettajamme Sopenlehto sai hankittua luokkaan levysoittimen ja nyt aloimme soittaa niitä Tuijan levyjä. Minusta kaikista ihanin levy oli ”Adam and Eve” Paul Ankan laulamana. Voit käydä kuuntelemassa sen täältä. Aika jännä, etten kommenttini mukaan ollut syttynyt hänen aiemmista lauluistaan. Nyt kirjoitin hänen olevan maailman parhain laulaja.

Samassa päiväkirjamerkinnässä mainitsen myös suosikkinäyttelijäni. Esimmäisenä on televisiotähti Michael Landon, joka siihen aikaan esiintyi Bonanzassa, Muita mainitsen seuraavat: Rock Hudson, Ricky Nelson, Fabian, Sal Mineo ja Marlon Brando, vaikken ole vielä koskaan nähnyt heidän elokuviaan. Ilmeisesti vain ulkonäkö vetosi minuun.

Näkymä kotini ikkunasta, siitä, jonka luona eniten oleskelin.

Jatkan päiväkirjaani maanantaina, toisena pääsiäispäivänä 3.4.1961. On ilmeisesti satanut lunta, koska aloitan päivän kuvauksen ”Nyt on taas ihankuin täysi talvi”. Tai korjaan, että melkein. Edellisenä päivänä olimme saaneet vieraita, kun kaksi poikaa poikkesi meille 100 kilometrin kävelyretkeltä. Toinen oli äidin ystävän Annin poika Tapio, joka on myöhemmin tunnettu nimellä Mikko ja hänen kaverinsa Jorma. Pojat yöpyivät meidän nk. ”kanalanvintissä”, koska he olivat unohtaneet teltan kotiin?  Kävimme pihalla lumisotaa. On omituinen tunne, kun muisto tuosta lumisodasta valuu kuvan kaltaisena mieleeni siitäkin huolimatta, etten muuten olisi koskaan muistanut tuotaa tilannetta ilman tuota päiväkirjamerkintää.

Illalla televisiosta tuli suomalainen elokuva ”Prinsessa Ruusunen”. Siinä pääosassa oli Tuula Usva, jonka mainitsen olevan yhden television kuuluttajista.

Muitakin vieraita meillä kävi pääsiäisen aikaan. Pitkäperjantaina äitini veli Eino vaimonsa Martan ja tyttärensä Liisan kanssa oli vierailulla viipyen pari yötä.

Seuraavaksi kerron,  kuinka olimme lähdössä, naapurin Tuula ja minä valokuvaamaan. Ilma ei kuitenkaan ollut kovin houkutteleva kuvaamiseen. Mutta oli kai mentävä!  Onneksi sitten alkoikin aurinko paistaa.  Lähdin ensin kello 11:n jälkeen naapuriin, josta suuntasimme kohti naapurikylää Kaloisten kylää, jossa ystävämme Sirpa asui kansakoulua vastapäätä. Kuljimme hitaasti kävellen.  

Matkalla saimme yhdeltä kylän mieheltä autokyydin perille. Joimme Sirpan luona kahvia. Sen jälkeen me kaikki lähdimme kohti omaa kotikylää Vehmaisten kylää. Matka sieltä meille oli 2,5 kilometriä. Se oli ollut neljän vuoden ajan koulumatkani, lähes koko matka metsätietä. Aloimme ottaa valokuvia (missä ne ovat?).  Kun Tuula ja Sirpa aikoivat kiivetä erään puupinon päälle, meidät ohitti auto. Tuttu mies jälleen, koira mukana autossa. Tuula lähti juoksemaan, hän ei halunnut antaa vaikutelmaa, että olimme tien reunalla ”pissalla”.

Kuljimme naapuriin eli Tuulan kotiin saakka. Otin vielä matkalla jonkun kuvan. Ohitsemme ajavissa autoissa olevat ukot kääntyivät aina katsomaan meitä. Näytimme varmaan niin hassuilta. Joimme naapurissa taas kahvia. Minulle tuli jo paha olo, sillä kotona join yleensä vain teetä. Myöhään iltapäivällä Sirpa halusi lähteä kotiin. Me lähdimme saattamaan häntä. Koska kaupalla istui paljon ukkoja, Tuula halusi, että kierrämme metsän kautta. Loppujen lopuksi menimme suoraan ohitse huolimatta miesten tuijotuksista. Eihän maalla tosiaankaan ollut paljon katseltavaa. Nuoret tytöt olivat sopiva kohde.

Saatoimme Sirpaa Talvitienmäen toiselle puolelle. Siellä samainen tuttu nuori mies ohitti meidät taas autollaan. Sovimme Tuulan kanssa, että käännytään, niin hän ehkä ottaa meidät kyytiin, kun tulee takaisin. Niin sitten kävikin, hän pyysi meitä kyytiin, vaikka sanoimme kävelevämme. Sitten hän sanoi tilaavansa meiltä kuvia kaikista niistä filmeistä, jotka olimme kuvanneet. Emme kuitenkaan menneet kyytiin.

Tuula oli sitä mieltä, ettei tämä olisikaan mielellään ottanut meitä kyytiin, koska ne ukot siellä kaupalla olisivat nähneet hänellä olevan tyttöjä autossa. Huvittavaa kuljeskelua ja ympäristön tulkitsemista, reaktioiden testaamista ja ujostelua. Viatonta, mutta juuri sellaista, mitä voi kuvitella tuon ikäisten silloin tehneen.

Siihen aikaan huvit olivat vähäisiä. Televisio oli tullut meille vasta edellisenä vuonna. Ohjelmatarjonta oli heikkoa, muutama tunti päivässä.  Usein kuvailen elokuvia. Sain noihin aikoihin sen valtavan kiinnostuksen elokuviin, jopa niin suuren, että olisin halunnut tulla elokuvaohjaajaksi. Jäin ohjaamaan omaa pienen ihmisen elämän elokuvaa.

Kun nykyään meillä on paljon sellaista, mitä tuolloin 1961 ei vielä ollut, en voi olla menemättä tutkimaan, mitä Helsingin Sanomat kirjoitti juuri noina päivinä. Olin innokas paperilehtien lukija. Kotiini tuli useita sanoma- ja aikakauslehtiä, joita olin lukenut pienestä pitäen.

Avaan  Helsingin Sanomien aikakoneesta keskiviikon 29.3.1961 lehden. Etusivulla oli silloinkin mainoksia mm. miestenvaatteista, naisten liiveistä, kelloista, konjakista, filmeistä, letkuista, huonekaluista ja höyläpenkeistä. Helsingin Televisio ja Kone Oy ja Kokeilutarvike Oy mainostavat televisioita. Käykää varaamassa omanne ennenkuin ne loppuvat. 21 tuuman televisio maksaa 59.800,- (markkaa).

Seuraavalla sivulla on paljon kuolinilmoituksia. Siellä ilmoitetaan myös, että eduskunta kokoountuu samana päivänä täysistuntoon kello 12.00. Sivulla on myös runsaasti lisää erilaisia mainoksia. Samoin seuraava sivu on täynnä mainoksia. Huhtikuulle Lehtimatkat - Presstours, Suomen matkatoimiston muut toimipaikat ja Suomen Turistiauto Oy ym. ilmoittavat Hollantiin suuntautuvasta 26.4. - 7.5. tapahtuvasta matkasta hintaan 58.800,-. Sivuilla 4 - 5 mainokset jatkuvat. Siellä on lisäksi menoehdotuksia, teatteri, elokuvia, konsertteja, tanssia jne. Elokuvateatteri Bristolissa Mikonkadulla  menee neljätä viikkoa Willian Wylerin ohjaama elokuva Ben-Hur. Tulossa on Ingmar Bergmanin huvinäytelmä Paholaisen silmä, Michele Morganin ja Robert Hosseinin tähdittämä Lasitalo ja Roger Vadimin Vaarallisia suhteita.

Vielä 1960-luvulla käsiteltäessä rikoksia, näiden nimet mainittiin. Jo pelkkä väärä vala eli perätön lausuma vei kaksi naista Hyvinkäällä kuritushuoneeseen, toisen jopa kahdeksi vuodeksi. Lasten eli kahden alle viisitoistavuotiaan tytön turmelija, Helsingistä oleva mies tuomittiin vain 10 kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Jätän nimet kirjaamatta tähän.

Myöhemmin lehdessä käsitellään Maria Callasta, kotilääkäri kirjoittaa hormonisairauksista, ulkomaisia rikoksia, onnettomuuksia mm. tshekkoslovakialaisen matkustakoneen maahansyöksy Nürnbergin lähellä, Kaartin pataljoonalaisten valatilaisuus, apteekkilakon tilanne, syntymäpäiväkirjoitukset, Origon pakina, 50 vuotta sitten, kuuluisa karhunkaataja, kerman ja maidon käyttö kahvissa, pääsiäisen muistilista eri kaupungeissa. jne jne.

Lehdessä on 42 sivua ja asioiden kirjo valtava, laajempi kuin tänä päivänä. Vaikka vanhoja lehtiä on mukava lueskella, niiden kommentointi blogissani on tylsää minusta ja varmaan myös lukijasta.

Sitten jo oma innostukseni on hiipunut. Olen väsynyt ja vanha enkä edes jaksa lähteä etsimään valokuvia saati niiden negatiiveja. Olen silti huomannut taas kerran, että on todella totta, että vanha ihminen saa helposti oudon läheisen yhteyden vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin. Olen samalla tässä ja siellä lumisessa kotikylässäni huhtikuussa 58 vuotta sitten.  Voin alla läsnä tässä hetkessä ja samanaikaisesti menneessä ja tulevaisuudessa!