Tulevaisuus ja menneisyys yhtyvät

Ajatukset karkaavat enkä enää muista, mistä ajattelin kirjoittavani. Yritän taas työntää pakollisia kirjoitustehtäviäni eteenpäin kirjoittamalla tuntemuksistani. Oikeastaan tehtäväni vaativat sitä, että kirjoittaisin jossakin muualla, paikassa, josta kukaan ei löytäisi minua. Kytkisin kaikki yhteydet muuhun maailmaan pois päältä. Nyt ympärilläni pyörii niin paljon muita ärsykkeitä ja työtä keskeyttäviä asioita, että en pääse eteenpäin. Näköjään voin silti kirjoittaa tilanteestani, tästä hetkestä, tästä päivästä.

Tähän päivään liittyy aina kosketus menneeseen ja ajatus tulevasta. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Kolmas lapsenlapseni aloitti peruskoulun elokuussa. Se on ollut aikamoinen ponnistus. Jos alkukesän aina elokuun alkupuolelle kärsin nilkastani, joka oli melkein vaurioitunut liiallisesta rasituksesta,  elokuun ajan pohdin niitä vaikeuksia, joiden keskellä pieni 7-vuotias kamppaili. En kerro tässä niistä sen enempää. Pystyn vain olemaan hänen ja perheen tukena. Tuon ikäisellä lapsella on koko tulevaisuus edessä. Mummi toivoo ja rukoilee sen olevan valoisa.

Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Olen ylhäältä katsottuna toisessa rivissä äärimmäisenä oikealla.

Olen usein sanonut, että haluaisin syntyä uudelleen nykyaikaan. Olen pari viime vuosikymmentä ällistellyt kehitystä ja kaikkien mahdollisuuksien aukeamista, että mielelläni eläisin uudelleen kaiken keskellä. Minun ikäiseni on jo lähes syrjäytetty kaikesta, vaikka joku toinen saattaakin väittää muuta. Jokainen voi toki luoda itselleen sen illuusion, että on tärkeä ja voi jopa vaikuttaa.  Ehkä voikin, tavalla tai toisella. Minun tapani on olla enemmänkin sivustakatsoja. Joka tapauksessa asia on niin, että yleisesti ottaen yli 70-vuotias on jo historiaa. Meillä vanhemmilla ihmisillä on omat mukavat kuplamme, jossa voimme tuntea olevamme tärkeitä. Siitä ei nyt sen enempää. Meistä useimmat eivät edes jaksaisi niin paljon kuin nykyajan kiihkeä elämä vaatii.

Uudelleen syntymällä voisin aloittaa alusta ja päästä muovaamaan omaa elämääni uudelleen. Toisaalta silloin haluaisin olla tietoinen tämän vanhan elämän opeista, mikä ei olisi itsestäänselvä asia. Kun nyt täältä sivusta katselen erinäisiä asioita, niin tuollainen sinällään mieletön, mahdoton halu herää hyvin usein. Voin vain leikitellä ajatuksella. Erityisesti lastenlasteni elämän seuraaminen johtaa tällaiseen ajatteliin. Olen nähnyt ja kokenut, kuinka vaativaa pienen ihmisen elämä on, mutta myös sen, miten paljon mahdollisuuksia on edessäpäin.

Siitä siirryn pian ajattelemaan omaa lapsuuttani ja myös vanhempieni lapsuutta. Sukututkija kurottaa siitäkin taaksepäin. Minulle tulee polttava halu avata meidän kaikkien elämäntien eri vaiheita, ei nähdä vain kohokohtia tai merkkipaaluja, vaan tutustua myös kipukohtiin, säröihin ja tunteisiin.

Voisinko testata sitä itselläni? Teen pienen kokeen. Otan vaikkapa jonkun vanhan päiväkirjani esiin ja luen sitä sana ja lause kerrallaan ja samalla yritän tunkeutua jopa rivien väleihin. Entä jos otan mukaan myös tulevaisuuden ja myöhemmät opit ja kokemukset. Tämä ei lukijasta ehkä tunnu kovin innostavalta. En tiedä, mihin se johtaa. Toisaalta olen jo aiemmin käyttänyt tiedotastamattani samaa tekniikkaa.

Jos jätän ensimmäisen päiväkirjani 1957 – 1958 jne huomioimatta ja avaan 2.1.1961 aloittamani päiväkirjan virkaa hoitaneen pienen vihreäkantisen vihon, olenkin jo 13-vuotias. Silloin aloin olla jo kiinnostunut pojista. Ne jutut jättäisin tällä kertaa omaan arvoonsa. Ainakin osittain.

Silti noista kevään 1961 teksteistä käy ilmi jotakin sellaista, mitä en ole edes tullut ajatelleeksi myöhemmin.  Nuoren kehittyvän tytön elämä ei ollut tuolloinkaan helppoa. Ehkä niin on ollutkin aina. Se, että aikuiset miehet jahtaavat entistä nuorempia tyttöjä, onkin vanha ilmiö. Se on vain myöhemmin saanut uusia muotoja ja johtanut myös tekoihin.  

Torstaina 30.3.1961 kerron pääsiäisloman alkaneen. Palaan edelliseen päivään. Jouduin odottamaan linja-autoasemalla 1,5 tuntia, sillä koulu alkoi vasta kello 10. Miksen muuten mennyt kouluun toiselle puolelle kaupunkia odottamaan vaan jäin linja-autoasemalle seisoskelemaan? Sinne tuli kaksi ”lättähattua”. Toisella oli punainen pusero ja toinen oli vielä aivan pikkupojan näköinen. Punapuseroinen tuli minua kohti kulkien aivan minua hipoen vierestäni ”tölläten” minua kasvoihin. Minua alkoi naurattaa. Siitäkös tämä innostui ja kulki uudelleen läheltä ja jäi sitten tuijottamaan minua vähän matkan päähän.

Tätä tapahtumaa seurasi huvittuneena kaksi vanhempaa miestä. Poika kun vielä yritti tehdä tuttavuutta puhumalla minulle jotakin. Sekös miehiä nauratti. Minä nyrpistin nenääni ja osoitin, etten ole kiinnostunut tuollaisista lättähatuista. Lopulta poika kyllästyi ja meni penkille istumaan jatkaen sieltä tuijotustaan.

Pieni analysointi. Halusin ilmiselvästi testata kiinnostavuuttani seisomalla siellä linja-autoaseman salissa odottamassa. Monta päiväkirjatarinaani liittyy samaan paikkaan. Tuon ikäiset tytöt koettiin siis jo silloin ja myöhemmin erityisen kiinnostaviksi sekä poikien että vanhempien miesten silmissä. Tavat ovat myöhemmin vain raaistuneet. Tytöt alkavat entistä varhemmin pukeutua paljastaviin vaatteisiin ja korostaa itseään meikkaamalla. Siten he tavallaan härnäävät miehiä, silti he ovat edelleen lapsia tuon ikäisenä. Minun aikanani emme pystyneet koreilemaan vaatteilla.  Kuljimme koko vuoden samoissa vaatteissa ja kun kasvoimme niistä ohi, nuoremmat sisarukset käyttivät niitä. Meidän aikanamme lähes ainoa vaikutuksen väline oli katse, silmämme. Tosiasia on silti, että kaikki miehet ikään katsomatta ovat aina olleet erityisen kiinnostuneita nuorista tytöistä ja naisista. 

Lättähatut olivat 1950-luvun nuorisokultturi-ilmiö, jota on kuvattu myös Wikipediassa.  Jos oikein muistan, niin minun silmissäni rasvalla kammattu tukka oli näiden maalaislättähattujen tunnusmerkki. Tavalliset koulupojat erottuivat heistä selvästi. Kun vanhin lapsenlapseni suunnilleen tuon ikäisenä esitteli napapaitaansa, reagoin aika voimakkaasti. Hän ei koskaan sen jälkeen käyttänyt sellaisia. Meidän aikanamme ei pukeuduttu paljastaviin vaatteisiin. Nykyään kaikenikäiset naiset esiintyvät vähissä ja avonaisissa vaatteissa! Olimme myös aikoinamme kovin ujoja, mitä ei aina voi sanoa nykyajan nuorista tytöistä. Tosi on, että silloin oli  myös tyttöjä, jotka maalasivat kasvojaan, tuperaasivat hiuksensa ja jopa polttivat salaa tupakkaa.

Nyt kun ajattelen asiaa vanhempieni näkökulmasta sopeuttaen sen 1950-1960-lukuun, ymmärrän jo paremmin äitini lauseen kahdenlaisista tytöistä, lauseen, joka nakersi minua pitkälle aikuisikään.

Tuona samaisena keskiviikkopäivänä meillä oli koulussa ekalla tunnilla ”jommaa” (geometria). Se oli hienon opettajan viimeinen tunti. Pitääpä kaivaa esiin, kuka oli tuo opettaja, sillä en mainitse nimeä. Läksyjen käsittelyn jälkeen, hän ehdotti kansanlaulujen laulamista kuten esim. ”Pikkutytön tylleröstä heilan minä itselleni kasvatan”. En muuten googlaamalla löydä sellaista laulua. Heti mieleeni välähti, että onpa tyttöjä halventava teksti.

Me oppilaat vain nauroimme.  Koko keskikoulun olin tyttöluokassa ja meitä oli yli 40 tyttöä. Lukiossa kielilinjalla sama tilanne jatkui paitsi, että luokassamme oli nyt kolme poikaa.

Jotkut tytöistä ehdottivat, että laulaisimme mieluummin iskelmiä. Osa luokasta lauloi  ”O sole mion” ja ”Ei koskaan sunnuntaisin”. Roberto Loreti, nuori, meidän tavoin 1947 syntynyt poika, oli esittänyt laulua ”O sole mio” . Vieno Kekkonen puolestaan oli laulanut suomeksi kreikkalaisen Melina Mercourin samannimisessä elokuvassa kuin laulu esittämän laulun. Molemmat kappaleet olivat tuohon aikaan kovaa kamaa.

Ilmeisesti muitakin iskelmiä laulettiin. Tuijalla oli mukanaan muutamia levyjä, joita hän meni näyttämään opettajalle pyytäen tätä hakemaan levysoittimen.  Se ei ollut haettavissa vaan käytössä muualla. Niinpä tytöt (en minä) jatkoivat laulamista. Lopuksi opettajalta pyydettiin nimikirjoitusta. Totean edelleen hänen olleen ihanin opettaja, joka meillä oli koskaan ollut. Korostan päiväkirjassani kuitenkin sitä, että hän oli ihana muuten kuin opettajana. Hui sentään. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin, että hän oli hyvän näköinen.

Mitähän nuoreen tyttöön vetoavia ominaisuuksia opettajassa oli?  Kuka hän oli? Tuijan muistan hyvin, sillä tapasin hänet vuosikymmeniä myöhemmin työpaikallani. Kun selaan päiväkirjaani eteenpäin, mainitsen opettajan nimen olleen Pertti Saari. Ei kyllä kolkuta millään tavalla.

Englannintunnilla opettajamme Sopenlehto sai hankittua luokkaan levysoittimen ja nyt aloimme soittaa niitä Tuijan levyjä. Minusta kaikista ihanin levy oli ”Adam and Eve” Paul Ankan laulamana. Voit käydä kuuntelemassa sen täältä. Aika jännä, etten kommenttini mukaan ollut syttynyt hänen aiemmista lauluistaan. Nyt kirjoitin hänen olevan maailman parhain laulaja.

Samassa päiväkirjamerkinnässä mainitsen myös suosikkinäyttelijäni. Esimmäisenä on televisiotähti Michael Landon, joka siihen aikaan esiintyi Bonanzassa, Muita mainitsen seuraavat: Rock Hudson, Ricky Nelson, Fabian, Sal Mineo ja Marlon Brando, vaikken ole vielä koskaan nähnyt heidän elokuviaan. Ilmeisesti vain ulkonäkö vetosi minuun.

Näkymä kotini ikkunasta, siitä, jonka luona eniten oleskelin.

Jatkan päiväkirjaani maanantaina, toisena pääsiäispäivänä 3.4.1961. On ilmeisesti satanut lunta, koska aloitan päivän kuvauksen ”Nyt on taas ihankuin täysi talvi”. Tai korjaan, että melkein. Edellisenä päivänä olimme saaneet vieraita, kun kaksi poikaa poikkesi meille 100 kilometrin kävelyretkeltä. Toinen oli äidin ystävän Annin poika Tapio, joka on myöhemmin tunnettu nimellä Mikko ja hänen kaverinsa Jorma. Pojat yöpyivät meidän nk. ”kanalanvintissä”, koska he olivat unohtaneet teltan kotiin?  Kävimme pihalla lumisotaa. On omituinen tunne, kun muisto tuosta lumisodasta valuu kuvan kaltaisena mieleeni siitäkin huolimatta, etten muuten olisi koskaan muistanut tuotaa tilannetta ilman tuota päiväkirjamerkintää.

Illalla televisiosta tuli suomalainen elokuva ”Prinsessa Ruusunen”. Siinä pääosassa oli Tuula Usva, jonka mainitsen olevan yhden television kuuluttajista.

Muitakin vieraita meillä kävi pääsiäisen aikaan. Pitkäperjantaina äitini veli Eino vaimonsa Martan ja tyttärensä Liisan kanssa oli vierailulla viipyen pari yötä.

Seuraavaksi kerron,  kuinka olimme lähdössä, naapurin Tuula ja minä valokuvaamaan. Ilma ei kuitenkaan ollut kovin houkutteleva kuvaamiseen. Mutta oli kai mentävä!  Onneksi sitten alkoikin aurinko paistaa.  Lähdin ensin kello 11:n jälkeen naapuriin, josta suuntasimme kohti naapurikylää Kaloisten kylää, jossa ystävämme Sirpa asui kansakoulua vastapäätä. Kuljimme hitaasti kävellen.  

Matkalla saimme yhdeltä kylän mieheltä autokyydin perille. Joimme Sirpan luona kahvia. Sen jälkeen me kaikki lähdimme kohti omaa kotikylää Vehmaisten kylää. Matka sieltä meille oli 2,5 kilometriä. Se oli ollut neljän vuoden ajan koulumatkani, lähes koko matka metsätietä. Aloimme ottaa valokuvia (missä ne ovat?).  Kun Tuula ja Sirpa aikoivat kiivetä erään puupinon päälle, meidät ohitti auto. Tuttu mies jälleen, koira mukana autossa. Tuula lähti juoksemaan, hän ei halunnut antaa vaikutelmaa, että olimme tien reunalla ”pissalla”.

Kuljimme naapuriin eli Tuulan kotiin saakka. Otin vielä matkalla jonkun kuvan. Ohitsemme ajavissa autoissa olevat ukot kääntyivät aina katsomaan meitä. Näytimme varmaan niin hassuilta. Joimme naapurissa taas kahvia. Minulle tuli jo paha olo, sillä kotona join yleensä vain teetä. Myöhään iltapäivällä Sirpa halusi lähteä kotiin. Me lähdimme saattamaan häntä. Koska kaupalla istui paljon ukkoja, Tuula halusi, että kierrämme metsän kautta. Loppujen lopuksi menimme suoraan ohitse huolimatta miesten tuijotuksista. Eihän maalla tosiaankaan ollut paljon katseltavaa. Nuoret tytöt olivat sopiva kohde.

Saatoimme Sirpaa Talvitienmäen toiselle puolelle. Siellä samainen tuttu nuori mies ohitti meidät taas autollaan. Sovimme Tuulan kanssa, että käännytään, niin hän ehkä ottaa meidät kyytiin, kun tulee takaisin. Niin sitten kävikin, hän pyysi meitä kyytiin, vaikka sanoimme kävelevämme. Sitten hän sanoi tilaavansa meiltä kuvia kaikista niistä filmeistä, jotka olimme kuvanneet. Emme kuitenkaan menneet kyytiin.

Tuula oli sitä mieltä, ettei tämä olisikaan mielellään ottanut meitä kyytiin, koska ne ukot siellä kaupalla olisivat nähneet hänellä olevan tyttöjä autossa. Huvittavaa kuljeskelua ja ympäristön tulkitsemista, reaktioiden testaamista ja ujostelua. Viatonta, mutta juuri sellaista, mitä voi kuvitella tuon ikäisten silloin tehneen.

Siihen aikaan huvit olivat vähäisiä. Televisio oli tullut meille vasta edellisenä vuonna. Ohjelmatarjonta oli heikkoa, muutama tunti päivässä.  Usein kuvailen elokuvia. Sain noihin aikoihin sen valtavan kiinnostuksen elokuviin, jopa niin suuren, että olisin halunnut tulla elokuvaohjaajaksi. Jäin ohjaamaan omaa pienen ihmisen elämän elokuvaa.

Kun nykyään meillä on paljon sellaista, mitä tuolloin 1961 ei vielä ollut, en voi olla menemättä tutkimaan, mitä Helsingin Sanomat kirjoitti juuri noina päivinä. Olin innokas paperilehtien lukija. Kotiini tuli useita sanoma- ja aikakauslehtiä, joita olin lukenut pienestä pitäen.

Avaan  Helsingin Sanomien aikakoneesta keskiviikon 29.3.1961 lehden. Etusivulla oli silloinkin mainoksia mm. miestenvaatteista, naisten liiveistä, kelloista, konjakista, filmeistä, letkuista, huonekaluista ja höyläpenkeistä. Helsingin Televisio ja Kone Oy ja Kokeilutarvike Oy mainostavat televisioita. Käykää varaamassa omanne ennenkuin ne loppuvat. 21 tuuman televisio maksaa 59.800,- (markkaa).

Seuraavalla sivulla on paljon kuolinilmoituksia. Siellä ilmoitetaan myös, että eduskunta kokoountuu samana päivänä täysistuntoon kello 12.00. Sivulla on myös runsaasti lisää erilaisia mainoksia. Samoin seuraava sivu on täynnä mainoksia. Huhtikuulle Lehtimatkat - Presstours, Suomen matkatoimiston muut toimipaikat ja Suomen Turistiauto Oy ym. ilmoittavat Hollantiin suuntautuvasta 26.4. - 7.5. tapahtuvasta matkasta hintaan 58.800,-. Sivuilla 4 - 5 mainokset jatkuvat. Siellä on lisäksi menoehdotuksia, teatteri, elokuvia, konsertteja, tanssia jne. Elokuvateatteri Bristolissa Mikonkadulla  menee neljätä viikkoa Willian Wylerin ohjaama elokuva Ben-Hur. Tulossa on Ingmar Bergmanin huvinäytelmä Paholaisen silmä, Michele Morganin ja Robert Hosseinin tähdittämä Lasitalo ja Roger Vadimin Vaarallisia suhteita.

Vielä 1960-luvulla käsiteltäessä rikoksia, näiden nimet mainittiin. Jo pelkkä väärä vala eli perätön lausuma vei kaksi naista Hyvinkäällä kuritushuoneeseen, toisen jopa kahdeksi vuodeksi. Lasten eli kahden alle viisitoistavuotiaan tytön turmelija, Helsingistä oleva mies tuomittiin vain 10 kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Jätän nimet kirjaamatta tähän.

Myöhemmin lehdessä käsitellään Maria Callasta, kotilääkäri kirjoittaa hormonisairauksista, ulkomaisia rikoksia, onnettomuuksia mm. tshekkoslovakialaisen matkustakoneen maahansyöksy Nürnbergin lähellä, Kaartin pataljoonalaisten valatilaisuus, apteekkilakon tilanne, syntymäpäiväkirjoitukset, Origon pakina, 50 vuotta sitten, kuuluisa karhunkaataja, kerman ja maidon käyttö kahvissa, pääsiäisen muistilista eri kaupungeissa. jne jne.

Lehdessä on 42 sivua ja asioiden kirjo valtava, laajempi kuin tänä päivänä. Vaikka vanhoja lehtiä on mukava lueskella, niiden kommentointi blogissani on tylsää minusta ja varmaan myös lukijasta.

Sitten jo oma innostukseni on hiipunut. Olen väsynyt ja vanha enkä edes jaksa lähteä etsimään valokuvia saati niiden negatiiveja. Olen silti huomannut taas kerran, että on todella totta, että vanha ihminen saa helposti oudon läheisen yhteyden vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin. Olen samalla tässä ja siellä lumisessa kotikylässäni huhtikuussa 58 vuotta sitten.  Voin alla läsnä tässä hetkessä ja samanaikaisesti menneessä ja tulevaisuudessa!

Teinisyksy oli kiireistä aikaa

Kirjoitin päiväkirjaani. 22.10.1962 seuraavan lauseen:

” Tänään minun on (myös) tehnyt mieli palata menneisyyteen ja seurata tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Kuvittelen usein tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan joskus kertoa sinulle (=päiväkirjalleni) jonkun niistä, kun minulla on aikaa.”

Olen käyttänyt yllä olevaa lausetta näissä blogeissani jo kerran aiemmin. En heti muistanut sitä. Saattaa olla niin, että elämässä sattuu olemaan vaiheita, joita haluaa tutkia yhä uudelleen.  Palaan siis jälleen kerran vuoteen 1962, ehkä hiukan toisesta näkökulmasta tai tarkentaen katsettani.  Tuo alkulause kertoo nyt lähinnä sen, että olemme todellakin jo lapsesta saakka samoja ihmisiä samoine haaveinemme.  Mutta koskeeko se kaikkia puolia meistä?

Sääli, että tuolta ajalta en oikein löydä valokuvia. Tässä 2014 tuli käytyä vanhan koulun portilla.

Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta ja elin tuskaista nuoruutta. Olin jatkuvasti ihastunut kaukaa johonkin poikaan. Tuossa vaiheessa kirjoitin heistä vielä nimien kanssa ja olin päiväkirjojen sivuilla ihastumisen sijasta rakastunut heihin. En koskaan tutustunut yhteenkään heistä sen lähemmin enkä edes uskonut, että he voisivat olla minusta kiinnostuneita. On silti vaikea ajatella, etteikö joku heistä huomannut jatkuvan tuijottamiseni! Joka päivä seurasin heidän liikkeitään, olin tietoinen, kun joku heistä oli poissa koulusta. Kuvailin heidän ulkomuotoaan ja vaatteitaan värejä myöten. He tulivat myös uniini.

Katson nuorta itseäni lempeästi.  Nykyhetken minä oli jo minussa muussa mielessä. Vaikka haaveilin onnellisesta perhe-elämästä rakastamani miehen ja lasteni kanssa, en koskaan saavuttanut tulevaisuudessa sitä onnea, josta välillä kirjoitin. Toinen vaihtoehto mielessäni oli, että en uskonut kenenkään voivan pitää minusta. Tulevaisuuteni tulisi varmaan olemaan yksinäinen. Sitähän se ei ole ollut.

Kunnes sitten 2016 oltiin menossa oikein kunnolla, ylioppilaslakki mukana. Se ei sentään ollut se alkuperäinen, liian pieni vaan jostakin matkan varrella käsiin jäänyt. Omenapuiden kukinnan aikaan.

Syksyllä 1962 meillä oli koulussa menossa teinikoulutusta ja teinikastajaiset. Vietin silloin pariin otteeseen aikaani äitini ystävättären Annin perheessä Ojoisilla. Äiti tunsin Annin, jota myöhemmin kutsuttiin Annaksi, jo siltä ajalta ennen sotia, kun he molemmat olivat töissä kaupassa Koiviston kauppalassa. Anna oli syntynyt samana vuonna kuin äiti eli 1915 Muolaan Ilolan kylässä. Hän oli Luukan sukua, johon kuuluivat mm. Eemil Luukka (1892 – 1950) ja tämän poika Yrjö Luukka (1925 – 2005). Jonkinlaisia pikkuserkkuja he olivat keskenään. Eemil Luukasta löytyy paljon tietoa täältä. Ensimmäisen Karjalanmatkani 1991 tein heidän sukunsa järjestämänä, jossa äitini, hänen veljensä vaimoineen ja minä kävimme Kuolemajärvellä ja poikkesimme myös sateisessa Muolaassa. Matkaan sisältyi myös pistäytyminen Pietarissa.  Näistä edellä olevista asioista en tiennyt kyllä tuon taivaallista 1962. Anna kuoli vasta 2011 ollessaan 96-vuotias.

Tuon matkan kuvia voit käydä katsomassa täällä.

Anna ja äiti joskus ehkä 1950-luvulla

Näin jälkikäteen ajatellessani, tuskin kukaan muistaa ketään muuta persoonaa, jollei edes itseään vuosikymmenien takaa? Olin hirvittävän ujo. Pelkästään se pelotti pojat läheltäni. Omasta mielestäni olin myös kauhean ruma, mutta se oli tuskin koko totuus.

Aleksis Kivenpäivänä keskiviikkona 10.10.1962 istuin tunnin syksyisessä kirkkopuistossa ennen kuin menin Ojoisille, jossa olin sillä viikolla ollut jo tiistaista lähtien. Mietin Aleksis Kiven kirjoja ja ihailin Suomen lipun hulmuamista. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. En muista, miten kuljin Ojoisille, varmaan bussilla. Olin edellisenä päivänä kuvaillut aika tarkkaan huoneen, jossa yövyin. Annalla oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli minun ikäluokkaani. He kävivät toista koulua, en muista, oliko kysymyksessä lyseo vai Poltinahon koulu. Hänen kaverinsa poikkesi paljon kylässä. Tietenkin taas ihastuin ja vuodatan sitä päiväkirjan sivuille.

Oma luokka silloin 1962

Teinikastajaiset olivat vasta viikon päästä, joten jouduin silloinkin hetkeksi torstaista lauantaille asumaan Moisiolla Ojoisilla. Sillä viikolla satoi jopa lunta. Äiti oli maanantaina sairaana, hänellä oli kuumetta ja kipuja. Etsin tiistaina kaupungin kaupoista itselleni pukua. Heikkilän ikkunassa oli edellisellä viikolla ollut samettisia liivihameita, mutta nyt ne oli jo kaikki myyty. Ostin itselleni hatun, vaikuttiko lumisade. Oliko se se ihana valkoinen turkishattu, johon oli suihkutettu hajuvettä. Pitääpä etsiä ne valokuvat minusta ja hatusta.  Myöhemmin kirjoitan, etten ole edes uskaltanut näyttää hattua äidilleni, joka kauhisteli kuultuaan sen olevan väriltään valkoinen.

Perjantaina 19.10.1962 minusta tuli teini. Saimme hopeisen luokkasormuksen. Taisin laittaa sen jo aikoja sitten johonkin arvometallikeräykseen saaden siitä ehkä vain muutaman sentin. Koulussa oli tanssiaiset. Pakenin ylös parvekkeelle, josta seurasin, kuinka innokkaasti muut tanssivat. Kastajaisissa oli ollut myös ohjelmaa, joita kuvailin vasta lauantaina, kun en enää perjantaina jaksanut. Kaikki rikkaisluokat A, B ja C esittivät näytelmän tai sketsin. Ohjelmien jälkeen uusiin teineihin lyötiin leima. Jäin ilman sitä kuten moni muukin. Joitakin kilpailuja oli vielä ennen tanssiaisia. Minä todellakin piileskelin parvekkeen kaiteella. Ystäväni sanoivat, että jos olisin tullut alas, olisin varmaan päässyt tanssimaan. Entä jos en olisikaan? Parempi näin, kun ei kuitenkaan kukaan välitä minusta. 

Nämä kaksi kuvaa voisivat olla niiltä ajoilta.

Aiemmin lokakuussa olin jo valaissut päiväkirjassani, mitä joutuisimme pukemaan päälle tullessamme kastajaispäivänä koulun. Meidän piti pukeutua säkkiin, toinen käsi ulkona, kirjat matkalaukussa, kumisaappaat jalassa. En silti kertonut, miten tulin kouluun. Puinko säkin vasta koulun portilla, kuten uhkailin?  En myöskään kerro, löysinkö itselleni puvun syksyn moniin juhliin. Se tulee esille myöhemmissä kirjauksissa sivulauseena.

Tässä Ahdekaunokintien varrella olleen kivisen talon piha-aluetta. Kuten kuvasta näkee talo oli kallion päällä

Perjantaina 12.10.1962 kuulin surullisen uutisen. Ailikki, ystävä lapsuuden kesältä 1957 Helsingin Vartiokylässä oli kuollut sydänleikkaukseen. En koskaan unohda lyhyttä ystävyyttämme ja sitä, kuinka hauskaa meillä kymmenvuotiaina oli keskellä kauneinta kesää. Vietimme kaikki päivät yhdessä. Muistan vielä ne kipeät mehiläiset pistot, jotka sain törmätessämme pihan marjapensaassa olevaan pesään. Hänen kotinsa oli samalla kadulla, Ahdekaunokintiellä, jossa vanhempieni ystävät asuivat. Leikimme vuorostaan kummallakin pihalla tai Ailikin kotona. Pelasimme kirppua tai leikimme Ailikin paperinukeilla. Meitä pari vuotta vanhempi naapurin poika Antero kiusasi meitä. Taisimme olla vähän häneen ihastuneita. Tapasin Ailikin muutama vuosi myöhemmin ja muistelimme noita hauskoja aikoja. Uutinen itketti minua. 

Koska mainitsen tekstissä hänen sukunimensä, kävin googlaamassa Helsingin Sanomien aikakoneessa, josko sieltä löytyisi kuolinilmoitus. Löytyi. Rakkaimpamme Marja Ailikki Pyykkö.  s. 11.3.1947 k. 8.10.1962. Surumme syvyys on mittaamaton. Isi ja Pertti. Haudataan Honkanummelle 14.10.1962 kello 10. Muistotilaisuus Elannon kerhohuoneella 11.30. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika. Hämärästi muistan, että hänen äitinsäkin oli kuollut. 

Tapaamisia 2016 koulun portilla

Lapsuutemme leikkipaikkoja ei enää löydy samanlaisena. Vanhempieni ystävien Lehtosten kivinen talo on aikoja sitten purettu ja paikalla oli muistaakseni rivitalo, kun aikoinaan pari vuosikymmentä sitten kuljin siellä tutkimassa. Google mapsista näen, että Ailikin kotitalo, puinen rintamiestalo tien toisella puolella saattaa vielä olla olemassa.

Joistakin kommenteistani huomaan, että vaatimattomuuteni ja itseni väheksyntä sai jotkut ystävistäni kiusaamaan minua ja yrittämään käyttää hyväuskoisuuttani ja kiltteyttäni hyväkseen syöttäen minulle suoranaisia valheita.  Mutta kuten aina myöhemminkin en silloinkaan jäänyt roikkumaan niissä, vaikka ne pahoittivat mieleni enkä ole niitä vieläkään unohtanut. Kilttejä ihmisiä kiusataan aina.

Se kuuluisa juhlasali.

Mutta lukiessani ajatuksiani myöhemmin syksyllä talven lähestyessä, en voi olla ajattelematta, kuinka aika kaunistaa asiat. Jollemme tee muistiinpanoja tunnetiloistamme, ne unohtuvat. Taisi tuo rippikoulun jälkeinen aika olla vielä aika myllerrystä.  Marraskuussa itkeskelen jatkuvasti ja olen onneton omassa perheessäni. Kaipaan korkealle mäelle, jossa tuuli puhaltaa  ja näen maailman, olen yksin ja näen menneisyyden ja tulevaisuuden ja voin viettää aikaani arkisen, tylsän ja onnettoman kotielämän sijasta muualla. Synkän talven ja sen mukanaan tuomien vaikeuksien tietäminen vaikuttavat ilmiselvästi.

18.11.1962 sain ostaa itselleni ”pakkaskengät”. Hämärästi muistan ne vielä, varsinkin, kun olin piirtänyt kuvan. Ne maksoivat 3940 markkaa. Lunta oli satanut muutamaa päivää aiemmin. Olin tulossa kipeäksi. Kun katselin itseäni peilistä, "näin silmät, joiden alustat olivat mustat, huulet olivat turvonneet, nenä kiilsi, posket, otsa ja leuka olivat finniset. ”

Kirjoitin pitkän kuvauksen eräästä pojasta, joka kiinnitti ulkonäöllään ja jopa seisoma-asennollaan huomioni kuten muidenkin huomion.  Oletin hänen olevan mustalainen.  No, vastaavia kuvauksia löytyy milloin kenestäkin, vieraista ja tuntemistani ihmisistä. Samalla bussilla matkaavat Tuula ja Sirpa tulivat asemalle. Kuvailen ajatuksiani ja tuntemuksiani eloisasti. Olen Tuulan mukaan välillä kasvoiltani punainen ja sitten myöhemmin valkoinen. Analyysi tulee ennemminkin johtuen eräästä bussissa osan matkaa olleesta pojasta kuin mahdollisesta kuumeesta.

Kuvailen ahkerasti muitakin bussimatkoja. Linja-autot olivat useimmiten hyvin täynnä, osa ihmisistä joutui seisomaan. Sisareni Päivikki oli joskus samassa autossa.

Maanantaina 26.11.1962 kuvaan päiväkirjassani usean sivun verran edellisenä päivänä televisiosta tullutta elokuvaa ”Marcelino”.  Se on tässäkin mainitsemisen arvoinen. Googlaamalla löydän tietoa elokuvasta, jonka juonen kerron myös päiväkirjassani. Elokuva oli espanjalainen ja vuodelta 1955. Wikipediassa kerrotaan, että elokuva oli siihen mennessä menestyksekkäin espanjalainen elokuva ja se kuului voimakkaasti useamman sukupolven lapsuuden muistoihin Espanjassa ja latinalaisessa Amerikassa. Suunnittelinko jo silloin elokuvaohjaajan uraa, sitä, jota en sitten saavuttanut?

Mutta kyllä se kuuluu myös minun lapsuuden lopun muistoihin. Ilmiselvästi sen uskonnollisuus vaikutti minuun. Kyyneleeni purkautuivat valtoimenaan elokuvan jälkeen (ehkä jo sen aikanakin). En ollut koskaan aiemmin itkenyt minkään elokuvan takia niin paljon.  En silti kirjoittanut sitä, mitä muistan edelleen. Sisareni nauroivat minulle, he eivät ilmiselvästi vielä tajunneet elokuvan sanomaa. Isäni ymmärsi ja sanoi heille siitä jotakin. Minä vollasin edelleen.

Vaikka vanhempani olivat minun mielestäni usein ymmärtämättömiä ja kokemattomia vanhimman lapsensa kasvun suhteen, niin tästä muodostui minulle hieno muisto. Minua ymmärrettiin. Lapset muistavat tällaiset hetket ja myös ne ikävät kokemukset.

Torstaina 13.12.1962 koulussa vietettiin puurojuhlia, jonne minäkin pääsin, vaikka ne olivat ilta-aikaan. Olin sonnustautunut siniseen samettiliivihameeseen ja valkoiseen paitapuseroon. Kuvailen juhlasalin hyvin tarkasti, kuten myös illan ohjelman esiintyjineen, puuron ja jopa sen, etten saanut mantelia. Olisiko juhla ollut Hämeenlinnan Yhteiskoulussa jokin perinne? Todennäköisesti. Siellä jopa jaettiin opettajille leikkimieliset lahjat, olen nekin luetellut. Isä tuli hakemaan minut kymmenen maissa illalla juhlien päätyttyä.

Vietimme 2016 riemuylioppilasvuotta, kun viisikymmentä vuotta ylioppilaaksi tulosta täyttyi. Osallistuin toukokuussa 2016 ensimmäistä kertaa ylipäänsä mihinkään tapahtumaan liittyen vanhoihin kouluaikoihin. Se oli kaikilta osin mukavaa. Viime syksynä tapasimme pienemmän porukan kanssa Espoossa, koollekutsujan kotona ja nyt on suunnitteilla kaksipäiväinen tapahtuma ensi syksynä.  Kun koulu toukokuussa 1966 päättyi ylioppilasjuhliin, suljin ovet ja portit tiukasti kiinni enkä edes halunnut ajatella kouluaikoja. Mutta viidenkymmenen vuoden jälkeen on taas mukavaa palata sen aikaisiin muistoihin, joita ei kerrota missään historiikki-teoksessa.

Päiväkirjani 8.10.1962 – 10.2.1963 on vasta puolivälissä. Nyt tylsältä tuntuvien ihastusjuttujen lisäksi siellä on paljon muuta mielenkiintoista tarinaa, joihin saatan myöhemmin palata.  On yllättävää, että ne pienet yksityiskohdat, jotka muistaa tai ei muista, ovat kaikista herkullisempia. Lopetan tällä kertaa koulun joulujuhliin keskiviikkona 19.12.1962, jolloin luokkani ei edes päässyt juhlasaliin vaan kuuntelimme juhlaa käytävällä. Mainitsen kyllä parhaaksi ohjelmanumeroksi I C-luokan tyttöjen tonttuleikin, jonka nämä saivat esittää kaksi kertaa saaden valtavasti aplodeja. Miten sen näki käytävältä? Kaiken lisäksi oli ollut ylipäänsä kurja päivä, kun olimme myöhästyneet bussista (varmaan sisareni Päivikki ja minä) ja jouduimme juoksemaan naapurikylään Ahoisiin – 24 asteen pakkasessa. Sinne oli metsätietä pitkin matkaa suunnilleen neljä kilometriä, jonka jouduimme kiireessä juoksemaan, polvet jäässä.

Paluu kesään 1962

Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus. Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin, jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja.  Nuori ihminen vastaan vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena. Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti. 

Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen, etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet. 

Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin selvästi.  Se itkettää joskus. Menneeseen pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää haluaisi ajatella.  Nekin on vain hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?

Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut.

Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin ahkerasti.  Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962 rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin opettajien valokuvista merkintäni:  ” Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”. 

Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien leirissä toimivien aikuisten roolit.

Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset. 

Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962

Muistaakseni elokuussa 1962  rippikoulua piti jokin lähetysseura.  En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.

Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa. Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa Oriveden ja Jämsän kesken.

Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan, mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen blogikirjoituksen aihe.

Edellinen blogikirjoitukseni  (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun 1962.  Sinä kesänä muuten poltin olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.

Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät Päiväkumpuun 30.7.  Päiväkirjastani saan sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä teillä oli silloin kestämistä.

Mukana leirillä 

Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta lauantaina 4.8.  Aikaa kun tuntui olevan niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5  yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat tallella.

Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä.  Hän oli jo 29- vuotias.  Valokuvieni viereen kirjoittama teksti kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.

Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker – voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.

Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”. 

Leirin ohjelma

Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello 11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.

Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa. 

Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961.  Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.” Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.

Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen. Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan suloinen ja aito.  En koskaan unohtaisi hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.  Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa. 

Maisema huoneemme ikkunasta.

Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut.  Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa hyväksi.

Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi.  Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole. Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni takia ostamaan mitään.  Muistan hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.

Konfirmaatio lähestyy

 

Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat epäoikeudenmukaiseksi. 

Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä käskyä.

Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla. Ja itkemällä.  Ripillepääsypäivä oli elämäni iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin. 

Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi sydämen…..”. 

Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja Martta Haakana. Siinä oli teksti:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).

Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni. 

Keskellä äiti ja pikkuveli

 

 Jälkeenpäin

Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä paljon kirjoitettavaa.  Aika taisi olla todella vaikea perheelleni. 

Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti, mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla vaikeata.

Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni leirin jälkeistä suurta haavettani opiskella teologiksi, mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta.  Uskonnon siivellä minuun oli pystytty vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja eristetty paikka kauniin luonnon keskellä.