Muukalaisen testamentti

1.8.1965 sunnuntai

Ensin haluan pyytää anteeksi.  Aivan vilpittömästi.  Anteeksipyyntö ihmiselle, jota en halunnut loukata ja josta sinä iltana pidin enemmän kuin kenestäkään muusta koskaan huolimatta ulkonaisuudesta(?, tarkoitanko vierautta vai omaa ulkopuolisuutta).  Katseeni seurasi sinua. Se oli kuin hätähuuto. Sinua, sinua en halua menettää! Mutta nyt kuitenkin olet poissa enkä voi tietää, kuka sinä olet. Se oli sielujen läheisyyttä. Suostuin ottamaan elämän hymyhuulin vastaan huolimatta surusta, joka sisälläni kiusasi minua. Suo anteeksi, jos loukkasin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni, vaan johtui, että halusin tiedostamattani kaiken olevan erilaista sinun suhteesi. Mutta nyt kadun. Karkotin sinut.

Voi miten kaukana ihmiset ovatkaan toisistaan. Huolimatta tunteista ja sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Et tiedä, että tarkoitan juuri sinua. Voin vain rukoilla tuntematonta jumalaa, että hän välittäisi sinulle tietoisuuden tärkeästä asemastasi sydämessäni ja anteeksipyyntöni. Ehkä kaikella ei ollut mitään merkitystä sinulle, mutta en halua uskoa niin. Et luultavasti usko, jos sanon, että olen koko yön ja aamun ajatellut sinua ja täysin unohtanut hänet, jonka kanssa vietin loppuillan. Olin itse asiassa poissaoleva. Olin tyhjä.  Kaikki minussa oli lähtenyt sinun luoksesi, ystäväni. Hänessä ei ollut mitään vikaa, mutta hän oli erehtynyt  tytöstä. Ulkonainen olemukseni ei voinut sanoa sitä hänelle ja rynnätä sinun luoksesi, koska… Ymmärräthän? Sisältä olemme vapaita, mutta ulkopuolinen minä on orja, tuntemattomien tekijöiden orja. – Sinä lähdit, en nähnyt sinua enää. Mutta muistan sinut.

Ystävyys. Ensin ystävyys. Siinä se on, minun kompastuskiveni. En voi kohdistaa rakkauttani pelkästään yhteen henkilöön ja siksi etsin ystävyyttä. Mitä siitä seuraa. Tiedän sen silmät kiinni.; yksinäisyys, elämä yksin, koska yksikään ihmissielu ei jaksa tunkeutua niin syvälle kuin omani. Rakkaus, minun kohdallani voi kehittyä vain pitkän korvaamattoman ystävyyden kautta. Ja koska olen rehellinen, en hyväksy tekorakkautta, rakkautta tyhjän pohjalta. Kunpa sinä, ystäväni tietäisit sen ja unohtaisit pistävän sydämesi. Elämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta joka asiassa jokaisella ihmisellä on vain yksi mahdollisuus käytettävänä. Siksi on enemmän mahdottomuutta. Mutta yksi on aina mahdollinen meidän suhteemme, muut mahdollisuudet ovat epämääräisiä. Se on sisäinen sielujen sopusointu. Noilla tynkämahdollisuuksillani voin aina, ikuisesti rakastaa sinua. Se on joskus katkeraa ja kitkerää, mutta kun oppii löytämään siinä onnen, se on enemmän kuin mikään muu. Se on tieto, että tämä hirvittävä mahdollisuuksien mahdottomuuden maa ei ole ainoa. On olemassa. Ei. Tiedämmekö, osaammeko selittää olemassaolon. Me luulemme. Se on enemmän. On jotakin, täydellistä, rajatonta, mutta emme tiedä siitä mitään. Sen täytyy olla jonkinlaista sulautumista ja ikuista onnea, ilman rajoja. Siellä kaikki mahdollisuudet ovat todella käytettävissämme. Tämä on tuskaa ja kipua. Olkaamme elämässämme tyytyväisiä elämään. Otan sen vastaan kevyenä kuin harhakuvana, sillä harhakuvia mekin olemme, harhakuvia, joille on annettu henki. Ja siitä johtuvat kaikki suurimmat kärsimyksemme, hengen ja ruumiin taistelusta. Tuntemattomista tunteista, sydämen kivuista. Ajatusten rajattomasta tilasta. Hämäristä aavistuksista ja tiedoista. Jos meillä ei olisi henkeä, niin kaikki olisi entistä käsittömättömämpää. Mutta tietäisimmekö me silloin sitä? Totta on, että ajatuksella on rajaton liikkumismahdollisuus, mutta sen langat ovat niin hienoja ja helposti sotkeutuvia.

--- Tuulee.

Osoittaakseni kunnioitusta ja arvonantoa sinulle, tulen omistamaan jonakin päivänä jonkun kirjoituksistani sinulle. Se on nimetön omistus, mutta se tarkoittaa sinua, sinua, jonka olen kuullut lausuvan vain muutaman sanan, sinua, jota luulen loukanneeni. Vuosikymmenien takaa. Tule luokseni, otan sinut vastaan ja tunnen sinut. Ystävä kallis, et ole erehtynyt.

Kaikki, mitä luon, ilmentää itseäni. Jos jossakin tapaat tutun kohdan, väläyksen, itsesi, niin usko, että olet oikeassa. Olen tarkoittanut juuri sinua. Ymmärtääkseen  minua ihmisten on pyrittävä rehellisyyteen. Minua on vaikea ymmärtää. Se ei ole tärkeintä. Rakastan ihmistä. Ilman ihmistä, minua ei olisi. Ihminen on viisaasti tehty.

En osaa sanoa, kumpi sukupuoli on parempi, mies vai nainen. Miehelle minun osani olisi helpompi, mutta tavalla tai toisella olisin silloin menettänyt jotakin. Miehet ovat suoraviivaisempia. Yhtä asiaa suren, sitä, että en ole vielä tasavertainen miesten kanssa. Kaikille naisille se ei ole hyväksi, mutta minulle se on elinehto. Haluan, että miehet katsovat minut vertaisekseen, toverikseen.

Kunpa minulla oli puhelahja!

Rakastan Charles Baudelairen proosarunoa ”Muukalainen”. Aivan kun se olisin minä, joka vastaa kysymyksiin, tuo muukalainen. Aurinko leikkii iloisesti paperilla ja kaukana kulkevat pilvet ohi, ihmeelliset pilvet, joita rakastan. Abstraktisesti ajateltuna niillä on monta merkitystä. Minulle pilvet ovat vertauskuvana niille harhakuville, joita ajan takaa ja joita rakastan ja kaipaan ja joiden takia sydämeni kärsii.  Ne ovat ajaneet minut etsimään pelastukseksi elämänmuotoa, joka on kevyt ja hymyilevä, auringonpaistetta. Pilvet, jotka kulkevat ohi, ovat väreiltään erilaisia. Eräänä päivänä tai yönä ne laskeutuvat virkistävinä maan päälle, järviin ja meriin aloittaen uuden kiertokulun. Se on ihmisen outo mysteeri, ihmisen, tuon tutun vieraan olennon.

Tai pilvet kulkevat ja kulkevat. Ne kulkevat kuin minä. Ilman kotia. Maasta maahan. Ja minä rakastan pilviä, ihmeellisiä pilviä.