Eräs kohtaaminen

Kirjoituspöydälläni on lojunut pari päiväkirjaani 1960-luvulta. Eräänä päivänä silmiini osui kalenterini samalta vuodelta (Ajastaika 1965). Tuon ajan kalenterit ovat aikamoisia aarteita. Oli onni, että pelastin omiani ja jopa joitakin sisarieni kalentereita ”kanalanvintin” palosta elokuussa 1999. Ylipäänsä olen aina onnellinen, kun huomaan, etten ole tehnyt ihan turhaa pelastusoperaatiota. Oman historian läpikäyminen on inspiroivaa. Sekin on tutkimusta. En ole nuorena tallentanut mitään ajatuksella, että joskus sitä tietoa käyttäisin. Jos se olisi ollut tarkoituksellista, olisin ollut paljon tarkempi.

Eilen sain puhelinsoiton vieraalta ihmiseltä, joka oli nähnyt ilmoitukseni karjalaisen sukuseuramme kokouksesta. Hän oli selvittämässä erään sukunimeltään samannimisen miehen historiaa. Tämä mies oli mennyt aikanaan naimisiin hänen sukunsa edustajan kanssa. En siinä puhelimessa saanut selvitettyä asiaa, samannimisiä ihmisiä oli aikanaan vaikka kuinka paljon. Jälkeenpäin löysin tämän henkilön Uudenkirkon Inossa syntyneeksi.

Soittaneen henkilön sukunimi toi mieleeni muiston kaukaiselta 1960-luvulta, kun tapasin tansseissa mielenkiintoisen nuoren miehen.  Puhelun aikana tuli ilmi toinenkin yhteys, mutta aivan toisenlainen liittyen tähän päivään. Mutta se on sitten toinen juttu.

Kalenterista selviää, että tämä on kuva minusta on otettu samaisena kesänä. Jämsänkoskella  tätini ja serkkujeni luona vierailimme 6.6.1965, joka oli helluntaipäivä

Tutkin kalenteriani ja löysin lauantailta 21.8.1965 mielenkiintoisen merkinnän: ” Valajärvellä 20 – 01, The Victors ja Turuttaret, wonderful evening, the beginning and the end.” No päiväkirja esiin.

”sunnuntaina 22.8.1965

Mä näin, kun sun jalkas tuli sinnepäin, missä mä istuin. En mä tiennyt, kuka sä olit. En ollut koskaan huomannut sua. Joo, mut sit sun jalkas tuli mua kohti, sun kenkäs. Istuin ja katselin jalkoja. Ihana rämpytys täytti lavan. Se on ihanaa lepoa korvilleni, mut ihmiset nauraa minulle, jos mä sanon sen niille. Olin äsken tanssinut, mut omaa shakeani, erään pojan kanssa, joka olis varmasti halunnut tutustua minuun. Sen kaveri sano sen minulle, kun tulin ulkoa. Mua nauratti, mutt se myös miellytti minua. Mut enhän mä tiennyt, miten käyttäytyä. Mä vaan hymyilin, sillä mä rakastan kaikkia ihmisiä.

Ilta oli mennyt aika nopeasti. Musiikki oli aika repäisevää. Etenkin kun se kitarabändi rämpytti ja rummutti ja mun korvani nauttivat. Mut en mä tullut hillittömäksi. Istuin hiljaa ja joskus kopautin jalallani lattiaan, mut en kohta tehnyt sitäkään, kun se ei oikein soveltunut minuun. Nääs se musiikki vei mut kokonaan. En mä tiedä, oliko se bändi hyvä, mutta kyllä siitä ääntä pääsi ja rytmiä. Mua vaan vähän suututti, kun en ollut vetänyt farmareita jalkoihin. Mulla oli näet hame.

Mä siis istuin siellä penkillä valossa ja katselin jalkoja. Must tuntui ett mun tukkani oli sekaisin ja silmäni väsyneen punaiset, vaikkei mua väsyttänytkään. Kello lähestyi kahtatoista.

Ja sit mä näin sun jalkas, kun ne tuli suoraan kohti. Sit ne oli ihan mun edessä ja nostin silmäni maasta ja näin sut. Sulla oli ihan vaalea tukka ja silmälasit. Mut en vielä silloin tiennyt, että se oli kohtalo, joka vei meidät yhteen. Joka sai sun jalkas pakosti kävelemään mua kohti ja mut lähtemään sun kanssasi. Sä talutit mua kädestä lattialle ja sit me alettiin sheikata. En tiedä, tiedätkö sinä, ettei mun tanssini ole sheikkia vaan mun ihan oma tanssini. Joo me sheikattiin villisti ja musta tuntui, että sä olit aika välinpitämätön mun suhteeni. Tiedäthän, etten tuntenut sua. Hypin ja katselin kaikkea muuta, mun silmäni eivät pysyneet sussa.  Säkin heiluit ja katselit muualla. Mulle tuli aika kuuma, koska mulla on tapana hyppiä oikein kunnolla. Sit sä halusit tanssia toisenkin tanssin kanssani. No, me siis sheikattiin edelleen, kaksi uutta kappaletta, nopeata ja virkistävää.

Mut sit, kun oltiin lopetettu, sä menit mun ymmärrykseni ulkopuolelle, Sä halusit lähteä ulos mun kanssani. Sanoin, kuten aina sanon pojille, kun ne pyytää mua kävelylle, että en lähde. Mutta en tiedä, miksi kuitenkin nyt lähdin. Et edes vaatinut. Me vaan mentiin raput alas. Sukellettiin pimeyteen. Sä sytytit savukkeen ja tarjosit minullekin, mutta en ottanut, koska poltan yleensä vain ikävystymiseen  (?). Sä halusit mennä istumaan. Vähän vastustelin sanomalla, että on niin pimeätä. Mut menin kuitenkin. Siinä penkillä, johon meidän piti istuutua, lojui joku sortunut mies. Menimme sitten keinuun.

Sinä kiltti koulupoika ja minä kiltti koulutyttö. Miellytit minua hirveästi. Sain aivan uuden kuvan susta. Mua nauratti kauheasti. Me puhuttiin hirveästi. Silloin mä todella älysin, että kohtalo oli puuttunut peliin. Olimme molemmat eksyneet tuolle lavalle ja sit melkein lopussa sun jalkas tulivat pakosti mua kohti ja lähdin sun kanssa. Meidän tapaaminen olis yksi piste meidän elämän viivalla. Muistaisin sen aina. Lyhyt hetki yhdessä ja sit sä olisit poissa. Lähtisit tiellesi ja minä omalleni. Ehkä joskus hirveän monen vuoden päästä me taas tavattaisiin. Tuo tollainen viehättää mua kauheasti. Mikään ei ole pilalla. Ei ole vaatimuksia, ei mitään. Vain kohtalon leikki. Taisin tai voisin sanoa sen sullekin, mut me puhuttiin niin paljon.

Yks pari tuli istumaan siihen meidän viereen. Niillä oli hauskaa, kun ne kuunteli meidän keskustelua. Lopulta ne lähtivät ja sanoivat jättävänsä nuoren parin rauhaan. Itse ne kai rauhaa tarvitsi.  Ne olivat jo vanhempia. Sä sanoit, ollaanko me tultu vanhain tansseihin.

Kutsuit mua viettelijättäreksi. Mua nauratti koko ajan, sanoit tietäväsi keinon, millä voisin lopettaa sen nauramisen. Et sanonut, kun arvasin sen. Sanoit kyllä kaikki suoraan, minkä sanoin miellyttävän minua. Sanoit, että sulla on hyvä rakastamistekniikka. Puhuit kaikenlaista, mut mun mielestä et olisi ollut sinä, jollet olisi ollut sellainen kuin olit. Pidin susta hirveästi. Olimme niin kuin samalla tasolla, vaikka jos viettelemisestä puhutaan, olit paremminkin mun viettelijä kuin mä sun.

Sanoit silloin ihan aluksi, kun kävimme istumaan, et mulla on kauniit silmät. Se on harvinaista. Vain yksi poika on sanonut samoin ja se oli jollakin lailla sun kaltaisesi, semmoinen hetken ystävä. Tapaa ja sit menettää. Se ei sureta minua. Se kuuluu elämään. En tietenkään haluaisi menettää, mutta enhän mä mitään kohtalon kuljetukselle voi.

Sit sä sanoit, ett mulla on kauniit sääretkin. Sä näytit omia loistosääriäsi. Mua nauratti. Sanoit, että napasikin on mestaritekoa. Olit kauhean kiva, kun olit sä etkä kukaan muu. Musta tuntui, että seurassasi löysin jotakin uutta myös omasta itsestäni. Olin lähempänä minua..

Mut aika meni ja meni. En tiedä, miks mä yhtäkkiä annoin sun suudella mua. En ymmärrä. Ei se ollut minun tapaistani. Ehkä se johtui sinun rehellisyydestäsi. Mutta en mä siitä suutelemisesta pitänyt. Se on ihan älytöntä. Enhän mä osaakaan, kun en ole koskaan suudellut. Tiesitköhän, että olen hirveän kokematon. Suutelit toisenkin kerran. Eikä sekään vaikuttanut minuun yhtään. Ihan ihmettelin, taidan olla kauhean kylmä tyyppi. Mut en voi mitään. Vaikka en vielä pidäkään suutelemisesta, pidän susta. En tiedä, ymmärrätkö. Nut kyllä olit kauhean miellyttävä. Siksi oli ihan normaalia anta sun suudella mua. Sun läheisyytesi oli miellyttävää. Olin kanssasi ihan erilainen kuin muiden poikien kanssa. Ihan luonnollinen.

Kello vaan meni nopeasti eteenpäin. Se oli kauheata. Oltiinkohan me vain vajaa tunti yhdessä. Lyhyt aika, mutta samalla ikuisuus, Sitten lähdimme alas autoille. Sytytit savukkeen. Minulle se on aina ikävystymisen merkki. Kyllä me tiedämme toistemme nimet, mutta siinä onkin sitten melkein kaikki. Kävelimme alas pimeätä mäkeä. Olin todella onnellinen ilman sivumakuja siitä, että olit ollut kanssani.

Ihan viime hetkessä kysyit puhelinumeroani. Mutta se oli kai vain muodollisuus. Ei minun suunnitelmani siitä mene pilalle. (?) Se, että kaikki oli sellaista ihmeellistä sattumaa. Sä ja m, me kaksi kilttiä, poika ja tyttö. En rupea itkemään, vaikka tiedän, ettet muista puhelinnumeroani ja nimeäni. Ja vaikka sä unohdat kaiken. Mennään vaan tavalliseen tapaan eteenpäin. Et sä tunne minua, mut sittenkin olet minussa. Olet kaunein ja puhtain muistoni tästä kesästä. Olet kiva kaveri, mutta olet nyt palannut omalle radallesi. Heilutan sinulle omaltani. Minä, joka olen, olen….”

En ymmärrä, miksi kirjoitin tuon tekstin oudolla kielellä, kaikki muut päiväkirjamerkintäni ovat normaalia kirjakieltä. Mutta teinhän tuolloin kokeita myös kirjoittamalla erilaisilla käsialoilla.

Tämä kappale päiväkirjastani ei kerro siitä henkilöstä, jolla minua eilen muistutettiin vaan aivan toisesta. En vielä tiedä, olenko hänestä edes mitään kirjoittanut. 

Kun luin eteenpäin, ymmärsin seuraavan viikon salaperäisistä teksteistä ja kalenterimerkinnöistä, että tämä tansseissa tapaamani poika todellakin yritti parhaansa minun suhteeni. Hän soitteli, minä tekeydyin vaikeaksi, olin vaikea. Tapasimme kerran tai ehkä parikin sen jälkeen lyhyen ajan puitteissa, mutta kaikki oli yhtä vaikeata. Ensimmäisen tapaamisen luomous oli särkynyt.   Miksi niin kävi? En pysty sitä helpolla tavoittamaan, mutta tuntien itseni, voin aavistaa.  Syy oli kuitenkin  minussa, omassa synkkämielisyydessäni. Mutta sekin on jo toinen juttu. 

Nuori ihminen oli vaikeiden ratkaisujen edessä eikä varmaan tehnyt niitä ihan oikeita ratkaisuja. Mutta eihän elämä olekaan ratkaisu vaan virtaus. Sen opin kunnolla vasta paljon myöhemmin.