1.8.1965 sunnuntai
Ensin haluan pyytää anteeksi. Aivan vilpittömästi. Anteeksipyyntö ihmiselle, jota en halunnut
loukata ja josta sinä iltana pidin enemmän kuin kenestäkään muusta koskaan
huolimatta ulkonaisuudesta(?, tarkoitanko vierautta vai omaa ulkopuolisuutta). Katseeni seurasi sinua. Se oli kuin
hätähuuto. Sinua, sinua en halua menettää! Mutta nyt kuitenkin olet poissa enkä
voi tietää, kuka sinä olet. Se oli sielujen läheisyyttä. Suostuin ottamaan
elämän hymyhuulin vastaan huolimatta surusta, joka sisälläni kiusasi minua. Suo
anteeksi, jos loukkasin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni, vaan johtui, että
halusin tiedostamattani kaiken olevan erilaista sinun suhteesi. Mutta nyt
kadun. Karkotin sinut.
Voi miten kaukana ihmiset ovatkaan toisistaan.
Huolimatta tunteista ja sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Et tiedä, että
tarkoitan juuri sinua. Voin vain rukoilla tuntematonta jumalaa, että hän
välittäisi sinulle tietoisuuden tärkeästä asemastasi sydämessäni ja
anteeksipyyntöni. Ehkä kaikella ei ollut mitään merkitystä sinulle, mutta en
halua uskoa niin. Et luultavasti usko, jos sanon, että olen koko yön ja
aamun ajatellut sinua ja täysin unohtanut hänet, jonka kanssa vietin loppuillan.
Olin itse asiassa poissaoleva. Olin tyhjä.
Kaikki minussa oli lähtenyt sinun luoksesi, ystäväni. Hänessä ei ollut
mitään vikaa, mutta hän oli erehtynyt tytöstä. Ulkonainen olemukseni ei voinut sanoa
sitä hänelle ja rynnätä sinun luoksesi, koska… Ymmärräthän? Sisältä olemme
vapaita, mutta ulkopuolinen minä on orja, tuntemattomien tekijöiden orja. –
Sinä lähdit, en nähnyt sinua enää. Mutta muistan sinut.
Ystävyys. Ensin ystävyys. Siinä se on, minun
kompastuskiveni. En voi kohdistaa rakkauttani pelkästään yhteen henkilöön ja
siksi etsin ystävyyttä. Mitä siitä seuraa. Tiedän sen silmät kiinni.;
yksinäisyys, elämä yksin, koska yksikään ihmissielu ei jaksa tunkeutua niin
syvälle kuin omani. Rakkaus, minun kohdallani voi kehittyä vain pitkän
korvaamattoman ystävyyden kautta. Ja koska olen rehellinen, en hyväksy tekorakkautta,
rakkautta tyhjän pohjalta. Kunpa sinä, ystäväni tietäisit sen ja unohtaisit
pistävän sydämesi. Elämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta joka asiassa
jokaisella ihmisellä on vain yksi mahdollisuus käytettävänä. Siksi on enemmän
mahdottomuutta. Mutta yksi on aina mahdollinen meidän suhteemme, muut
mahdollisuudet ovat epämääräisiä. Se on sisäinen sielujen sopusointu. Noilla
tynkämahdollisuuksillani voin aina, ikuisesti rakastaa sinua. Se on joskus
katkeraa ja kitkerää, mutta kun oppii löytämään siinä onnen, se on enemmän kuin
mikään muu. Se on tieto, että tämä hirvittävä mahdollisuuksien mahdottomuuden
maa ei ole ainoa. On olemassa. Ei. Tiedämmekö, osaammeko selittää olemassaolon.
Me luulemme. Se on enemmän. On jotakin, täydellistä, rajatonta, mutta emme tiedä
siitä mitään. Sen täytyy olla jonkinlaista sulautumista ja ikuista onnea, ilman
rajoja. Siellä kaikki mahdollisuudet ovat todella käytettävissämme. Tämä on
tuskaa ja kipua. Olkaamme elämässämme tyytyväisiä elämään. Otan sen vastaan
kevyenä kuin harhakuvana, sillä harhakuvia mekin olemme, harhakuvia, joille on
annettu henki. Ja siitä johtuvat kaikki suurimmat kärsimyksemme, hengen ja
ruumiin taistelusta. Tuntemattomista tunteista, sydämen kivuista. Ajatusten
rajattomasta tilasta. Hämäristä aavistuksista ja tiedoista. Jos meillä ei olisi
henkeä, niin kaikki olisi entistä käsittömättömämpää. Mutta tietäisimmekö me
silloin sitä? Totta on, että ajatuksella on rajaton liikkumismahdollisuus,
mutta sen langat ovat niin hienoja ja helposti sotkeutuvia.
--- Tuulee.
Osoittaakseni kunnioitusta ja arvonantoa sinulle,
tulen omistamaan jonakin päivänä jonkun kirjoituksistani sinulle. Se on nimetön
omistus, mutta se tarkoittaa sinua, sinua, jonka olen kuullut lausuvan vain
muutaman sanan, sinua, jota luulen loukanneeni. Vuosikymmenien takaa. Tule
luokseni, otan sinut vastaan ja tunnen sinut. Ystävä kallis, et ole erehtynyt.
Kaikki, mitä luon, ilmentää itseäni. Jos jossakin
tapaat tutun kohdan, väläyksen, itsesi, niin usko, että olet oikeassa. Olen
tarkoittanut juuri sinua. Ymmärtääkseen
minua ihmisten on pyrittävä rehellisyyteen. Minua on vaikea ymmärtää. Se
ei ole tärkeintä. Rakastan ihmistä. Ilman ihmistä, minua ei olisi. Ihminen on
viisaasti tehty.
En osaa sanoa, kumpi sukupuoli on parempi, mies vai
nainen. Miehelle minun osani olisi helpompi, mutta tavalla tai toisella olisin
silloin menettänyt jotakin. Miehet ovat suoraviivaisempia. Yhtä asiaa suren,
sitä, että en ole vielä tasavertainen miesten kanssa. Kaikille naisille se ei
ole hyväksi, mutta minulle se on elinehto. Haluan, että miehet katsovat minut
vertaisekseen, toverikseen.
Kunpa minulla oli puhelahja!
Rakastan Charles Baudelairen proosarunoa
”Muukalainen”. Aivan kun se olisin minä, joka vastaa kysymyksiin, tuo
muukalainen. Aurinko leikkii iloisesti paperilla ja kaukana kulkevat pilvet
ohi, ihmeelliset pilvet, joita rakastan. Abstraktisesti ajateltuna niillä on
monta merkitystä. Minulle pilvet ovat vertauskuvana niille harhakuville, joita
ajan takaa ja joita rakastan ja kaipaan ja joiden takia sydämeni kärsii. Ne ovat ajaneet minut etsimään pelastukseksi
elämänmuotoa, joka on kevyt ja hymyilevä, auringonpaistetta. Pilvet, jotka
kulkevat ohi, ovat väreiltään erilaisia. Eräänä päivänä tai yönä ne laskeutuvat
virkistävinä maan päälle, järviin ja meriin aloittaen uuden kiertokulun. Se on
ihmisen outo mysteeri, ihmisen, tuon tutun vieraan olennon.
Tai pilvet kulkevat ja kulkevat. Ne kulkevat kuin minä. Ilman kotia. Maasta maahan. Ja minä rakastan pilviä, ihmeellisiä pilviä.
