Merkintöjä elämästä 15 vuotta nuorena

”Tänään on myös tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja seurata siellä tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan kertoa sinulle, rakas päiväkirjani, jonkun tarinan, kunhan minulla on aikaa.”

Yllä olevan tekstin kirjoitin päiväkirjaani maanantaina 22.10.1962.  Olin 15- vuotias ja keskellä teinikastajaisaikoja, jotka olen pystynyt lähes täysin unohtamaan. Jollen olisi niistä kirjoittanut, minulla ei olisi niistä ehkä minkäänlaisia muistoja. Niin vierailta ne tuntuivat, kun aloin niistä lukea. Tunsin itseni tuohon aikaan mahdottoman yksinäiseksi. En vielä tainnut ymmärtää, että ulkopuoliseksi itsensä tunteminen voi ollakin hyvä juttu. Olla samanaikaisesti sisällä ja ulkona antaa ihmiselle valtavan vapaudentunteen. Se on toki taas yksi paradoksi, joita erityisesti rakastan ja näen asiassa kuin asiassa. Mutta sen ymmärtämiseen meni aikaa melkein ihmisikä.

13.8.1962 menin Hämeenlinnaan Luoman kuvaamoon kuvattavaksi rippikuvaa varten. Olin edellisenä päivän päässyt ripille Päiväkummussa, leirikirkossa, Längelmäveden rannalla. Tällaiset valokuvaajalla otetut kuvat loppuivat sitten tähän kuvaan, vallankumouksellinen kun olin.

Tuon ikäisenä toivoi kovasti itselleen poikaystävää, mutta se oli todella mahdottomuus noin ujolle tytölle kuin minä. Ihailin monia poikia ja lukija voi vain kuvitella, kuinka paljon heistäkin päiväkirjassani kirjoitin nimineen kaikkineen, mutta yhteenkään en tutustunut sen lähemmin, en silloin enkä myöhemmin. Vaihdettiin vain oletettavia katseita. Luulin, että katseemme kohtasivat, mutta sekin saattoi siis olla vain luuloa. Enpä pysty enää tarkkaan muistamaan edes heidän ulkonäköään.

Välillä luen läksyjä ja olen huolissani vaikkapa algebran numeroista. Sitten iltamyöhään lennän ajatuksissani jonnekin kauas Tyynen meren saarelle, jossa asun yksikseni palmujen huojuessa. Minulla on siellä kuitenkin oma viljapelto, hedelmäpuita ja rannassa verkot kalastusta varten. Kotieläimenä minulla on muutama kana ja vuohi. Olen yksin, mutta samoin kuin todellisessa elämässä, kaipaan kipeästi ystävää jakamaan saaren kanssani. Päivittäin tuijotan merelle odottaen ystävän saapuvan sieltä ohikulkevassa laivassa. Erään julman myrskyisen yön jälkeen kiiruhdan rannalle, löydän rannalta loukkaantuneen miehen, jonka laiva on myrskyssä haaksirikkoutunut. Kun hän toipuu, huomaan saaneeni ystävän, jonka olenkin ehkä tuntenut ennen pakoani saarelle.  Unelma kaukaisesta lämpimästä saaresta haihtuu ja olen taas omassa sängyssäni kirjoittamassa Suomen kylmän myöhäissyksyn pimeänä yönä.

Sinä syksynä kotimme kaikki kissat kuolevat yksi toisensa jälkeen kissaruttoon. Koulussa 1.11. meidät kaikki punnittiin ja samalla tarkastettiin selän tilanne. Olin lihonut edellisestä mitatuksesta 4 kg, jota kauhistelin. Selkäni oli normaali, ei notko, kumara tai lauta.

Valokuvaajan huoleton luisteluasu. En koskaan oppinut luistelemaan muutaman numeron liian isoilla luistimillani!

Samana päivänä saimme kasviopin kokeet. Opettajamme jakoi ne kaikki vuorotellen ja sanoi jokaiselle jotakin. Minulle hän sanoi, että koetulokseni ei vastaa tuntiosaamistani, jokaisesta vastauksestani puuttuu jotakin, oikeasti hänen mielestään osasin asiat paljon paremmin. Opettajamme oli Rainar Hakulinen, ”Nalle”, minusta kaikista ihanin opettaja. Oletan päiväkirjassani hänen saaneen lempinimen Nalle ulkonäkönsä takia, koska hän on iso ja tumma mies. Olen kyllä pahoillani siitä, että hän polttaa tupakkaa, jonka hajun tunnen aina hänen tullessaan lähellä. Nallen poikakin on samassa koulussa, toisella luokalla.

En kerro, että kasvitieteen ja biologian opettajamme Rainar Hakulinen on myös tunnettu jäkälien tutkija. Monia vuosia myöhemmin tapaan hänet kirjallisuudesta Karjalan Kurkijoen pitäjästä kirjoittaneena henkilönä. Olen kerran selannut läpi hänen kokoamansa ja 1972 ilmestyneen Kurkijoki kylästä kylään- teoksen. Hän harrasti myös valokuvausta ja on ottanut paljon luokkakuvia. Saatan löytää hänestä valokuvan vanhoista albumeistani. Hänen ulkonäkönsä muistan edelleen hyvin. Myöhemmin lukioaikanani FT Rainar Hakulinen oli edelleen opettajani, mutta nyt aineena oli biologia, jonka valitsin psykologian sijaan.

Muistan myös, että isäni toimi varmaan parikin vuosikymmentä Hämeenlinnan Yhteiskoulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.  Sillä ei ollut mitään merkitystä omalle koulunkäynnilleni. Ainoa mainittava asia oli, että kun aikoinaan pyrin yhteiskouluun, niin rehtori Paavo Kouri soitti isälleni sisäänpääsystäni. Olinkin jo ehtinyt syödä pihalla ruohoa ja apilanlehtiä ollessani niin jännittynyt, mutta pääsin kevyesti oppikouluun.

5.1.1963 kirjoitin:  ”Olen monesti ihmetellyt sitä, että miksi minun elämässäni ei ole yhtään jännitystä eikä paljon mitään muutakaan erikoista. Mutta ehkäpä se kaikki elämän jännitys tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa.” Pohdin aihetta pitkään maalaten mahdollisia tulevaisuudenkuvia ja jatkan sitten unelmillani: ” Niin, ensin haluaisin tulla ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Haluaisin myös niin mielelläni olla viehättävä ja ihailtu. Ylioppilaaksi tultuani yrittäisin saada itselleni jonkun hyvän ammatin. Ammatti, jota rakastan, on toimittajan ammatti, mutta se on vain toiveammattini. En osaa kuvitella mitään muuta ammattia. Kun sitten olisin toimittaja, pääsisin jonkun aikakausilehden ulkomaan toimittajaksi. Matkustelisin halki maailman ja kirjoittaisin lehdelleni aina kustakin olinpaikastani ja ottaisin myös valokuvia. Sitten menisin naimisiin, jos minut joku vain huolisi. Jos kukaan suomalainen ei huoli, voi joku ulkomaalainen huolia. Jos kukaan ei huoli, niin jäisin vanhaksi piiaksi.” Pähkäily tietenkin jatkuu  tuosta eteenpäin. Puistattavan pitkäveteistä ja lapsellista.

Seuraavana päivänä palaan päiväkirjassani vuotta aiempiin tapahtumiin, jolloin olen pohtinut ulkomaille muuttamista. Kuvittelen päivää Roomassa, jonne olen unelmissani muuttanut. Maalla asuvana podin usein yksinäisyyttä ja unelmiin ja kuvitelmiin vaipuminen oli minulle kovin luonteenomaista.

Voi noita nuoren tytön ajatuksia.  Päiväkirja on ollut paras ystäväni, jolle olen voinut kertoa kaikesta. Silloin  vielä maailma odotti hiljaa jalkojen juuressa sitä, että kirjoittaja astuisi siihen maailmaan, Päiväkirjan merkitys ystävänä on säilynyt kautta vuosien. Aiheet, painotukset ja tyyli vain ovat vuosien mittaan useinkin vaihtuneet.

Parhaat ystäväni, Sini, Leena ja Satu.

21.1.1963 meidät taas mitattiin, punnittiin ja otettiin ”henki.” Sen jälkeen lähdin lopputunniksi luistelemaan, mutta luistelin vain paikallani. Otin nimittäin valokuvia luokkani tytöistä. Kuvat ovat tallella, mutta en ole varma, ovatko tuolloin ottamani kuusi (huom!) kuvaa noiden joukossa, sillä olen myöhemmin  helmikuussa ottanut myös valokuvia ollessamme luistelemassa koulun takana olevalla Tuomelan kentällä. Olin tuona päivänä harvinaisen korkealentoisella tuulella enkä vajonneena pessimismiin, jonka vallassa useimmiten kirjoitin. Johtuiko hyvä mieleni jo silloin siitä, että kamera kulki mukanani. Mikä aarre valokuvauksesta minulle muodostuikaan! 

Koulun jälkeen kävin ostamassa pienen almanakan Ranskaan kirjeenvaihtoystävälleni Charlesille lähtevään kirjeeseen. Postissa lähetin matkaan kolme kirjettä (Ranska, Länsi-Saksa ja Neuvostoliitto), postimaksut tekivät yhteensä 1,50 mk. Kumma kyllä en ole maininnut mitään tuon vuoden alussa tapahtuneestä rahanarvon muutoksesta, jolloin pennit tulivat käyttöön. Kävin myös ostamassa rintaliivit. Kuljin erään luokkatoverini kanssa ja kun hän lähti omille teilleen, jatkoin linja-autossa keskustelua jonkun toisen tytön kanssa. Rengon kansalaiskoulun kohdalla kauhistelin poikien käytöstä, kun he eivät olleet tytöille kohteliaita. Merkittävää päiväkirjassani on, että mainitsen myös ihmisten nimiä, mikä käytäntö hävisi sitten myöhempinä vuosina.

Miksi olen myös unohtanut, että poikkesimme usein Hämeenlinnan taidemuseoon. Keskiviikkona 23.1.1963 Nalle oli poissa koulusta ja menimme hänen tunnillaan taidemuseoon tutustumaan Goethen ajan taiteilijoiden töiden näyttelyyn. Myöhemmin samalla viikolla ihastelin Suomen sotaa! Luimme siitä parhaillaan historian tunnilla ja minä nautin.  Sota teki minut ylpeäksi suomalaisuudestani samoinkuin saatoin ajatella ranskalaisten olevan ylpeitä suuresta vallankumouksesta. Omituisia ajatuksia, mutta historiafriikit taitavat olla omanlaisiaan…

Huh sentään, kyllähän minä jo silloin tajusin omat ailahtelevat tunteeni, mutta mitäs teit.

”Rakas, nolo päiväkirjani”, niin kuului otsikko 28.12.2014 Keski-Uusimaassa. Stand up-koomikko Risto K. Järvinen on alkanut käyttää omia päiväkirjojaan esityksissään. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa aina 15-vuotiaasta lähtien ja on omasta mielestään ihan eri tyyppi. Jos hän tapaisi sen silloisen tyypin, hän varmaan löisi sitä turpaan. Hän haaveilee järjestävänsä päiväkirjaklubeja Helsingin lisäksi myös nuoruudenaikaisessa kotikaupungissaan Keravalla, jossa sitten lava olisi avoin kaikille. Mitä nolompia tekstejä, sitä hauskempaa on yleisöllä. Hän on ollut 15-vuotias kaksikymmentä vuotta minua myöhemmin, 1980-luvun alussa. No muutakin eroa minuun on: ”Yksi asia on säilynyt elämässä läpi vuosikymmenten, myötämielinen suhtautuminen alkoholiin. Se on asia, joka harmittaa.” Eli päiväkirjoissa lienee paljon kirjoituksia myös viinasekoiluista. Taitavat elämänarvomme silloin ja erityisesti nyt olla vuosisadan päässä toisistaan. Hän löytyy myös netistä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia 

Viime kesän alussa (5.6.2014) kävin pitkästä aikaa katsomassa, miltä tuo niin paljon kuvattu tapahtumien näyttämö, Hämeenlinnan Yhteiskoulun piha näyttää nyt.

              

Pohdintaa

Elämme oudosti useampia kerroksia elämää samanaikaisesti. Meillä on vaikeuksia jossakin asiassa, toisessa pohdimme elämän tarkoitusta, käsittelemme kokemaamme ja lukemaamme. Niin taisin minäkin tehdä kuohuvina nuoruuden vuosina, vähän ennen kun aloitin viimeisen vuoden lukiossa. Sen jälkeenhän elämä avautuisi aikuisten maailmaan. Käsittelinkö koskaan tuota aihetta, jossa olisin pohtinut sitä askelta vaan ajelehdinko vain elämän merellä vailla purjeita ja meloja, melkein kuin nyt. Se lienee kuitenkin parempi kuin puhdas suunnitelmatalous.

Maanantaina 9.8.1965 kirjoitin seuraavasti:

Hymyilevät tanskalaiset. Nyt he ovat lähteneet, mutta muisto häilyy vielä kauan silmieni edessä. Kyyneleet tulivat vasta siten, kun heitä ei enää näkynyt, kun he olivat jo kääntyneet maantielle, häipyneet autoineen talojen taakse ja sukeltaneet aamuaurinkoisen pikatien liikenteeseen. Pilvetön taivas. Tasaisen sininen. Minusta tuntuu, että taivas on vuosien kuluessa muuttunut. Muistan sen olleen ennen kirkkaampi ja kylmemmän sininen. Nyt se on lämmin ja vaaleampi.

Tanskalaiset Westit vanhempieni seurassa. Tämä kuva saattaa hyvinkin olla elokuussa 1965 otettu.

Mikä oli yhteinen mieli? Oliko se hymy? Se oli tunne ja hymyäkin. Ymmärrän, miten ihmiset haluaisivat jatkaa sitä ystävyyttä. Se on jotakin selittämätöntä, yhteistä kaikille. Siinä ei ole ainaisia periaatteita ja pikkumaisia riitoja. Siinä suhteessa nykyajan maailma on mennyt eteenpäin. Eri kansallisuutta olevat ihmiset oat lähestyneet toisiaan. Ihmiset eri maissa ystävystyvät ja löytävät oikean tunteen huolimatta kielivaikeuksista. Siinä on yksi avain maailmanrauhan löytämiseen. Ulkomaalaiset ”tavalliset” ihmiset eivät ole enää kasvottomia, he hymyilevät meille ja toisilleen. Tulen tekemään parhaani eikä se tuota vaikeuksia, koska yleensäkin rakastan ihmisiä ja kaikkea uutta ja vierasta. Olla koko elämän ajan sydämeltään lapsi, tehdä kysymyksiä ja olla kaikkea uutta ihmettelevä ja ihasteleva, se on etu ja onni. Auttaminen on jokaisen oma asia, mutta tiedän ja tunnen, että se ei ole turhaa, se tuottaa tyydytystä.

La Rochefoucault olisi kai tyytyväinen löytäessään yhä uusia ja uusia todistuksia väitökselleen, että itsekkyys ja kaikkien tekojemme ja toimintojemme takana. Hän on tavallaan oikeassa, sillä se on myös totta, mutta asialla on myös toinen puoli. Sopusoinnun löytäminen on tärkeintä. Oma tyydytys ja toisen tyydytys. Saada iloa ja tuottaa iloa. On nautinto tehdä hyvää! Kiitoksen saamisen ajatteleminen on silloin tiedotonta. Sellainen itsekkyys on tiedotonta. Minusta tuntuu niin. Se tieto on minussa, että iloiset ja hymyilevät ihmiset löytävät helpommin rehellisen onnen.

Onni on ehkä väärä sana. En haluaisi käyttää sitä. Sillä, mitä tarkoitan, ei ole nimeä. Sen on oltavakin sanatonta ollakseen täydellistä. Se on juuri sellaisia tunteita, joita on vaikea eritellä.

Mäen puut piirtyvät hyvin tummanvihreinä hempeän sinistä taivasta vasten. On ihanaa nähdä luonto. Vielä ihmeellisempää on löytää yhteys, sen kanssa yhteinen ilmapiiri ja  tunnelma. Eksistentialismi on tympäisevää. Te, jotka kannatatte sitä, katsokaa kerrankin rehellisesti ympärillenne, katsokaa ihmisiä ja luontoa (ei-eksistentialisteja ja ei eksistentialistista luontoa) ja hymyilkää. En sano, että se auttaa millään lailla, mutta yritys on puoli voittoa. Etsiytyminen toiseen ympäristöön – minusta tuntuu, että rehellinen eksistentialisti (ei siis pakottamalla omaa mieltä kääntymään, se ei kuulu asiaan) syntyy juuri ympäristön vaikutuksesta. Yksitoikkoisista, ikävistä ja pikkumaisista ihmisistä.

Siis minulla olisi aihetta tulla eksistentialistiksi, olen todella lähellä, mutta en halua. Juuri tämä ympärillä oleva on saanut huonot puoleni näyttämään suurempina kuin ne muuten olisivat.

Minä suunnilleen noihin aikoihin tai 1966.

Jos esimerkiksi Renoirilla ja minulla on joissakin suhteissa eri käsityksiä, niin sittenkin löytyy paljon yhteistä, sellaista, mikä Renoirissa on erityisen positiivista ja eteenpäin vievää. Elämänilo. Hän oli elämänilon maalari. Hän maalasi niin ”kuin linnut laulavat”. Elämänilo näkyy erittäin hyvin hänen elämästään, mutta myös hänen maalauksistaan, joihin yritän päästä sisälle.

Jotakin vastakkaista oli Vincent van Goghissa. Hän oli sivullinen viisaan määritelmän mukaan. Hän oli lähempänä tietoa kuin tavallinen ihminen, totuudenetsijä. Itse asiassa pidän hänen maalauksistaan enemmän kuin Renoirin maalauksista. Tunnen pääseväni niihin sisälle, niiden värihehkuun ja toisinaan vääristyneisiin muotoihin. Ne ovat täynnä yhä uusia ja uusia ihmeitä. Mutta tiedämmekö me kaiken van Goghista, uskooko elämänkerran kirjoittaja tuntevansa hänet? Enpä tiedä. Hän vei paljon mukanaan hautaan. Tiedän tai tunnen, että hänelläkin oli täydellisiä hetkiä. Näkikö kukaan niitä? Hetken kun tulevat yksin ollessa, ilon ja luomisen hetket.

Vincent van Gogh rakasti elämää, mutta siitäkin huolimatta hänen elämänkertansa lukeminen jättää mieleen painostavan ja raskaan tunnelman. Hän maalasi auringonpaisteista Arlesin seutua, mutta päällimmäiseksi mieleen jää myöhäissyksy. Kun kaikki on jo lakastunut ja tuoksuu mädäntyneeltä. Puut ovat alastomia ja sateet ovat jauhaneet maan pehmeäksi. Ja yöllä puhaltaa kylmä tuuli. Vaikka van Gogh kirjoitti paljon, etupäässä kai kuitenkin kirjeitä, eivät ne sano kaikkea. Voi kirjoittaa toisen tunteista keksien kaiken ja samalla tehdä vaikutelman luonnolliseksi, mutta kun ottaa esille todellisen elämän, meidät, ihmiset ja tunteemme, kaikki onkin paljon vaikeampaa, jopa mahdotonta. Van Gogh kirjoitti tietenkin veljelleen kirjeissä itsestään, mutta hänen sanansa voivat antaa vain aavistuksen syvyyksistä.

”Mitä tälle kaikelle voi, sillä näkyykö siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu, mitään ulospäin? Ihmisen sielussa palaa suuri tuli eikä kukaan tule koskaan lämmittelemään sen ääreen. Ohikulkijat huomaavat vain vähän savua ylhäällä piipussa ja jatkavat matkaansa. Mitä siis tehdä, ylläpitääkö tuota tulta sisällään, olla itse oma suolansa, odottaen kärsivällisesti, jos kuitenkin tavattoman kärsimättömästi hetkeä, jonka joku, kuka tahansa, tulisi istumaan sen tulen ääreen – ehkä jäisi siihen, kukapa tietää? Pitäisikö jokaisen, joka uskoo Jumalaan, odottaa hetkeä, joka tulee enemmin tai myöhemmin?”

Taiteilijoilla on pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen, jokaisella omalla tavallaan. On vaikeaa olla suuri ihminen, mutta juuri he vievät maailmaa tietämättään eteenpäin. Sitä ei tee valta ja ulkonainen voima, se tulee sisältä se valta ja voima…. 

Eksyin siitä, mistä aloitin, mutta onko se tärkeätä? He ovat minussa, osa minusta. Kun ilmennän itseäni, ovat hekin mukana…

Tapahtumarikkaat päivät ovat pyhiä. Ajatella, äsken oli varhainen aamu. Pilvetön taivas ja aamuaurinko. Me kaikki hymyilimme. Vielä hetki pyhää. Kyyneleet kylpyhuoneessa. Oliko tuokin jokin poikkeustapaus, tuulahdus kaukaa? Kunpa voisin tehdä jokaisesta päivästä pyhän. Sen saa aikaan vähästä, mutta niin herkästä aineesta. Ystävät kalliit, olette kaukana, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kohta keskipäivä. Taivas täynnä untuvapilviä.

Tästä linkistä  pääsee  maalaukseen, jota rakastan nyt yli kaiken.

Eräs kohtaaminen

Kirjoituspöydälläni on lojunut pari päiväkirjaani 1960-luvulta. Eräänä päivänä silmiini osui kalenterini samalta vuodelta (Ajastaika 1965). Tuon ajan kalenterit ovat aikamoisia aarteita. Oli onni, että pelastin omiani ja jopa joitakin sisarieni kalentereita ”kanalanvintin” palosta elokuussa 1999. Ylipäänsä olen aina onnellinen, kun huomaan, etten ole tehnyt ihan turhaa pelastusoperaatiota. Oman historian läpikäyminen on inspiroivaa. Sekin on tutkimusta. En ole nuorena tallentanut mitään ajatuksella, että joskus sitä tietoa käyttäisin. Jos se olisi ollut tarkoituksellista, olisin ollut paljon tarkempi.

Eilen sain puhelinsoiton vieraalta ihmiseltä, joka oli nähnyt ilmoitukseni karjalaisen sukuseuramme kokouksesta. Hän oli selvittämässä erään sukunimeltään samannimisen miehen historiaa. Tämä mies oli mennyt aikanaan naimisiin hänen sukunsa edustajan kanssa. En siinä puhelimessa saanut selvitettyä asiaa, samannimisiä ihmisiä oli aikanaan vaikka kuinka paljon. Jälkeenpäin löysin tämän henkilön Uudenkirkon Inossa syntyneeksi.

Soittaneen henkilön sukunimi toi mieleeni muiston kaukaiselta 1960-luvulta, kun tapasin tansseissa mielenkiintoisen nuoren miehen.  Puhelun aikana tuli ilmi toinenkin yhteys, mutta aivan toisenlainen liittyen tähän päivään. Mutta se on sitten toinen juttu.

Kalenterista selviää, että tämä on kuva minusta on otettu samaisena kesänä. Jämsänkoskella  tätini ja serkkujeni luona vierailimme 6.6.1965, joka oli helluntaipäivä

Tutkin kalenteriani ja löysin lauantailta 21.8.1965 mielenkiintoisen merkinnän: ” Valajärvellä 20 – 01, The Victors ja Turuttaret, wonderful evening, the beginning and the end.” No päiväkirja esiin.

”sunnuntaina 22.8.1965

Mä näin, kun sun jalkas tuli sinnepäin, missä mä istuin. En mä tiennyt, kuka sä olit. En ollut koskaan huomannut sua. Joo, mut sit sun jalkas tuli mua kohti, sun kenkäs. Istuin ja katselin jalkoja. Ihana rämpytys täytti lavan. Se on ihanaa lepoa korvilleni, mut ihmiset nauraa minulle, jos mä sanon sen niille. Olin äsken tanssinut, mut omaa shakeani, erään pojan kanssa, joka olis varmasti halunnut tutustua minuun. Sen kaveri sano sen minulle, kun tulin ulkoa. Mua nauratti, mutt se myös miellytti minua. Mut enhän mä tiennyt, miten käyttäytyä. Mä vaan hymyilin, sillä mä rakastan kaikkia ihmisiä.

Ilta oli mennyt aika nopeasti. Musiikki oli aika repäisevää. Etenkin kun se kitarabändi rämpytti ja rummutti ja mun korvani nauttivat. Mut en mä tullut hillittömäksi. Istuin hiljaa ja joskus kopautin jalallani lattiaan, mut en kohta tehnyt sitäkään, kun se ei oikein soveltunut minuun. Nääs se musiikki vei mut kokonaan. En mä tiedä, oliko se bändi hyvä, mutta kyllä siitä ääntä pääsi ja rytmiä. Mua vaan vähän suututti, kun en ollut vetänyt farmareita jalkoihin. Mulla oli näet hame.

Mä siis istuin siellä penkillä valossa ja katselin jalkoja. Must tuntui ett mun tukkani oli sekaisin ja silmäni väsyneen punaiset, vaikkei mua väsyttänytkään. Kello lähestyi kahtatoista.

Ja sit mä näin sun jalkas, kun ne tuli suoraan kohti. Sit ne oli ihan mun edessä ja nostin silmäni maasta ja näin sut. Sulla oli ihan vaalea tukka ja silmälasit. Mut en vielä silloin tiennyt, että se oli kohtalo, joka vei meidät yhteen. Joka sai sun jalkas pakosti kävelemään mua kohti ja mut lähtemään sun kanssasi. Sä talutit mua kädestä lattialle ja sit me alettiin sheikata. En tiedä, tiedätkö sinä, ettei mun tanssini ole sheikkia vaan mun ihan oma tanssini. Joo me sheikattiin villisti ja musta tuntui, että sä olit aika välinpitämätön mun suhteeni. Tiedäthän, etten tuntenut sua. Hypin ja katselin kaikkea muuta, mun silmäni eivät pysyneet sussa.  Säkin heiluit ja katselit muualla. Mulle tuli aika kuuma, koska mulla on tapana hyppiä oikein kunnolla. Sit sä halusit tanssia toisenkin tanssin kanssani. No, me siis sheikattiin edelleen, kaksi uutta kappaletta, nopeata ja virkistävää.

Mut sit, kun oltiin lopetettu, sä menit mun ymmärrykseni ulkopuolelle, Sä halusit lähteä ulos mun kanssani. Sanoin, kuten aina sanon pojille, kun ne pyytää mua kävelylle, että en lähde. Mutta en tiedä, miksi kuitenkin nyt lähdin. Et edes vaatinut. Me vaan mentiin raput alas. Sukellettiin pimeyteen. Sä sytytit savukkeen ja tarjosit minullekin, mutta en ottanut, koska poltan yleensä vain ikävystymiseen  (?). Sä halusit mennä istumaan. Vähän vastustelin sanomalla, että on niin pimeätä. Mut menin kuitenkin. Siinä penkillä, johon meidän piti istuutua, lojui joku sortunut mies. Menimme sitten keinuun.

Sinä kiltti koulupoika ja minä kiltti koulutyttö. Miellytit minua hirveästi. Sain aivan uuden kuvan susta. Mua nauratti kauheasti. Me puhuttiin hirveästi. Silloin mä todella älysin, että kohtalo oli puuttunut peliin. Olimme molemmat eksyneet tuolle lavalle ja sit melkein lopussa sun jalkas tulivat pakosti mua kohti ja lähdin sun kanssa. Meidän tapaaminen olis yksi piste meidän elämän viivalla. Muistaisin sen aina. Lyhyt hetki yhdessä ja sit sä olisit poissa. Lähtisit tiellesi ja minä omalleni. Ehkä joskus hirveän monen vuoden päästä me taas tavattaisiin. Tuo tollainen viehättää mua kauheasti. Mikään ei ole pilalla. Ei ole vaatimuksia, ei mitään. Vain kohtalon leikki. Taisin tai voisin sanoa sen sullekin, mut me puhuttiin niin paljon.

Yks pari tuli istumaan siihen meidän viereen. Niillä oli hauskaa, kun ne kuunteli meidän keskustelua. Lopulta ne lähtivät ja sanoivat jättävänsä nuoren parin rauhaan. Itse ne kai rauhaa tarvitsi.  Ne olivat jo vanhempia. Sä sanoit, ollaanko me tultu vanhain tansseihin.

Kutsuit mua viettelijättäreksi. Mua nauratti koko ajan, sanoit tietäväsi keinon, millä voisin lopettaa sen nauramisen. Et sanonut, kun arvasin sen. Sanoit kyllä kaikki suoraan, minkä sanoin miellyttävän minua. Sanoit, että sulla on hyvä rakastamistekniikka. Puhuit kaikenlaista, mut mun mielestä et olisi ollut sinä, jollet olisi ollut sellainen kuin olit. Pidin susta hirveästi. Olimme niin kuin samalla tasolla, vaikka jos viettelemisestä puhutaan, olit paremminkin mun viettelijä kuin mä sun.

Sanoit silloin ihan aluksi, kun kävimme istumaan, et mulla on kauniit silmät. Se on harvinaista. Vain yksi poika on sanonut samoin ja se oli jollakin lailla sun kaltaisesi, semmoinen hetken ystävä. Tapaa ja sit menettää. Se ei sureta minua. Se kuuluu elämään. En tietenkään haluaisi menettää, mutta enhän mä mitään kohtalon kuljetukselle voi.

Sit sä sanoit, ett mulla on kauniit sääretkin. Sä näytit omia loistosääriäsi. Mua nauratti. Sanoit, että napasikin on mestaritekoa. Olit kauhean kiva, kun olit sä etkä kukaan muu. Musta tuntui, että seurassasi löysin jotakin uutta myös omasta itsestäni. Olin lähempänä minua..

Mut aika meni ja meni. En tiedä, miks mä yhtäkkiä annoin sun suudella mua. En ymmärrä. Ei se ollut minun tapaistani. Ehkä se johtui sinun rehellisyydestäsi. Mutta en mä siitä suutelemisesta pitänyt. Se on ihan älytöntä. Enhän mä osaakaan, kun en ole koskaan suudellut. Tiesitköhän, että olen hirveän kokematon. Suutelit toisenkin kerran. Eikä sekään vaikuttanut minuun yhtään. Ihan ihmettelin, taidan olla kauhean kylmä tyyppi. Mut en voi mitään. Vaikka en vielä pidäkään suutelemisesta, pidän susta. En tiedä, ymmärrätkö. Nut kyllä olit kauhean miellyttävä. Siksi oli ihan normaalia anta sun suudella mua. Sun läheisyytesi oli miellyttävää. Olin kanssasi ihan erilainen kuin muiden poikien kanssa. Ihan luonnollinen.

Kello vaan meni nopeasti eteenpäin. Se oli kauheata. Oltiinkohan me vain vajaa tunti yhdessä. Lyhyt aika, mutta samalla ikuisuus, Sitten lähdimme alas autoille. Sytytit savukkeen. Minulle se on aina ikävystymisen merkki. Kyllä me tiedämme toistemme nimet, mutta siinä onkin sitten melkein kaikki. Kävelimme alas pimeätä mäkeä. Olin todella onnellinen ilman sivumakuja siitä, että olit ollut kanssani.

Ihan viime hetkessä kysyit puhelinumeroani. Mutta se oli kai vain muodollisuus. Ei minun suunnitelmani siitä mene pilalle. (?) Se, että kaikki oli sellaista ihmeellistä sattumaa. Sä ja m, me kaksi kilttiä, poika ja tyttö. En rupea itkemään, vaikka tiedän, ettet muista puhelinnumeroani ja nimeäni. Ja vaikka sä unohdat kaiken. Mennään vaan tavalliseen tapaan eteenpäin. Et sä tunne minua, mut sittenkin olet minussa. Olet kaunein ja puhtain muistoni tästä kesästä. Olet kiva kaveri, mutta olet nyt palannut omalle radallesi. Heilutan sinulle omaltani. Minä, joka olen, olen….”

En ymmärrä, miksi kirjoitin tuon tekstin oudolla kielellä, kaikki muut päiväkirjamerkintäni ovat normaalia kirjakieltä. Mutta teinhän tuolloin kokeita myös kirjoittamalla erilaisilla käsialoilla.

Tämä kappale päiväkirjastani ei kerro siitä henkilöstä, jolla minua eilen muistutettiin vaan aivan toisesta. En vielä tiedä, olenko hänestä edes mitään kirjoittanut. 

Kun luin eteenpäin, ymmärsin seuraavan viikon salaperäisistä teksteistä ja kalenterimerkinnöistä, että tämä tansseissa tapaamani poika todellakin yritti parhaansa minun suhteeni. Hän soitteli, minä tekeydyin vaikeaksi, olin vaikea. Tapasimme kerran tai ehkä parikin sen jälkeen lyhyen ajan puitteissa, mutta kaikki oli yhtä vaikeata. Ensimmäisen tapaamisen luomous oli särkynyt.   Miksi niin kävi? En pysty sitä helpolla tavoittamaan, mutta tuntien itseni, voin aavistaa.  Syy oli kuitenkin  minussa, omassa synkkämielisyydessäni. Mutta sekin on jo toinen juttu. 

Nuori ihminen oli vaikeiden ratkaisujen edessä eikä varmaan tehnyt niitä ihan oikeita ratkaisuja. Mutta eihän elämä olekaan ratkaisu vaan virtaus. Sen opin kunnolla vasta paljon myöhemmin. 

Muukalaisen testamentti

1.8.1965 sunnuntai

Ensin haluan pyytää anteeksi.  Aivan vilpittömästi.  Anteeksipyyntö ihmiselle, jota en halunnut loukata ja josta sinä iltana pidin enemmän kuin kenestäkään muusta koskaan huolimatta ulkonaisuudesta(?, tarkoitanko vierautta vai omaa ulkopuolisuutta).  Katseeni seurasi sinua. Se oli kuin hätähuuto. Sinua, sinua en halua menettää! Mutta nyt kuitenkin olet poissa enkä voi tietää, kuka sinä olet. Se oli sielujen läheisyyttä. Suostuin ottamaan elämän hymyhuulin vastaan huolimatta surusta, joka sisälläni kiusasi minua. Suo anteeksi, jos loukkasin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni, vaan johtui, että halusin tiedostamattani kaiken olevan erilaista sinun suhteesi. Mutta nyt kadun. Karkotin sinut.

Voi miten kaukana ihmiset ovatkaan toisistaan. Huolimatta tunteista ja sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Et tiedä, että tarkoitan juuri sinua. Voin vain rukoilla tuntematonta jumalaa, että hän välittäisi sinulle tietoisuuden tärkeästä asemastasi sydämessäni ja anteeksipyyntöni. Ehkä kaikella ei ollut mitään merkitystä sinulle, mutta en halua uskoa niin. Et luultavasti usko, jos sanon, että olen koko yön ja aamun ajatellut sinua ja täysin unohtanut hänet, jonka kanssa vietin loppuillan. Olin itse asiassa poissaoleva. Olin tyhjä.  Kaikki minussa oli lähtenyt sinun luoksesi, ystäväni. Hänessä ei ollut mitään vikaa, mutta hän oli erehtynyt  tytöstä. Ulkonainen olemukseni ei voinut sanoa sitä hänelle ja rynnätä sinun luoksesi, koska… Ymmärräthän? Sisältä olemme vapaita, mutta ulkopuolinen minä on orja, tuntemattomien tekijöiden orja. – Sinä lähdit, en nähnyt sinua enää. Mutta muistan sinut.

Ystävyys. Ensin ystävyys. Siinä se on, minun kompastuskiveni. En voi kohdistaa rakkauttani pelkästään yhteen henkilöön ja siksi etsin ystävyyttä. Mitä siitä seuraa. Tiedän sen silmät kiinni.; yksinäisyys, elämä yksin, koska yksikään ihmissielu ei jaksa tunkeutua niin syvälle kuin omani. Rakkaus, minun kohdallani voi kehittyä vain pitkän korvaamattoman ystävyyden kautta. Ja koska olen rehellinen, en hyväksy tekorakkautta, rakkautta tyhjän pohjalta. Kunpa sinä, ystäväni tietäisit sen ja unohtaisit pistävän sydämesi. Elämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta joka asiassa jokaisella ihmisellä on vain yksi mahdollisuus käytettävänä. Siksi on enemmän mahdottomuutta. Mutta yksi on aina mahdollinen meidän suhteemme, muut mahdollisuudet ovat epämääräisiä. Se on sisäinen sielujen sopusointu. Noilla tynkämahdollisuuksillani voin aina, ikuisesti rakastaa sinua. Se on joskus katkeraa ja kitkerää, mutta kun oppii löytämään siinä onnen, se on enemmän kuin mikään muu. Se on tieto, että tämä hirvittävä mahdollisuuksien mahdottomuuden maa ei ole ainoa. On olemassa. Ei. Tiedämmekö, osaammeko selittää olemassaolon. Me luulemme. Se on enemmän. On jotakin, täydellistä, rajatonta, mutta emme tiedä siitä mitään. Sen täytyy olla jonkinlaista sulautumista ja ikuista onnea, ilman rajoja. Siellä kaikki mahdollisuudet ovat todella käytettävissämme. Tämä on tuskaa ja kipua. Olkaamme elämässämme tyytyväisiä elämään. Otan sen vastaan kevyenä kuin harhakuvana, sillä harhakuvia mekin olemme, harhakuvia, joille on annettu henki. Ja siitä johtuvat kaikki suurimmat kärsimyksemme, hengen ja ruumiin taistelusta. Tuntemattomista tunteista, sydämen kivuista. Ajatusten rajattomasta tilasta. Hämäristä aavistuksista ja tiedoista. Jos meillä ei olisi henkeä, niin kaikki olisi entistä käsittömättömämpää. Mutta tietäisimmekö me silloin sitä? Totta on, että ajatuksella on rajaton liikkumismahdollisuus, mutta sen langat ovat niin hienoja ja helposti sotkeutuvia.

--- Tuulee.

Osoittaakseni kunnioitusta ja arvonantoa sinulle, tulen omistamaan jonakin päivänä jonkun kirjoituksistani sinulle. Se on nimetön omistus, mutta se tarkoittaa sinua, sinua, jonka olen kuullut lausuvan vain muutaman sanan, sinua, jota luulen loukanneeni. Vuosikymmenien takaa. Tule luokseni, otan sinut vastaan ja tunnen sinut. Ystävä kallis, et ole erehtynyt.

Kaikki, mitä luon, ilmentää itseäni. Jos jossakin tapaat tutun kohdan, väläyksen, itsesi, niin usko, että olet oikeassa. Olen tarkoittanut juuri sinua. Ymmärtääkseen  minua ihmisten on pyrittävä rehellisyyteen. Minua on vaikea ymmärtää. Se ei ole tärkeintä. Rakastan ihmistä. Ilman ihmistä, minua ei olisi. Ihminen on viisaasti tehty.

En osaa sanoa, kumpi sukupuoli on parempi, mies vai nainen. Miehelle minun osani olisi helpompi, mutta tavalla tai toisella olisin silloin menettänyt jotakin. Miehet ovat suoraviivaisempia. Yhtä asiaa suren, sitä, että en ole vielä tasavertainen miesten kanssa. Kaikille naisille se ei ole hyväksi, mutta minulle se on elinehto. Haluan, että miehet katsovat minut vertaisekseen, toverikseen.

Kunpa minulla oli puhelahja!

Rakastan Charles Baudelairen proosarunoa ”Muukalainen”. Aivan kun se olisin minä, joka vastaa kysymyksiin, tuo muukalainen. Aurinko leikkii iloisesti paperilla ja kaukana kulkevat pilvet ohi, ihmeelliset pilvet, joita rakastan. Abstraktisesti ajateltuna niillä on monta merkitystä. Minulle pilvet ovat vertauskuvana niille harhakuville, joita ajan takaa ja joita rakastan ja kaipaan ja joiden takia sydämeni kärsii.  Ne ovat ajaneet minut etsimään pelastukseksi elämänmuotoa, joka on kevyt ja hymyilevä, auringonpaistetta. Pilvet, jotka kulkevat ohi, ovat väreiltään erilaisia. Eräänä päivänä tai yönä ne laskeutuvat virkistävinä maan päälle, järviin ja meriin aloittaen uuden kiertokulun. Se on ihmisen outo mysteeri, ihmisen, tuon tutun vieraan olennon.

Tai pilvet kulkevat ja kulkevat. Ne kulkevat kuin minä. Ilman kotia. Maasta maahan. Ja minä rakastan pilviä, ihmeellisiä pilviä.