torstai 28. elokuuta 2014

Pohdintaa

Elämme oudosti useampia kerroksia elämää samanaikaisesti. Meillä on vaikeuksia jossakin asiassa, toisessa pohdimme elämän tarkoitusta, käsittelemme kokemaamme ja lukemaamme. Niin taisin minäkin tehdä kuohuvina nuoruuden vuosina, vähän ennen kun aloitin viimeisen vuoden lukiossa. Sen jälkeenhän elämä avautuisi aikuisten maailmaan. Käsittelinkö koskaan tuota aihetta, jossa olisin pohtinut sitä askelta vaan ajelehdinko vain elämän merellä vailla purjeita ja meloja, melkein kuin nyt. Se lienee kuitenkin parempi kuin puhdas suunnitelmatalous.

Maanantaina 9.8.1965 kirjoitin seuraavasti:

Hymyilevät tanskalaiset. Nyt he ovat lähteneet, mutta muisto häilyy vielä kauan silmieni edessä. Kyyneleet tulivat vasta siten, kun heitä ei enää näkynyt, kun he olivat jo kääntyneet maantielle, häipyneet autoineen talojen taakse ja sukeltaneet aamuaurinkoisen pikatien liikenteeseen. Pilvetön taivas. Tasaisen sininen. Minusta tuntuu, että taivas on vuosien kuluessa muuttunut. Muistan sen olleen ennen kirkkaampi ja kylmemmän sininen. Nyt se on lämmin ja vaaleampi.

Tanskalaiset Westit vanhempieni seurassa. Tämä kuva saattaa hyvinkin olla elokuussa 1965 otettu.


Mikä oli yhteinen mieli? Oliko se hymy? Se oli tunne ja hymyäkin. Ymmärrän, miten ihmiset haluaisivat jatkaa sitä ystävyyttä. Se on jotakin selittämätöntä, yhteistä kaikille. Siinä ei ole ainaisia periaatteita ja pikkumaisia riitoja. Siinä suhteessa nykyajan maailma on mennyt eteenpäin. Eri kansallisuutta olevat ihmiset oat lähestyneet toisiaan. Ihmiset eri maissa ystävystyvät ja löytävät oikean tunteen huolimatta kielivaikeuksista. Siinä on yksi avain maailmanrauhan löytämiseen. Ulkomaalaiset ”tavalliset” ihmiset eivät ole enää kasvottomia, he hymyilevät meille ja toisilleen. Tulen tekemään parhaani eikä se tuota vaikeuksia, koska yleensäkin rakastan ihmisiä ja kaikkea uutta ja vierasta. Olla koko elämän ajan sydämeltään lapsi, tehdä kysymyksiä ja olla kaikkea uutta ihmettelevä ja ihasteleva, se on etu ja onni. Auttaminen on jokaisen oma asia, mutta tiedän ja tunnen, että se ei ole turhaa, se tuottaa tyydytystä.

La Rochefoucault olisi kai tyytyväinen löytäessään yhä uusia ja uusia todistuksia väitökselleen, että itsekkyys ja kaikkien tekojemme ja toimintojemme takana. Hän on tavallaan oikeassa, sillä se on myös totta, mutta asialla on myös toinen puoli. Sopusoinnun löytäminen on tärkeintä. Oma tyydytys ja toisen tyydytys. Saada iloa ja tuottaa iloa. On nautinto tehdä hyvää! Kiitoksen saamisen ajatteleminen on silloin tiedotonta. Sellainen itsekkyys on tiedotonta. Minusta tuntuu niin. Se tieto on minussa, että iloiset ja hymyilevät ihmiset löytävät helpommin rehellisen onnen.

Onni on ehkä väärä sana. En haluaisi käyttää sitä. Sillä, mitä tarkoitan, ei ole nimeä. Sen on oltavakin sanatonta ollakseen täydellistä. Se on juuri sellaisia tunteita, joita on vaikea eritellä.

Mäen puut piirtyvät hyvin tummanvihreinä hempeän sinistä taivasta vasten. On ihanaa nähdä luonto. Vielä ihmeellisempää on löytää yhteys, sen kanssa yhteinen ilmapiiri ja  tunnelma. Eksistentialismi on tympäisevää. Te, jotka kannatatte sitä, katsokaa kerrankin rehellisesti ympärillenne, katsokaa ihmisiä ja luontoa (ei-eksistentialisteja ja ei eksistentialistista luontoa) ja hymyilkää. En sano, että se auttaa millään lailla, mutta yritys on puoli voittoa. Etsiytyminen toiseen ympäristöön – minusta tuntuu, että rehellinen eksistentialisti (ei siis pakottamalla omaa mieltä kääntymään, se ei kuulu asiaan) syntyy juuri ympäristön vaikutuksesta. Yksitoikkoisista, ikävistä ja pikkumaisista ihmisistä.

Siis minulla olisi aihetta tulla eksistentialistiksi, olen todella lähellä, mutta en halua. Juuri tämä ympärillä oleva on saanut huonot puoleni näyttämään suurempina kuin ne muuten olisivat.

Minä suunnilleen noihin aikoihin tai 1966.


Jos esimerkiksi Renoirilla ja minulla on joissakin suhteissa eri käsityksiä, niin sittenkin löytyy paljon yhteistä, sellaista, mikä Renoirissa on erityisen positiivista ja eteenpäin vievää. Elämänilo. Hän oli elämänilon maalari. Hän maalasi niin ”kuin linnut laulavat”. Elämänilo näkyy erittäin hyvin hänen elämästään, mutta myös hänen maalauksistaan, joihin yritän päästä sisälle.

Jotakin vastakkaista oli Vincent van Goghissa. Hän oli sivullinen viisaan määritelmän mukaan. Hän oli lähempänä tietoa kuin tavallinen ihminen, totuudenetsijä. Itse asiassa pidän hänen maalauksistaan enemmän kuin Renoirin maalauksista. Tunnen pääseväni niihin sisälle, niiden värihehkuun ja toisinaan vääristyneisiin muotoihin. Ne ovat täynnä yhä uusia ja uusia ihmeitä. Mutta tiedämmekö me kaiken van Goghista, uskooko elämänkerran kirjoittaja tuntevansa hänet? Enpä tiedä. Hän vei paljon mukanaan hautaan. Tiedän tai tunnen, että hänelläkin oli täydellisiä hetkiä. Näkikö kukaan niitä? Hetken kun tulevat yksin ollessa, ilon ja luomisen hetket.

Vincent van Gogh rakasti elämää, mutta siitäkin huolimatta hänen elämänkertansa lukeminen jättää mieleen painostavan ja raskaan tunnelman. Hän maalasi auringonpaisteista Arlesin seutua, mutta päällimmäiseksi mieleen jää myöhäissyksy. Kun kaikki on jo lakastunut ja tuoksuu mädäntyneeltä. Puut ovat alastomia ja sateet ovat jauhaneet maan pehmeäksi. Ja yöllä puhaltaa kylmä tuuli. Vaikka van Gogh kirjoitti paljon, etupäässä kai kuitenkin kirjeitä, eivät ne sano kaikkea. Voi kirjoittaa toisen tunteista keksien kaiken ja samalla tehdä vaikutelman luonnolliseksi, mutta kun ottaa esille todellisen elämän, meidät, ihmiset ja tunteemme, kaikki onkin paljon vaikeampaa, jopa mahdotonta. Van Gogh kirjoitti tietenkin veljelleen kirjeissä itsestään, mutta hänen sanansa voivat antaa vain aavistuksen syvyyksistä.

”Mitä tälle kaikelle voi, sillä näkyykö siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu, mitään ulospäin? Ihmisen sielussa palaa suuri tuli eikä kukaan tule koskaan lämmittelemään sen ääreen. Ohikulkijat huomaavat vain vähän savua ylhäällä piipussa ja jatkavat matkaansa. Mitä siis tehdä, ylläpitääkö tuota tulta sisällään, olla itse oma suolansa, odottaen kärsivällisesti, jos kuitenkin tavattoman kärsimättömästi hetkeä, jonka joku, kuka tahansa, tulisi istumaan sen tulen ääreen – ehkä jäisi siihen, kukapa tietää? Pitäisikö jokaisen, joka uskoo Jumalaan, odottaa hetkeä, joka tulee enemmin tai myöhemmin?”

Taiteilijoilla on pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen, jokaisella omalla tavallaan. On vaikeaa olla suuri ihminen, mutta juuri he vievät maailmaa tietämättään eteenpäin. Sitä ei tee valta ja ulkonainen voima, se tulee sisältä se valta ja voima…. 

Eksyin siitä, mistä aloitin, mutta onko se tärkeätä? He ovat minussa, osa minusta. Kun ilmennän itseäni, ovat hekin mukana…

Tapahtumarikkaat päivät ovat pyhiä. Ajatella, äsken oli varhainen aamu. Pilvetön taivas ja aamuaurinko. Me kaikki hymyilimme. Vielä hetki pyhää. Kyyneleet kylpyhuoneessa. Oliko tuokin jokin poikkeustapaus, tuulahdus kaukaa? Kunpa voisin tehdä jokaisesta päivästä pyhän. Sen saa aikaan vähästä, mutta niin herkästä aineesta. Ystävät kalliit, olette kaukana, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kohta keskipäivä. Taivas täynnä untuvapilviä.

Tästä linkistä  pääsee  maalaukseen, jota rakastan nyt yli kaiken.

maanantai 4. elokuuta 2014

Eräs kohtaaminen

Kirjoituspöydälläni on lojunut pari päiväkirjaani 1960-luvulta. Eräänä päivänä silmiini osui kalenterini samalta vuodelta (Ajastaika 1965). Tuon ajan kalenterit ovat aikamoisia aarteita. Oli onni, että pelastin omiani ja jopa joitakin sisarieni kalentereita ”kanalanvintin” palosta elokuussa 1999. Ylipäänsä olen aina onnellinen, kun huomaan, etten ole tehnyt ihan turhaa pelastusoperaatiota. Oman historian läpikäyminen on inspiroivaa. Sekin on tutkimusta. En ole nuorena tallentanut mitään ajatuksella, että joskus sitä tietoa käyttäisin. Jos se olisi ollut tarkoituksellista, olisin ollut paljon tarkempi.

Eilen sain puhelinsoiton vieraalta ihmiseltä, joka oli nähnyt ilmoitukseni karjalaisen sukuseuramme kokouksesta. Hän oli selvittämässä erään sukunimeltään samannimisen miehen historiaa. Tämä mies oli mennyt aikanaan naimisiin hänen sukunsa edustajan kanssa. En siinä puhelimessa saanut selvitettyä asiaa, samannimisiä ihmisiä oli aikanaan vaikka kuinka paljon. Jälkeenpäin löysin tämän henkilön Uudenkirkon Inossa syntyneeksi.

Soittaneen henkilön sukunimi toi mieleeni muiston kaukaiselta 1960-luvulta, kun tapasin tansseissa mielenkiintoisen nuoren miehen.  Puhelun aikana tuli ilmi toinenkin yhteys, mutta aivan toisenlainen liittyen tähän päivään. Mutta se on sitten toinen juttu.


Kalenterista selviää, että tämä on kuva minusta on otettu samaisena kesänä. Jämsänkoskella  tätini ja serkkujeni luona vierailimme 6.6.1965, joka oli helluntaipäivä

Tutkin kalenteriani ja löysin lauantailta 21.8.1965 mielenkiintoisen merkinnän: ” Valajärvellä 20 – 01, The Victors ja Turuttaret, wonderful evening, the beginning and the end.” No päiväkirja esiin.

”sunnuntaina 22.8.1965

Mä näin, kun sun jalkas tuli sinnepäin, missä mä istuin. En mä tiennyt, kuka sä olit. En ollut koskaan huomannut sua. Joo, mut sit sun jalkas tuli mua kohti, sun kenkäs. Istuin ja katselin jalkoja. Ihana rämpytys täytti lavan. Se on ihanaa lepoa korvilleni, mut ihmiset nauraa minulle, jos mä sanon sen niille. Olin äsken tanssinut, mut omaa shakeani, erään pojan kanssa, joka olis varmasti halunnut tutustua minuun. Sen kaveri sano sen minulle, kun tulin ulkoa. Mua nauratti, mutt se myös miellytti minua. Mut enhän mä tiennyt, miten käyttäytyä. Mä vaan hymyilin, sillä mä rakastan kaikkia ihmisiä.

Ilta oli mennyt aika nopeasti. Musiikki oli aika repäisevää. Etenkin kun se kitarabändi rämpytti ja rummutti ja mun korvani nauttivat. Mut en mä tullut hillittömäksi. Istuin hiljaa ja joskus kopautin jalallani lattiaan, mut en kohta tehnyt sitäkään, kun se ei oikein soveltunut minuun. Nääs se musiikki vei mut kokonaan. En mä tiedä, oliko se bändi hyvä, mutta kyllä siitä ääntä pääsi ja rytmiä. Mua vaan vähän suututti, kun en ollut vetänyt farmareita jalkoihin. Mulla oli näet hame.

Mä siis istuin siellä penkillä valossa ja katselin jalkoja. Must tuntui ett mun tukkani oli sekaisin ja silmäni väsyneen punaiset, vaikkei mua väsyttänytkään. Kello lähestyi kahtatoista.

Ja sit mä näin sun jalkas, kun ne tuli suoraan kohti. Sit ne oli ihan mun edessä ja nostin silmäni maasta ja näin sut. Sulla oli ihan vaalea tukka ja silmälasit. Mut en vielä silloin tiennyt, että se oli kohtalo, joka vei meidät yhteen. Joka sai sun jalkas pakosti kävelemään mua kohti ja mut lähtemään sun kanssasi. Sä talutit mua kädestä lattialle ja sit me alettiin sheikata. En tiedä, tiedätkö sinä, ettei mun tanssini ole sheikkia vaan mun ihan oma tanssini. Joo me sheikattiin villisti ja musta tuntui, että sä olit aika välinpitämätön mun suhteeni. Tiedäthän, etten tuntenut sua. Hypin ja katselin kaikkea muuta, mun silmäni eivät pysyneet sussa.  Säkin heiluit ja katselit muualla. Mulle tuli aika kuuma, koska mulla on tapana hyppiä oikein kunnolla. Sit sä halusit tanssia toisenkin tanssin kanssani. No, me siis sheikattiin edelleen, kaksi uutta kappaletta, nopeata ja virkistävää.

Mut sit, kun oltiin lopetettu, sä menit mun ymmärrykseni ulkopuolelle, Sä halusit lähteä ulos mun kanssani. Sanoin, kuten aina sanon pojille, kun ne pyytää mua kävelylle, että en lähde. Mutta en tiedä, miksi kuitenkin nyt lähdin. Et edes vaatinut. Me vaan mentiin raput alas. Sukellettiin pimeyteen. Sä sytytit savukkeen ja tarjosit minullekin, mutta en ottanut, koska poltan yleensä vain ikävystymiseen  (?). Sä halusit mennä istumaan. Vähän vastustelin sanomalla, että on niin pimeätä. Mut menin kuitenkin. Siinä penkillä, johon meidän piti istuutua, lojui joku sortunut mies. Menimme sitten keinuun.

Sinä kiltti koulupoika ja minä kiltti koulutyttö. Miellytit minua hirveästi. Sain aivan uuden kuvan susta. Mua nauratti kauheasti. Me puhuttiin hirveästi. Silloin mä todella älysin, että kohtalo oli puuttunut peliin. Olimme molemmat eksyneet tuolle lavalle ja sit melkein lopussa sun jalkas tulivat pakosti mua kohti ja lähdin sun kanssa. Meidän tapaaminen olis yksi piste meidän elämän viivalla. Muistaisin sen aina. Lyhyt hetki yhdessä ja sit sä olisit poissa. Lähtisit tiellesi ja minä omalleni. Ehkä joskus hirveän monen vuoden päästä me taas tavattaisiin. Tuo tollainen viehättää mua kauheasti. Mikään ei ole pilalla. Ei ole vaatimuksia, ei mitään. Vain kohtalon leikki. Taisin tai voisin sanoa sen sullekin, mut me puhuttiin niin paljon.

Yks pari tuli istumaan siihen meidän viereen. Niillä oli hauskaa, kun ne kuunteli meidän keskustelua. Lopulta ne lähtivät ja sanoivat jättävänsä nuoren parin rauhaan. Itse ne kai rauhaa tarvitsi.  Ne olivat jo vanhempia. Sä sanoit, ollaanko me tultu vanhain tansseihin.

Kutsuit mua viettelijättäreksi. Mua nauratti koko ajan, sanoit tietäväsi keinon, millä voisin lopettaa sen nauramisen. Et sanonut, kun arvasin sen. Sanoit kyllä kaikki suoraan, minkä sanoin miellyttävän minua. Sanoit, että sulla on hyvä rakastamistekniikka. Puhuit kaikenlaista, mut mun mielestä et olisi ollut sinä, jollet olisi ollut sellainen kuin olit. Pidin susta hirveästi. Olimme niin kuin samalla tasolla, vaikka jos viettelemisestä puhutaan, olit paremminkin mun viettelijä kuin mä sun.

Sanoit silloin ihan aluksi, kun kävimme istumaan, et mulla on kauniit silmät. Se on harvinaista. Vain yksi poika on sanonut samoin ja se oli jollakin lailla sun kaltaisesi, semmoinen hetken ystävä. Tapaa ja sit menettää. Se ei sureta minua. Se kuuluu elämään. En tietenkään haluaisi menettää, mutta enhän mä mitään kohtalon kuljetukselle voi.

Sit sä sanoit, ett mulla on kauniit sääretkin. Sä näytit omia loistosääriäsi. Mua nauratti. Sanoit, että napasikin on mestaritekoa. Olit kauhean kiva, kun olit sä etkä kukaan muu. Musta tuntui, että seurassasi löysin jotakin uutta myös omasta itsestäni. Olin lähempänä minua..

Mut aika meni ja meni. En tiedä, miks mä yhtäkkiä annoin sun suudella mua. En ymmärrä. Ei se ollut minun tapaistani. Ehkä se johtui sinun rehellisyydestäsi. Mutta en mä siitä suutelemisesta pitänyt. Se on ihan älytöntä. Enhän mä osaakaan, kun en ole koskaan suudellut. Tiesitköhän, että olen hirveän kokematon. Suutelit toisenkin kerran. Eikä sekään vaikuttanut minuun yhtään. Ihan ihmettelin, taidan olla kauhean kylmä tyyppi. Mut en voi mitään. Vaikka en vielä pidäkään suutelemisesta, pidän susta. En tiedä, ymmärrätkö. Nut kyllä olit kauhean miellyttävä. Siksi oli ihan normaalia anta sun suudella mua. Sun läheisyytesi oli miellyttävää. Olin kanssasi ihan erilainen kuin muiden poikien kanssa. Ihan luonnollinen.

Kello vaan meni nopeasti eteenpäin. Se oli kauheata. Oltiinkohan me vain vajaa tunti yhdessä. Lyhyt aika, mutta samalla ikuisuus, Sitten lähdimme alas autoille. Sytytit savukkeen. Minulle se on aina ikävystymisen merkki. Kyllä me tiedämme toistemme nimet, mutta siinä onkin sitten melkein kaikki. Kävelimme alas pimeätä mäkeä. Olin todella onnellinen ilman sivumakuja siitä, että olit ollut kanssani.

Ihan viime hetkessä kysyit puhelinumeroani. Mutta se oli kai vain muodollisuus. Ei minun suunnitelmani siitä mene pilalle. (?) Se, että kaikki oli sellaista ihmeellistä sattumaa. Sä ja m, me kaksi kilttiä, poika ja tyttö. En rupea itkemään, vaikka tiedän, ettet muista puhelinnumeroani ja nimeäni. Ja vaikka sä unohdat kaiken. Mennään vaan tavalliseen tapaan eteenpäin. Et sä tunne minua, mut sittenkin olet minussa. Olet kaunein ja puhtain muistoni tästä kesästä. Olet kiva kaveri, mutta olet nyt palannut omalle radallesi. Heilutan sinulle omaltani. Minä, joka olen, olen….”

En ymmärrä, miksi kirjoitin tuon tekstin oudolla kielellä, kaikki muut päiväkirjamerkintäni ovat normaalia kirjakieltä. Mutta teinhän tuolloin kokeita myös kirjoittamalla erilaisilla käsialoilla.

Tämä kappale päiväkirjastani ei kerro siitä henkilöstä, jolla minua eilen muistutettiin vaan aivan toisesta. En vielä tiedä, olenko hänestä edes mitään kirjoittanut. 

Kun luin eteenpäin, ymmärsin seuraavan viikon salaperäisistä teksteistä ja kalenterimerkinnöistä, että tämä tansseissa tapaamani poika todellakin yritti parhaansa minun suhteeni. Hän soitteli, minä tekeydyin vaikeaksi, olin vaikea. Tapasimme kerran tai ehkä parikin sen jälkeen lyhyen ajan puitteissa, mutta kaikki oli yhtä vaikeata. Ensimmäisen tapaamisen luomous oli särkynyt.   Miksi niin kävi? En pysty sitä helpolla tavoittamaan, mutta tuntien itseni, voin aavistaa.  Syy oli kuitenkin  minussa, omassa synkkämielisyydessäni. Mutta sekin on jo toinen juttu. 

Nuori ihminen oli vaikeiden ratkaisujen edessä eikä varmaan tehnyt niitä ihan oikeita ratkaisuja. Mutta eihän elämä olekaan ratkaisu vaan virtaus. Sen opin kunnolla vasta paljon myöhemmin.