lauantai 9. kesäkuuta 2018

Hotel Seelust


Papereita siirrellessäni ja etsiessäni niille parempia säilytyspaikkoja eli järjestellessäni arkistojani, osun usein hetkeksi lukemaan jotakin vanhaa kirjettä. Joskus se kolahtaa kunnolla syystä tai toisesta. Nyt eteeni osui kotiin perheelleni juhannuksena tasan viisikymmentä vuotta sitten kirjoittamani kirje Saksasta.


Olen aiemmin toisessa blogissani viitannut äitini vähän sitä ennen minulle lähettämään kirjeeseen, johon tässä kirjeessäni myös viittaan. Tässä linkki 13.2.2017 kirjoittamaani blogiin ”Samoja jälkiä kuljemme iltaan”

Miksi kirje kosketti minua juuri nyt, se johtuu siitä, että suunnilleen noihin aikoihin tasan viisikymmentä vuotta sitten tutustuin ensimmäiseen mieheeni, joka esiintyy kirjeessäni pienenä mainintana. Hänestä tuli tyttäreni isä ja tämän lapsien ja lapsenlapsen isoisä ja isoisoisä. Hän sattuu olemaan parhaillaan vierailulla Suomessa nykyisen vaimonsa Karinin kanssa. 


Olen kopioinut tikkukirjaimilla (ei yleistä minulle silloin) kirjoittamani kirjeen tähän lähes sanasta sanaan, koska se antaa hienon kuvan elämästäni juuri silloin.

Löysin muutama vuosi sitten negatiiveja silloin ottamistani kuvista, joita ei muuten ole kuvina edes säilynyt, Negatiivit tosin olivat vaurioituneita, mutta skannattuani ne kuviksi, saa niistä laadusta huolimatta kuitenkin oikein hyvän ajankuvan. Joitakin kuvia olen esittänyt Unikkopellossa blogissani aiemmin, mutta suuri osa kuvista on aiemmin julkaisemattomia.   



"Schönberger Strand 22.6.-68

Hei Äiti, Isä, Raija ja Kaarlo

Kiitos kirjeestä, joka tuli tänä aamuna. Se oli ensimmäinen kirje, jonka tänne olen saanut. Frau Siegler ryntäsi heti saksien kanssa ja leikkasi siitä postimerkin. Täällä tapellaan kirjeittemme postimerkeistä.

Kaikki on mennyt hienosti, mutta mun kädet ovat kurjantuntuiset ja arat, kun aina joutuu tiskaamaan. Viime päivinä on ollut aika rauhallista, kun ilmat ovat olleet pilvisiä eikä tällaisessa paikassa ole silloin paljon ihmisiä. Yksi vapaapäiväkin on ehtinyt olla, mutta olin nuhassa ja yskässä, joka iski minuun myöhemmin kuin Sirpaan ja Eijaan. Ehkä ilmaston vaikutusta ja se meni myös nopeasti ohi yöllisissä merikylvyissä.



Tänään on lauantai, hotellissa tanssi-ilta, Suomessa juhannus. Eilen muistelimme Suomen juhannusta. Täällä ei ole mitään. Oikeastaan olen nyt onnellinen, että jouduin keittiöön. Ensinnäkin siellä ovat hotellin parhaimmat ja kivoimmat ihmiset. Frau Siegler (huom. oikeammin ehkä Ziegler) 47 v, kokki Owe (huom. oikeasti Uwe) 26 v, Lili 40 v ja Trudi (Gertrud, Sieglerin tytär) 23 v. Sirpa ja Eija siis työskentelevät korkeammassa asemassa, tarjoilijoina ylhäällä, jossa on Frau Chefin (johtajatar Frau von Wallis), inhottava Tante ja tarjoilijarenttu Inge + Eija ja Sirpa. Siinä hotellin koko henkilökunta.


Toiseksi minulla on aina työtä illalla vain noin kello puoli 9 saakka, jonka jälkeen olen kokonaan vapaa. Sirpa ja Eija joutuvat joka lauantai ts. tanssi-iltoina tarjoilemaan loppuun saakka, joka saattaa olla kello 1 tai 2 tai myöhemmin. Viime lauantaina oli ens. tanssi-ilta. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Siispä oleskelin keittiössä Owen kanssa, jolla oli töitä kello 11 asti. Joimme pullot olutta, Owe, yksi kuorma-auton kuljettaja ja minä keittiöpiika. Sitten menin ylös tanssilattialle katsomaan. Join taas yhden oluen johtajattaren silmien edessä ja hipsin taas keittiöön, jossa oli paljon kivempaa, rauhallista ja lämmintä. Huone, jossa pesen astioita (koneella) on melkein kuin Vehmaisten karjakeittiö, jotakin yhteistä.

No, tänään on taas Tanzenabend, mutta tänään lähden yhden Fredin kanssa. Minne, en tiedä. Ei täällä ole paljon muuta kuin metsiä, peltoja ja lehmiä. Ja lisäksi tämä pieneksi käynyt promenadi. Nyt mulla on parhaillaan se jokapäiväinen 3,5 tunnin vapaa ja kohta menen mereen uimaan. Päiväjärjestys täällä on mennyt aivan sekaisin. Uimaan saattaa mennä keskellä yötäkin. Ilmeisesti tällainen ilmasto on terveellistä, kun tarvitsee vain vähän unta ja kylmää merivettä. Merihän on meidän kylpyammeemme. Tukan pesen aina keittiön hanan alla ja hampaat vesitilkalla, jonka tuomme huoneeseemme. Huone on epäterveellinen, kostea ja pimeä. Joskus ovella tuntuu voimakkaana sikojen ruoan haju. Owe kasvattaa sikoja ja hanhia takapihalla. Tänään saimme toiset peitot ja puhtaat lakanat. Täällä huoneessa ei mikään millään pysy järjestyksessä. Joka aamu kun esim. Eija tai Sirpa poikkeavat parin tunnin vapaallaan keittiöön rva Siegler huomauttaa: ”saubermachen” (tehdä siistiä) eikä siinä muu auta. Tänäänkin Eija sanoi, ettei jaksa, kun illalla pitää olla niin myöhään töissä ja kaiken lisäksi siellähän on siistiä. Silloin rouva Siegler tarttui Eijaa käsipuolesta ja sanoi ”Siegler haluaa nähdä.” Ja niin sitä mentiin.

Vaatteet Lili ja Trudi pesevät pesuhuoneessa ja niitä pestään joka päivä. Huoneemme kalustus on täydellinen, kaatuvia kaappeja ja mun sänky on vino.



Nyt Owe astui huoneeseen ja rojahti Eijan sänkyyn tupakalle. Hän on pirun ruma, mutta viehättävä. Jollei häntä olisi täällä ollut, olisi kaikki tuntunut paljon vaikeammalta. Hän on ihme, tekee töitä mielettömästi.

Minä voisin työskennellä keittiössä vaikka farkuissa, mutta en ole vielä yrittänyt. Lili ja Trudi ovat antaneet essujaan ja yksi huomio: laihdun täällä, sillä ruoka ei ole mitään erikoista ja eikä tule paljon syötyä, mutta se on onni. Tietysti keittiöstä voi mennä milloin tahansa pyytämään, jos tulee nälkä. Siis kaikki on hienosti, ihmiset tässä hotellissa (työväki) loistavaa.


Jos siellä on kuivaa ja kuumaa, täällä on viime päivinä ukostanut ja ilma on tullut koleammaksi ja tuuliseksi.

Olen kirjoittanut Päicille ja Heljällekin. Mitään Raian kirjettä en ole vielä saanut. Jos saan muuten joitakin kirjeitä Renkoon, lähettäkää please ne kirjeittenne mukana tänne. Ei se kyllä hirveän tärkeätä ole, mutta joku kirja saattaa olla tärkeä.

Anteeksi tämä lyijykynä, mutta minulla ei ei enää ole yhtään käypää kynää. Pitää ostaa uusi.

Nyt minun pitää valmistautua taas lähtemään sinne keittiöön. Vatsakin kurisee nälästä (saan kasan voileipiä ja teetä).

Olin kuolla nauruun siitä meidän kissojen marssista. Siis elossa vielä. Hyvä!

Paljon terveisiä

Merja"

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Teinisyksy oli kiireistä aikaa

Kirjoitin päiväkirjaani. 22.10.1962 seuraavan lauseen:


” Tänään minun on (myös) tehnyt mieli palata menneisyyteen ja seurata tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Kuvittelen usein tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan joskus kertoa sinulle (=päiväkirjalleni) jonkun niistä, kun minulla on aikaa.”


Olen käyttänyt yllä olevaa lausetta näissä blogeissani jo kerran aiemmin. En heti muistanut sitä. Saattaa olla niin, että elämässä sattuu olemaan vaiheita, joita haluaa tutkia yhä uudelleen.  Palaan siis jälleen kerran vuoteen 1962, ehkä hiukan toisesta näkökulmasta tai tarkentaen katsettani.  Tuo alkulause kertoo nyt lähinnä sen, että olemme todellakin jo lapsesta saakka samoja ihmisiä samoine haaveinemme.  Mutta koskeeko se kaikkia puolia meistä?

Sääli, että tuolta ajalta en oikein löydä valokuvia. Tässä 2014 tuli käytyä vanhan koulun portilla.
Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta ja elin tuskaista nuoruutta. Olin jatkuvasti ihastunut kaukaa johonkin poikaan. Tuossa vaiheessa kirjoitin heistä vielä nimien kanssa ja olin päiväkirjojen sivuilla ihastumisen sijasta rakastunut heihin. En koskaan tutustunut yhteenkään heistä sen lähemmin enkä edes uskonut, että he voisivat olla minusta kiinnostuneita. On silti vaikea ajatella, etteikö joku heistä huomannut jatkuvan tuijottamiseni! Joka päivä seurasin heidän liikkeitään, olin tietoinen, kun joku heistä oli poissa koulusta. Kuvailin heidän ulkomuotoaan ja vaatteitaan värejä myöten. He tulivat myös uniini.

Katson nuorta itseäni lempeästi.  Nykyhetken minä oli jo minussa muussa mielessä. Vaikka haaveilin onnellisesta perhe-elämästä rakastamani miehen ja lasteni kanssa, en koskaan saavuttanut tulevaisuudessa sitä onnea, josta välillä kirjoitin. Toinen vaihtoehto mielessäni oli, että en uskonut kenenkään voivan pitää minusta. Tulevaisuuteni tulisi varmaan olemaan yksinäinen. Sitähän se ei ole ollut.

Kunnes sitten 2016 oltiin menossa oikein kunnolla, ylioppilaslakki mukana. Se ei sentään ollut se alkuperäinen, liian pieni vaan jostakin matkan varrella käsiin jäänyt. Omenapuiden kukinnan aikaan.
Syksyllä 1962 meillä oli koulussa menossa teinikoulutusta ja teinikastajaiset. Vietin silloin pariin otteeseen aikaani äitini ystävättären Annin perheessä Ojoisilla. Äiti tunsin Annin, jota myöhemmin kutsuttiin Annaksi, jo siltä ajalta ennen sotia, kun he molemmat olivat töissä kaupassa Koiviston kauppalassa. Anna oli syntynyt samana vuonna kuin äiti eli 1915 Muolaan Ilolan kylässä. Hän oli Luukan sukua, johon kuuluivat mm. Eemil Luukka (1892 – 1950) ja tämän poika Yrjö Luukka (1925 – 2005). Jonkinlaisia pikkuserkkuja he olivat keskenään. Eemil Luukasta löytyy paljon tietoa täältä. Ensimmäisen Karjalanmatkani 1991 tein heidän sukunsa järjestämänä, jossa äitini, hänen veljensä vaimoineen ja minä kävimme Kuolemajärvellä ja poikkesimme myös sateisessa Muolaassa. Matkaan sisältyi myös pistäytyminen Pietarissa.  Näistä edellä olevista asioista en tiennyt kyllä tuon taivaallista 1962. Anna kuoli vasta 2011 ollessaan 96-vuotias.

Tuon matkan kuvia voit käydä katsomassa täällä.

Anna ja äiti joskus ehkä 1950-luvulla
Näin jälkikäteen ajatellessani, tuskin kukaan muistaa ketään muuta persoonaa, jollei edes itseään vuosikymmenien takaa? Olin hirvittävän ujo. Pelkästään se pelotti pojat läheltäni. Omasta mielestäni olin myös kauhean ruma, mutta se oli tuskin koko totuus.

Aleksis Kivenpäivänä keskiviikkona 10.10.1962 istuin tunnin syksyisessä kirkkopuistossa ennen kuin menin Ojoisille, jossa olin sillä viikolla ollut jo tiistaista lähtien. Mietin Aleksis Kiven kirjoja ja ihailin Suomen lipun hulmuamista. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. En muista, miten kuljin Ojoisille, varmaan bussilla. Olin edellisenä päivänä kuvaillut aika tarkkaan huoneen, jossa yövyin. Annalla oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli minun ikäluokkaani. He kävivät toista koulua, en muista, oliko kysymyksessä lyseo vai Poltinahon koulu. Hänen kaverinsa poikkesi paljon kylässä. Tietenkin taas ihastuin ja vuodatan sitä päiväkirjan sivuille.

Oma luokka silloin 1962
Teinikastajaiset olivat vasta viikon päästä, joten jouduin silloinkin hetkeksi torstaista lauantaille asumaan Moisiolla Ojoisilla. Sillä viikolla satoi jopa lunta. Äiti oli maanantaina sairaana, hänellä oli kuumetta ja kipuja. Etsin tiistaina kaupungin kaupoista itselleni pukua. Heikkilän ikkunassa oli edellisellä viikolla ollut samettisia liivihameita, mutta nyt ne oli jo kaikki myyty. Ostin itselleni hatun, vaikuttiko lumisade. Oliko se se ihana valkoinen turkishattu, johon oli suihkutettu hajuvettä. Pitääpä etsiä ne valokuvat minusta ja hatusta.  Myöhemmin kirjoitan, etten ole edes uskaltanut näyttää hattua äidilleni, joka kauhisteli kuultuaan sen olevan väriltään valkoinen.

Perjantaina 19.10.1962 minusta tuli teini. Saimme hopeisen luokkasormuksen. Taisin laittaa sen jo aikoja sitten johonkin arvometallikeräykseen saaden siitä ehkä vain muutaman sentin. Koulussa oli tanssiaiset. Pakenin ylös parvekkeelle, josta seurasin, kuinka innokkaasti muut tanssivat. Kastajaisissa oli ollut myös ohjelmaa, joita kuvailin vasta lauantaina, kun en enää perjantaina jaksanut. Kaikki rikkaisluokat A, B ja C esittivät näytelmän tai sketsin. Ohjelmien jälkeen uusiin teineihin lyötiin leima. Jäin ilman sitä kuten moni muukin. Joitakin kilpailuja oli vielä ennen tanssiaisia. Minä todellakin piileskelin parvekkeen kaiteella. Ystäväni sanoivat, että jos olisin tullut alas, olisin varmaan päässyt tanssimaan. Entä jos en olisikaan? Parempi näin, kun ei kuitenkaan kukaan välitä minusta. 
Nämä kaksi kuvaa voisivat olla niiltä ajoilta.

Aiemmin lokakuussa olin jo valaissut päiväkirjassani, mitä joutuisimme pukemaan päälle tullessamme kastajaispäivänä koulun. Meidän piti pukeutua säkkiin, toinen käsi ulkona, kirjat matkalaukussa, kumisaappaat jalassa. En silti kertonut, miten tulin kouluun. Puinko säkin vasta koulun portilla, kuten uhkailin?  En myöskään kerro, löysinkö itselleni puvun syksyn moniin juhliin. Se tulee esille myöhemmissä kirjauksissa sivulauseena.

Tässä Ahdekaunokintien varrella olleen kivisen talon piha-aluetta. Kuten kuvasta näkee talo oli kallion päällä
Perjantaina 12.10.1962 kuulin surullisen uutisen. Ailikki, ystävä lapsuuden kesältä 1957 Helsingin Vartiokylässä oli kuollut sydänleikkaukseen. En koskaan unohda lyhyttä ystävyyttämme ja sitä, kuinka hauskaa meillä kymmenvuotiaina oli keskellä kauneinta kesää. Vietimme kaikki päivät yhdessä. Muistan vielä ne kipeät mehiläiset pistot, jotka sain törmätessämme pihan marjapensaassa olevaan pesään. Hänen kotinsa oli samalla kadulla, Ahdekaunokintiellä, jossa vanhempieni ystävät asuivat. Leikimme vuorostaan kummallakin pihalla tai Ailikin kotona. Pelasimme kirppua tai leikimme Ailikin paperinukeilla. Meitä pari vuotta vanhempi naapurin poika Antero kiusasi meitä. Taisimme olla vähän häneen ihastuneita. Tapasin Ailikin muutama vuosi myöhemmin ja muistelimme noita hauskoja aikoja. Uutinen itketti minua. 

Koska mainitsen tekstissä hänen sukunimensä, kävin googlaamassa Helsingin Sanomien aikakoneessa, josko sieltä löytyisi kuolinilmoitus. Löytyi. Rakkaimpamme Marja Ailikki Pyykkö.  s. 11.3.1947 k. 8.10.1962. Surumme syvyys on mittaamaton. Isi ja Pertti. Haudataan Honkanummelle 14.10.1962 kello 10. Muistotilaisuus Elannon kerhohuoneella 11.30. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika. Hämärästi muistan, että hänen äitinsäkin oli kuollut. 

Tapaamisia 2016 koulun portilla
Lapsuutemme leikkipaikkoja ei enää löydy samanlaisena. Vanhempieni ystävien Lehtosten kivinen talo on aikoja sitten purettu ja paikalla oli muistaakseni rivitalo, kun aikoinaan pari vuosikymmentä sitten kuljin siellä tutkimassa. Google mapsista näen, että Ailikin kotitalo, puinen rintamiestalo tien toisella puolella saattaa vielä olla olemassa.

Joistakin kommenteistani huomaan, että vaatimattomuuteni ja itseni väheksyntä sai jotkut ystävistäni kiusaamaan minua ja yrittämään käyttää hyväuskoisuuttani ja kiltteyttäni hyväkseen syöttäen minulle suoranaisia valheita.  Mutta kuten aina myöhemminkin en silloinkaan jäänyt roikkumaan niissä, vaikka ne pahoittivat mieleni enkä ole niitä vieläkään unohtanut. Kilttejä ihmisiä kiusataan aina.

Se kuuluisa juhlasali.

Mutta lukiessani ajatuksiani myöhemmin syksyllä talven lähestyessä, en voi olla ajattelematta, kuinka aika kaunistaa asiat. Jollemme tee muistiinpanoja tunnetiloistamme, ne unohtuvat. Taisi tuo rippikoulun jälkeinen aika olla vielä aika myllerrystä.  Marraskuussa itkeskelen jatkuvasti ja olen onneton omassa perheessäni. Kaipaan korkealle mäelle, jossa tuuli puhaltaa  ja näen maailman, olen yksin ja näen menneisyyden ja tulevaisuuden ja voin viettää aikaani arkisen, tylsän ja onnettoman kotielämän sijasta muualla. Synkän talven ja sen mukanaan tuomien vaikeuksien tietäminen vaikuttavat ilmiselvästi.

18.11.1962 sain ostaa itselleni ”pakkaskengät”. Hämärästi muistan ne vielä, varsinkin, kun olin piirtänyt kuvan. Ne maksoivat 3940 markkaa. Lunta oli satanut muutamaa päivää aiemmin. Olin tulossa kipeäksi. Kun katselin itseäni peilistä, "näin silmät, joiden alustat olivat mustat, huulet olivat turvonneet, nenä kiilsi, posket, otsa ja leuka olivat finniset. ”


Kirjoitin pitkän kuvauksen eräästä pojasta, joka kiinnitti ulkonäöllään ja jopa seisoma-asennollaan huomioni kuten muidenkin huomion.  Oletin hänen olevan mustalainen.  No, vastaavia kuvauksia löytyy milloin kenestäkin, vieraista ja tuntemistani ihmisistä. Samalla bussilla matkaavat Tuula ja Sirpa tulivat asemalle. Kuvailen ajatuksiani ja tuntemuksiani eloisasti. Olen Tuulan mukaan välillä kasvoiltani punainen ja sitten myöhemmin valkoinen. Analyysi tulee ennemminkin johtuen eräästä bussissa osan matkaa olleesta pojasta kuin mahdollisesta kuumeesta.


Kuvailen ahkerasti muitakin bussimatkoja. Linja-autot olivat useimmiten hyvin täynnä, osa ihmisistä joutui seisomaan. Sisareni Päivikki oli joskus samassa autossa.

Maanantaina 26.11.1962 kuvaan päiväkirjassani usean sivun verran edellisenä päivänä televisiosta tullutta elokuvaa ”Marcelino”.  Se on tässäkin mainitsemisen arvoinen. Googlaamalla löydän tietoa elokuvasta, jonka juonen kerron myös päiväkirjassani. Elokuva oli espanjalainen ja vuodelta 1955. Wikipediassa kerrotaan, että elokuva oli siihen mennessä menestyksekkäin espanjalainen elokuva ja se kuului voimakkaasti useamman sukupolven lapsuuden muistoihin Espanjassa ja latinalaisessa Amerikassa. Suunnittelinko jo silloin elokuvaohjaajan uraa, sitä, jota en sitten saavuttanut?


Mutta kyllä se kuuluu myös minun lapsuuden lopun muistoihin. Ilmiselvästi sen uskonnollisuus vaikutti minuun. Kyyneleeni purkautuivat valtoimenaan elokuvan jälkeen (ehkä jo sen aikanakin). En ollut koskaan aiemmin itkenyt minkään elokuvan takia niin paljon.  En silti kirjoittanut sitä, mitä muistan edelleen. Sisareni nauroivat minulle, he eivät ilmiselvästi vielä tajunneet elokuvan sanomaa. Isäni ymmärsi ja sanoi heille siitä jotakin. Minä vollasin edelleen.

Vaikka vanhempani olivat minun mielestäni usein ymmärtämättömiä ja kokemattomia vanhimman lapsensa kasvun suhteen, niin tästä muodostui minulle hieno muisto. Minua ymmärrettiin. Lapset muistavat tällaiset hetket ja myös ne ikävät kokemukset.



Torstaina 13.12.1962 koulussa vietettiin puurojuhlia, jonne minäkin pääsin, vaikka ne olivat ilta-aikaan. Olin sonnustautunut siniseen samettiliivihameeseen ja valkoiseen paitapuseroon. Kuvailen juhlasalin hyvin tarkasti, kuten myös illan ohjelman esiintyjineen, puuron ja jopa sen, etten saanut mantelia. Olisiko juhla ollut Hämeenlinnan Yhteiskoulussa jokin perinne? Todennäköisesti. Siellä jopa jaettiin opettajille leikkimieliset lahjat, olen nekin luetellut. Isä tuli hakemaan minut kymmenen maissa illalla juhlien päätyttyä.

Vietimme 2016 riemuylioppilasvuotta, kun viisikymmentä vuotta ylioppilaaksi tulosta täyttyi. Osallistuin toukokuussa 2016 ensimmäistä kertaa ylipäänsä mihinkään tapahtumaan liittyen vanhoihin kouluaikoihin. Se oli kaikilta osin mukavaa. Viime syksynä tapasimme pienemmän porukan kanssa Espoossa, koollekutsujan kotona ja nyt on suunnitteilla kaksipäiväinen tapahtuma ensi syksynä.  Kun koulu toukokuussa 1966 päättyi ylioppilasjuhliin, suljin ovet ja portit tiukasti kiinni enkä edes halunnut ajatella kouluaikoja. Mutta viidenkymmenen vuoden jälkeen on taas mukavaa palata sen aikaisiin muistoihin, joita ei kerrota missään historiikki-teoksessa.



Päiväkirjani 8.10.1962 – 10.2.1963 on vasta puolivälissä. Nyt tylsältä tuntuvien ihastusjuttujen lisäksi siellä on paljon muuta mielenkiintoista tarinaa, joihin saatan myöhemmin palata.  On yllättävää, että ne pienet yksityiskohdat, jotka muistaa tai ei muista, ovat kaikista herkullisempia. Lopetan tällä kertaa koulun joulujuhliin keskiviikkona 19.12.1962, jolloin luokkani ei edes päässyt juhlasaliin vaan kuuntelimme juhlaa käytävällä. Mainitsen kyllä parhaaksi ohjelmanumeroksi I C-luokan tyttöjen tonttuleikin, jonka nämä saivat esittää kaksi kertaa saaden valtavasti aplodeja. Miten sen näki käytävältä? Kaiken lisäksi oli ollut ylipäänsä kurja päivä, kun olimme myöhästyneet bussista (varmaan sisareni Päivikki ja minä) ja jouduimme juoksemaan naapurikylään Ahoisiin – 24 asteen pakkasessa. Sinne oli metsätietä pitkin matkaa suunnilleen neljä kilometriä, jonka jouduimme kiireessä juoksemaan, Polvet jäässä.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Vanhan kalenterin kertomaa



Jostakin syystä olen tullut säilyttäneeksi vanhoja kalentereitani. Ei se ole vain jostakin syystä vaan aivan luonnollista minulle. Ne ikivanhimmat kaukaisen nuoruuden vuosilta olin jättänyt äitini säilytettäväksi ja pelastin ne kaikenlaisen muun paperitavaran kanssa, kun kotimme pihapiirissä ollutta nk. ”kanalanvinttiä” oltiin kohta polttamassa.  Samalla otin talteen jotakin isäni aikaista materiaalia, sisarteni papereita ja laajan nuoruuden kirjeenvaihtoni. Jokainen pölyisistä pahvilaatikoista kaivamani paperi kertoo oman tarinansa. Tarinat menevät syvälle silloisen oman itseni historiaan ja kietoutuvat oman perheeni elämään, sen menneisyyteen, tulevaisuuteen. Ne kertovat minulle, vanhuuden oviaukossa viivyttelevälle myös vaihtoehtoisia tarinoita, sellaisia, jotka eivät toteutuneet, vaikka olivat vähällä toteutua. Niidenkin siemenet löytyvät papereista, kalentereista.


On tavallaan liikuttavaa ja surullistakin katsella meitä, erityisesti läheisesti tuntemiani ihmisiä tänä päivänä, kun tulevaisuus on puristettu olemattomaksi. Yritämme selvitä niissä olosuhteissa, jotka meille jäivät menetettyämme menneisyytemme. Kirjoittamalla ja muilla taiteen keinoilla voimme sentään ottaa siitä otteen ja tuoda iloa tähän päivään. Suosittelen samaa menetelmää kaikille muillekin, jos vain ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kädessäni on Collins (London, Glasgow) Ruby Diary 1967.   Kallisarvoisia tyhjiä kalentereita löytyi 1960-luvulta kirjakaupoista, joissa kävin niitä hypistelemässä. Niinhän teen vieläkin. Edellisen vuoden 1966 almanakka oli suomalainen pieni ajastaika, jonka sivut ovat myös tupaten täyteen kirjoitettuja. Voi olla, että muitakin on tallella. Nyt tutkin näitä kahta.


Kipeä ihastuminen ja elokuvia

 

Helmikuun 26 päivänä 1967 olen ollut elokuvateatteri Maximissa kello 20.45 näytöksessä. Istuinpaikkani on ollut permannon 11 rivillä oikealla paikka 144.  En ole ollut yksin, sillä tallella on myös viereisen 145 paikan lippu. Päivä oli torstai Kalevalan päivä. Yllättävää on filmi, jota olimme katsomassa. Siitä ei ole jäänyt mieleeni häivähdystäkään. Ruotsalainen Vilgot Sjömanin kohufilmi vuodelta 1964 nimeltä ”471”.


Aiemmin päivällä olin saanut isältäni kirjeen, jossa oli sisällä 120 mk. Joku Pekka oli soittanut minulle ja pyytänyt mukaansa Dipoliin katsomaan jotakin Sex cabareeta. Olin valinnut elokuvan, sillä olin edellisellä viikolla lauantaina 25.2. tavannut Dipolissa EA:n.

Muistaakseni en aina päässyt Dipoliin sisälle, koska minulla ei ollut opiskelijakorttia. Olin siihen aikaan töissä Pohjoismaiden Yhdyspankissa. Menin tanssipaikalle hämeenlinnalaisten ystävättärieni kanssa. Jollen päässyt sisälle, odottelin aulassa ja tutustuin siellä ihmisiin.  Todennäköisesti tällä kertaa olin päässyt sisälle, koska mainitsen tanssineeni. Ja siellä tapasin EA:n.

Sen jälkeen kävelimme Otaniemestä Munkkiniemeen, jossa asuin. Kävelimme ulkona aina puoli viiteen aamulla jutellen. EA käveli sitten keskustaan, jossa hän asui sisarensa perheessä. Saman päivän iltana sunnuntaina kävelimme taas puoli yötä. Se oli surullisen kipeä kielletty rakastuminen.

Maanantaina olin töissä ja illalla konekirjoituskurssilla. Ostin kuukausilipun, joka maksoi 23 mk.  Kurssin jälkeen meillä oli treffit Nissenillä ja kävelimme Munkkiniemeen. Ja tiistaina olimme sitten taas elokuvissa.

Kiihkeät tapaamisemme jatkuivat. Keskiviikkona maksoin alivuokralaishuoneemme (jaoin sen kouluaikaisen luokkatoverini Leenan kanssa) vuokran 120 mk (olikohan vain minun osuuteni?). EA soitti illalla. Kävin Töölön kirjastossa, joka varmaan oli vielä se vanha puinen rakennus Mannerheimintien varrella, jonka kohdalle sitten rakennettiin ne isot hotellit kuten Intercontinental.  Kävimme Riikinkukossa, joka lienee ollut kahvila tai ravintola Helsingissä Munkkiniemessä. Olin ostanut kirjan ”New Cinema in Europe”, joka muuten on minulla edelleenkin kohta 50 vuoden takaa.

Torstaina 2.  helmikuuta äitini soitteli, sain kirjeen R:ltä, poikaystävältäni kotopuolessa. Tapasimme kahdeksalta Nissenillä ja menimme taas elokuviin, nyt Bio Rexiin katsomaan elokuvaa ”Hautajaiset Berliinissä”, jossa pääosassa oli Michael Caine. Sen jälkeen kävelimme sateessa päättömästi, puhuimme vakavasti ja myöhästyin viimeisestä raitiovaunusta.  Menin taksilla Munkkiniemeen, se maksoi 5 mk.

Olisivatkohan jo muut huomanneet jotakin omituista? Poikaystäväni soitteli, enhän ollut mennyt kotiin viikonlopuksi, vaikka se oli aina tapani. Ongelmahan oli se, että minulla oli tämä pitkäaikainen poikaystävä jo syksystä 1965 enkä voinut aloittaa kevyesti uutta suhdetta siitäkään huolimatta, että olin silmittömästi rakastunut tähän.

Tapasimme joka päivä, kävelimme ja kävelimme. En taaskaan lähtenyt viikonloppuna maalle. Sunnuntaina 5 päivänä helmikuuta kävimme Bio Bostonissa Kaisaniemenkadulla katsomassa elokuvan  ”Palaako Pariisi?”. Sen jälkeen taas kävelyä. Kuten myös seuraavina iltoina.  Tapasimme usein pysäkillä Mannerheimintiellä. Siinä kohtaa ei ole enää pysäkkiä. Tiistaina kävimme katsomassa elokuvan ”Judex”.

Mutta jo torstaina 9 helmikuuta tapasimme melkein viimeisen kerran. Sokoksen edessä. Menimme katsomaan ”Hirsipuuta” Museokadulle. Kuljimme Hesperianpuistossa. Emme pysty eroamaan. Tapasimme vielä lauantaina, kun en vieläkään malttanut lähteä kotiin. Sieltä kyllä soiteltiin ahkerasti. Vihonviimeinen tapaamisemme oli maaliskuun 12 päivänä. Lyhyt intensiivinen vaihe oli ohitse. Minun olisi pitänyt jättää poikaystäväni. En pystynyt siihen. EA pystyi olemaan kova, hän ei enää ottanut yhteyttä. Ymmärrän hyvin hänen kyllästymisensä, sillä en voinut pettää poikaystävääni toisen kanssa. Toisaalta kun katselen asiaa nyt vuosikymmenten takaa, en silti oikein ymmärrä sitä kärsimättömyyttä, mikä nuorilla ihmisillä oli. Olisimme voineet olla ystäviä ja katsoa vähän pidempään, miten asiat alkaisivat mennä.

Koko kevääni oli yhtä tuskaa. Kävin ystävieni kanssa paljon elokuvissa. Täytin huhtikuussa 20 vuotta.  Jossakin vaiheessa paljastin asian poikaystävälleni. Huolimatta rakastumisesta olin ollut uskollinen hänelle. Hän kosti minulle koko kesän. Se oli senkin suhteen lopun alkua, vaikka syksyllä yritimme vielä löytää toisemme. Aloitin opiskelun yliopistossa. Poikaystäväni muutti takiani lähemmäksi, Helsinkiin töihin ja asui mummonsa luona. Särö oli olemassa, meillä ei ollut jatkoa, maailmamme olivat niin erilaiset.


Toipumista ja lisää elokuvia

 

Muistan, kuinka hän yritti hyvittää minulle edellistä kesää, jolloin hän jätti minut usein yksin. Mutta välinpitämättömyys oli jo tehnyt tehtävänsä. Kävimme syksyllä usein yhdessä elokuvissa. Kävinkö hänen kanssaan katsomassa Michelangelo Antonionin ”Blow-upin” maanantaina 18.9.1967. Olen merkinnyt kalenteriini tavanneeni hänet töiden jälkeen kello 17.00 baarissa. Ehkä menimme elokuviin sen jälkeen. Kyseinen elokuva on ollut ajatuksissani ja inspiroinut minua usein senkin jälkeen, koska se liittyy valokuvaukseen. 

R ja minä tapasimme alkusyksystä paljonkin. Tiistaina 26.9. kävimme katsomassa yhdessä John Frankenheimenin ohjaaman elokuvan ”Grand Prix”, joka kuvasi fiktiivisesti edellisen vuoden Formula 1-ajoja.  


Työ ja opiskelu

Olin lopettanut työt pankissa syyskuun puolessa välissä, koska olin päässyt yliopistoon opiskelemaan mm. estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Valintakokeet pidettiin yliopiston päärakennuksen suuressa luentosalissa 5.9.1967 kello 10 – 13. Tulokset julkaistiin Helsingin Sanomissa ja ehkä muuallakin, koska olen liimannut kalenteriini pari lehtileikettä. Kalenterin mukaan sain tiedon pääsystäni 14.9.

Olin pyrkinyt 2.9. samassa paikassa lukemaan taidehistoriaa. Pääsin varasijalle ja peruutusten takia olisin päässyt aloittamaan opintoni, mutta myöhästyin. Se on oma tarinansa. Muut opinnot olivat taas luentojen kuunteluja.

Kiirettä piti. Rehtorin vastaanotto yliopistolla oli 18.9. Samanaikaisesti olin jo kesän aikana käynyt autokoulua E. Nelskylän autokoulussa Fredrikinkatu 61:ssa. Kalenterin välissä on maksukuitteja 438,50 markan arvosta. Ajokortin sain 12.10.1967.  Asuinolosuhteeni olivat olleet hyvin katkonaiset eikä tilanne parantunut 1967.

Asumisolosuhteita työn ja opiskelun lomassa

Kevään 1967 asuin koulukaverini Leenan kanssa Munkkiniemessä Laajalahdentie 26:ssa erään nuoren naisen isossa asunnossa alivuokralaisina pihan puoleisessa isossa huoneessa. Kalenterini mukaan etsimme asuntoa tammikuussa ja löysimmekin kyseisen asunnon tammikuun 24 päivänä. Siihen saakka olimme oleskelleet Runeberginkadulla isossa asunnossa, jonne olin joutunut edellisenä syksynä löydettyämme koulukaverieni kanssa toisemme. Olimme kaikki tulleet Helsinkiin omia teitämme. Leena, Sini ja Satu tulivat opiskelemaan ja asuivat Runeberginkadulla kahden vanhemman opiskelijanaisen alivuokralaisina. 

Minä en päässyt opiskelemaan sitä ainoaa alaa, jota sillä hetkellä halusin ja viivyttelin kotonani. Yritin hakea töitä Helsingistä, ilmoittauduin valokuvauskurssille. Olin aika epätoivoinen. Äitini tuntui jo katsovan laiskotteluani kieroon. Kun sitten vanhempieni ystävät Helsingistä olivat lokakuun alussa käymässä, lähdin heidän mukanaan. Maailmalle vihdoin!

Ystäväni olivat alkaneet etsiä minua ja löysivät minut Vartiokylästä, jossa he eräänä iltana istuivat odottamassa tullessani työnhakureissultani. Pikku hiljaa vääntäydyin heidän kanssaan asumaan Runeberginkadulle. Minulle riitti patja heidän huoneensa lattialla. 

Lyhyt Vartiokylän aika tuntui myöhemmin todella pitkältä, vaikka kalenterini mukaan se ei kestänyt kauan. Leivoin iltakahville unelmatorttuja, pidin seuraa Maritan vanhalle äidille ja ulkoilutin nuorta Manu-koiraa. Kaupunkiin pääsin vasta iltapäivällä, mikä harmitti minua. Kävin valokuvauskurssilla. Kirjoitin paljon kirjeitä. Poikaystäväni R kävi Helsingissä minua tapaamassa tai matkustin lähes joka viikonloppu kotiin häntä ja perhettäni tapaamaan. Silti näytän kirjoittaneeni hänelle kirjeitä joka viikko kuten myös vanhemmilleni, joilta sain myös viikoittain kirjeitä.  Siihen aikaan ei vielä soiteltu kuin poikkeustapauksissa.

Sain jouluapulaisen paikan Stockmanilta, jossa aloitin työt marraskuun alussa ja lopetin ennen joulua. Siinä vaiheessa siirryin sitten sinne Runeberginkadulle. Pitkät päivät Stockmannin paperiosastolla seisomatyössä väsyttivät niin paljon, että saatoin nukkua täydessä unessa huoneessa muiden bilettäessä. Ystävieni oli sitä vaikea ymmärtää. Sitten Leena haki myös töitä Stockalta levyosastolta ja hänelle kävi aivan samoin.

Stockmann oli hieno työpaikka, työssä sain riittävästi vastuuta osastonhoitajan huomatessa kykyni. Laskin useimmiten kassan päivän päätteeksi. Paperiosasto oli silloin keskeisellä paikalla tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa, jossakin niillä paikkeilla, missä myöhemmin oli huiveja. Ruokailemassa kävimme omaan laskuun aivan yläkerroksessa, olisiko ollut 7. kerros. Työasuna oli muistaakseni sininen työtakki. Työ oli kivaa, mutta väsytti kovasti kuten aiemmin mainitsin. Väliaikainen henkilökortti n:o T973 löytyy kalenterin välistä ja kertoo, että osasto oli 24PP ja oli voimassa 2.11.-24.12.1966 eikä oikeuta ostoalennukseen. 

Kymmeniä vuosia myöhemmin, olisiko ollut 1990- ja jopa 2000-luvulla näin osastolla vielä saman osastonhoitajan, vaalean naisen, jonka nimen olen jo unohtanut, viimeksi hän oli Akateemisen ensimmäisessä kerroksessa, jossa myytiin lehtiä. Siinä taitaa nykyään olla kahvila. Teki tuolloin mieli mennä kysymään, muistaako hän vielä minut. En mennyt.

Menin jo asioissa taaksepäin. Tuolloin tapahtui niin mahdottoman paljon. Jo tuo pelkkä kalenteri kertoo itsessään niin monesta tarinan arvoisesta asiasta, että joudun supistamaan tätä kertomusta ja ehkä jatkamaan myöhemmin. Jos vaikka joku vanha kirje olisi tallentunut ja toisi vielä lisävalaistusta.


Kevät 1967

Olen todennäköisesti jo pariinkin otteeseen kirjoittanut tuosta ajasta kaivellessani vanhoja valokuviani.  Unikkopellossa- blogistani löysin tämän kirjoituksen päivämäärällä 16.5.2014,  jonne linkki tässä. Toinen aiheeseen liittyvä vanhempi kirjoitus löytyy täältä. Mutta on niitä muitakin. 

Tuo kevät ja koko vuosi oli surullisen kipeä. Olen kirjannut kalenteriini joka ikisen kerran, kun näin EA:n jossakin. Vuosien mittaan olen nähnyt hänet muulloinkin milloin missäkin yhteydessä. Hän oli valokuvaaja. Minä taas olen aina ollut kiinnostunut valokuvauksesta, joten joskus senkin takia tiemme kulkivat lähekkäin.  Hän tuskin on nähnyt minua noissa tilanteissa. Toisaalta hän tuskin painoi minua mieleensä noiden parin viikon aikana, joina tunsimme.  Vuosien mittaan olen huomannut, että me ihmiset olemme niin kovin erilaisia muistamisemme suhteen. Mieleeni ei koskaan edes tullut, että olisin mennyt jututtamaan häntä.

Silti olen silloin tällöin ajatellut vaihtoehtoisia kohtaloita. Jos lapsuuteni tavallaan päättyi vuosina 1959-1962 , niin nuoruuteni oli päättymässä 1967 ja 1968.  Vuosi 1967 oli todella kiihkeä vuosi monella tapaa.

Sisareni Päivikki.

Asunto-ongelma

Heinäkuun alkupuolella 1967 jäin lomalle ja samalla jätin asuntoni Munkkiniemessä. Olin jo aiemmin keväällä joutunut vaihtamaan Munkkiniemen asunnossa pieneen keittiön vieressä olevaan palvelijanhuoneeseen Leenan lähdettyä lomille. En pystynyt maksamaan ison huoneen vuokraa. Huoneeseen mahtui sänky ja pieni pöytä. Se oli kuuma ja ahdas.

Tiistaina kesäkuun 13 päivän aamuna varhain sain asuntoon puhelun 14-vuotiaalta pikkusiskoltani. Hän oli ”karannut" kotoa ystävättärensä S:n kanssa ja he olivat retkillään Suomessa tulleet Helsinkiin. Sisareni oli yrittänyt jo edellisenä iltana soittaa minulle, mutta vuokraemäntäni oli ottanut puhelimen irti seinästä. Hain tytöt luokseni, jossa he saivat olla turvassa sen päivän mennessäni töihin. Olin rahaton, palkkapäivä oli vasta 15.6. Tyhjensimme säästöpulloni voidaksemme ostaa leipää. Itse vietin päivän töissä ja sen jälkeen vielä autokoulun ajotunnilla. Illalla kävelimme Munkkiniemestä kaupunkiin ja myöhemmin takaisin. Nuoret kaipasivat huvituksia.

Sisareni järjesti minulle treffit siellä Hesan keskustassa erään Puten kanssa, jonka kanssa ystävyyteni jatkuikin sitten vielä syksyllä. Sillä viikolla kävimme elokuvissa yhdessä katsomassa Eric Rohmerin ”Keräilijättären”. Perjantai-iltana sain loppujen lopuksi houkuteltua tytöt palaamaan kanssani kotiin. Oli vähällä, että he olisivat jatkaneet seikkailuaan erään Tampereella tapaamansa epämääräisen tyypin kanssa lähtemällä Kööpenhaminaan. Sinä viikonloppuna sisareni P pääsi ripille.

Voi noita aikoja. Heinäkuun alussa aloitin lomani ja jätin samalla uhkarohkeasti asuntoni. Siihen oli jokin syy, jota en muista.  Heinäkuun 12 päivä lähdimme renkolaisen nuorison retkelle Tanskaan ja olimme takaisin 20.7.  Sillä matkallakin tapahtui kaikenlaista.

Työt olisivat pian alkamassa ja ilman asuntoa olisi mahdotonta olla Helsingissä. Sinä kesänä harrastimme paljon liftausta. Kävin sisareni P:n kanssa etsimässä asuntoa Helsingistä. Yhden yön jopa yövyimme matkustajakodissa. Oli se aika epätoivoista hommaa. Kuitenkin sillä samalla matkalla kävimme elokuvissa katsomassa Truffautin iki-ihanan filmin ”Jules ja Jim”. Äiti järjesti sitten minulle muutamaksi päiväksi oleskelun serkkuni A:n luona.  Kalenterini mukaan kävimme siellä siskojeni P:n ja R:n kanssa edellisenä sunnuntaina liftillä 30.7. Työni alkoivat taas 1.8.  Asuin ilmeisesti vain sen viikon serkkuni luona. 

Asuntoa oli mahdoton löytää. Viikonlopun jälkeen pääsin äitini sota-aikaisen ystävättären Anun luokse Marjaniemeen asumaan. Se oli kivaa aikaa ja ystävyys perheen kanssa jatkui myöhemmin. Anu järjesti minulle suhteillaan seuraavan asunnon Kulosaaressa kenraali Heinrichsin lesken Maria Heinrichsin luona. Muutin sinne pieneen ylikalustettuun huoneeseen 22.8. Asunto-ongelma oli hetken pois päiväjärjestyksestä, vaikken viihtynyt kovin hyvin. Olin irtisanoutumassa jo joulukuun puolivälissä.



Yhteenveto

Se oli kyllä vuosien vuosi.  Huomaan, että olen käsitellyt vasta pientä osaa tapahtumista enkä mitenkään pysty kirjaamaan tähän kaikkea. Se vuosi kuten moni muukin sisältää romaanin aiheen ja materiaalin. Näin myöhemmin aikaa ja tapahtumia tarkastellessani, olen suorastaan ällistynyt siitä ajatusten rikkaudesta ja määrästä, jota silloin kävin läpi. Nuoreen ihmiseen mahtuu niin mahdottoman paljon, Kun sitten vielä miettii niitä vaihtoehtoisia tarinoiden alkuja, materiaalia on loputtomasti.

Nyt ajatukseni pyörivät jo valokuvissa, joita olen siltä ajalta ottanut, joten on aika päästää lukija tästä piinasta.  Sain paljon uusia ystäviä, opiskelin, huvittelin, olin paljon tekemisissä siskojeni kanssa, kävin loputtomiin elokuvissa. Ennen kuin vuosi päättyi oli myös suhteeni ensimmäiseen poikaystävääni päättynyt.

1968 kalenteria minulla ei ole tallella. Kesällä 1968 hävisin monen silloin tuntemani ihmisen elämästä. Entä, jos en olisikaan lähtenyt? Siis Saksaan.