Ensimmäinen Lapin matka alkaa

Kesällä 1964 teimme retken Lappiin.  Olin 17-vuotias ja usein tyytymätön elämääni, sen yksitoikkoisuuteen ja rajoittuneisuuteen. Nyt olisi mukava keskustella vanhempieni kanssa, mitä he ajattelivat silloin.  Omat ajatukseni muistan, koska voin lukea niistä päiväkirjoistani. Vanhempani ovat jo kauan sitten kuolleet enkä itse asiassa koskaan heidän vielä eläessään ottanut esille asioita, jotka olisivat liittyneet suhteisiimme lapsuuden tai nuoruuden aikana.  Sisariltani voin sentään vielä kysyä, miltä heistä silloin tuntui.  Mutta en useinkaan kysele vaan keskustelemme tämän päivän tapahtumista. Pitäisi ehkä kuitenkin enemmän kysellä.

Joillakin ihmisillä on uskomaton muisti, koska he pystyvät palauttamaan mieleensä vuosikymmenien takaisia tapahtumia ilman mitään apuvälineitä.  Minulla sen sijaan on nykyään usein vaikeuksia muistaa edes tarkkaa vuotta, vaikka muistan paljon muuta.  Siksi vanhoista kalentereistani ja päiväkirjoista on paljon apua, kun kirjoitan ja tutkin vanhoja valokuvia.  Muistista olisi mukava kirjoittaa enemmän. En nytkään tarkoituksella paina mieleeni kaikkia asioita.  Matkareitit johonkin kohteeseen ovat ainakin asia, jotka katson joka kerta uudelleen, jollei sitten vanha muistijälki ole niin vahva, ettei tarvitse tarkistaa.  Ikään kuin haluaisin jättää aivoissani tilaa luovuudelle.   Eksyminen on toisinaan ihan hyvä juttu,  tapahtuu se sitten matkoilla tai omassa mielessä.

Matkalle

Lähdimme matkalle lauantaina 11.7. 1964.  En muista, missä tapasimme toisen seurueen. Äitini vanhin sisko Lempi lähti nimittäin toisella autolla Kouvolasta.  Minun perheeni käsitti yhteensä 7 henkilöä ja Lempillä oli mukanaan serkkumme Raimo ja Anneli ja ystävätär aikuisen tyttärensä kanssa.  Matkustimme siis 12 hengen seurueena kahdella autolla.  Olikohan vanhemmillani mielessä heidän kymmenen vuotta aiemmin ystäviensä kanssa tekemänsä Lapin matka? 

Siihen aikaan ei ollut vielä turvavöitä ja pienimmät lapset saattoivat istua sylissä. Meitä oli samassa autossa vanhempamme ja 5 lasta. Tosin minua ei enää oikeastaan voinut kutsua lapseksi ja sisarenikin olivat kaikkia murrosiässä. Veljemme oli sentään vielä lapsi. Autossa oli ahdasta, joten minä matkustin osan matkaa Lempin autossa. Valokuvista voin tarkistaa joitakin asioita, joista en ole kirjoittanut. Olin nimittäin juuri tuossa vaiheessa muuttanut kirjoitustyyliäni siten, että kerroin lähinnä tunteistani, en enää rekisteröinyt kaikkia tapahtumia. Myöhemmin jopa olin käynyt yliviivaamassa kaikki henkilöiden nimet.

Torniossa

Matkakertomukseni alkaa vasta Torniosta, jossa olen viime vuosina useasti vieraillut. Olimme yöpyneet ensimmäisen kerran Keski-Suomessa Pihtiputaan leirintäalueella.  Olisiko siellä ollut silloin Niemenharjun leirintäalue?  Mainitsen, että siellä oli hyvä mahdollisuus uintiin, mitä taas ei Torniossa ollut.

Isäni diakuvista näkee hyvin, että olen useimmiten huonolla tuulella.  Kirjoitankin Torniossa, kuinka mielialani on ollut koko matkan ajan huono. Olen ollut liian herkkä ja loukkaantunut kaikesta. Päiväkirjassani jatkuvasti morkkaamani vaikea luonteeni on tullut taas voimakkaasti esiin. Toisaalta se mielestäni tekee minusta persoonallisen, vaikkakin karkottaa tutustumishaluiset ihmiset luotani. Voi sentään!  Kyllä nuorena on vaikea ymmärtää itseään. Ikään kuin luonne on laitettu väärään henkilöön, johon pitää alkaa tutustua.

Ja se tutustuminen kestää koko elämän ajan. Luonne ja keho yhtyvät pikkuhiljaa mahtavaksi persoonallisuudeksi, meistä jokaisesta tulee oma itsemme, mitä itse asiassa olemme jo pikku lapsena. Tiedän, että joku satunnainen lukija ajattelee olleensa aina ”sinut” itsensä kanssa ja kaikessa täydellinen. Sellaisia täydellisiä, itsetietoisia ihmisiä maailma on täynnä. Minä en ole koskaan kuulunut heidän joukkoonsa. Olen aina ollut oppimassa täällä ja vasta myöhemmin ymmärtänyt sen merkityksen.

Päiväkirjassani kerron Anneli-serkkuni kanssa tekemästäni Tornion kierroksesta. Täytyy myöntää, että viimeksi siellä käydessäni (elokuu 2013) yritin paikallistaa niitä seutuja.  Tässä ote 12.7.1964 kirjoittamastani:

”Kävimme myös kirkon ovella ja katselimme hautausmaata, joka kuten tavallista ei vaikuttanut minuun niin kuin se johonkin toiseen saattaa vaikuttaa. Mutta kirkosta pidin kuten tavallisestikin. Se olikin vähän erikoinen, hieman epäsymmetrinen torni, mutta kaunis omalla tavallaan. Siellä oli parhaillaan kai menossa jonkinlainen iltajumalanpalvelus, koska kuulimme papin saarnaavan ja seurakunnan veisaavan. Kynttilät paloivat ja penkeissä istui muutamia ihmisiä. Melko lähellä kirkkoa tultaessa camping-alueelle päin, oli urheilukenttä. Siellä oli meneillään jalkapallo-ottelu. Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Meille jäi epäselväksi, ketkä ottelivat ketä vastaan. Aikaisemmin iltapäivällä kävimme tornissakin (vesitorni). Se oli ulkopäin kaunis, mutta ahdas sisältä. Tänään oli sunnuntai ja siksi ihmisiä oli liikkeellä tavallista enemmän. Lähetin kauniit kortit Michaelille (kirjeenvaihtokaveri) ja Päiville (rippikoulukaveri). Tornista olosta en voinut nauttia, koska tänään on ollut hyvin tuulista. Nyt illalla on hyvin kylmää. Aamulla lähtiessämme Pihtiputaalta oli kaunista ja aurinkoista. Matkalla ehti sataakin. Vietimme Oulussa pari tuntia.  Anneli ja minä kävelimme siellä. Oululaiset vähän katselivat meitä pitkään, koska huolimatta kylmästä ilmasta, olimme pukeutuneet shortseihin. Mutta me olemmekin turisteja!”

Ei voi olla totta. Anneli ja Merja Oulussa ja shortsit päällä.

Hidas matkustaminen on mieleeni. Niin pysyy sielukin mukana, sanotaan.  Olemme nyt olleet matkalla vasta kaksi päivää. Haluan itse asiassa pysähtyä tähän, mutta jatkan vielä hetken.

Ruotsiin

Seuraavana päivänä nimittäin jatkoimme Haaparantaan, josta isäni osti muistaakseni toisen teltan. Kirjoitin matkakertomuksen jatkoa vasta pari päivää myöhemmin ollessamme jo Norjassa, jossa sinne saapuessamme yöllä, oli niin valoisaa kuin päivällä. Haaparannassa olimme jo varhain maanantai-aamuna, niin aikaisin, että kaupat olivat vielä kiinni.  Harhailimme kaduilla . Ostokset teimme sitten tavaratalo Domuksessa. Kerron, että Ruotsissa kaikki tavarat ovat halvempia kuin Suomessa .   Jatkoimme matkaa pitkin valtakuntien välistä rajaa Tornionjoen laitaa aina Pelloon saakka, josta menimme lossilla takaisin Suomen puolelle. Mainitsen rajalla olleen tullitarkastuksen, joka ärsytti minua. En kylläkään kirjoita siitä, että äitini joutui maksamaan tullia ylimääräisestä kahvipaketista, koska minä matkustin toisessa autossa. 

Pellossa ruokailimme leirintäalueella, mutta sieltä lähdettyämme matkalla Muonioon alkoi sataa kuin saavista kaatamalla. Tähän onkin hyvä jättää kertomus. Jatkan toisella kertaa.

Samoilla seuduilla lähes 50 vuotta myöhemmin

Elokuussa 2013 kiertelimme ystäväni Elisan kanssa hänen kotikaupunkiaan Torniota. Eräänä päivänä hän vei vanhoja työkavereitaan ajelulle Ylitorniolle, jossa poikkesimme vaateostoksille ja syömään. Palasimme takaisin Ruotsin puoleista tietä ja pysähdyimme Ruotsin puoleisella Kukkolankoskella.

Kun olen viime vuosina, aina  helmikuusta 2009 alkaen käynyt usein Torniossa, Kittilässä ja ylipäänsä siellä päin,  olen kirjoittanut matkoistani, tosin hyvin suppeasti jo aikoinaan. Sittemmin olen tullut paljon rohkeammaksi. Jälkikäteen löytää myös uusia näkökulmia.  

Marcel Proustin suuhun on laitettu seuraava sanonta: ”Todellinen löytöretki ei merkitse pelkästään uusien seutujen näkemistä vaan katsomista uusin silmin.”  Jotkin asiat loksahtavat kohdalleen. Minulle nuo matkat merkitsivät uuden ja vanhan kohtaamista ja lisäksi kaivoin esiin kaukaisemman historian. Niinhän teen kaiken muunkin suhteen. Koko ajan.

Digitaalinen valokuvaus on ollut parhaita keksintöjä. Kamera tai puhelin mukana voi pitää yksinkertaista päiväkirjaa.  Kysyn taas kerran, miten säilytät valokuvasi ja videosi? Eivät ne säily siellä Facebookissa tai jossakin pilvipalvelussa ikuisesti.  Samaa kysyn itseltäni, entä sitten joskus?