17 vuotta ja risat

Onkohan niin, että olemme kirjoittaneet päiväkirjoihimme hiukan tai aika paljonkin erilaista tekstiä kuin kirjeisiin?  Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä kirjettä, jonka löysin penkoessani tässä yhtenä aamuna erästä ”aarrelaatikkoani” jotakin muuta etsiessäni. Pelastin aikoinaan kasan muistoja, kirjeitä, kalentereita ja kirjoja nk. ”kanalanvintin” poltolta.

Tyhjentämässä kanalanvinttiä.

Lapsuudenkotini tontilla sijainnut rakennus poltettiin elokuussa 1999, samana vuonna kun isäni oli kuollut keväällä. Rakennuksen alakerta oli toiminut kananpoikasten ja vähän isompienkin kotina, autotallina, pajana ja sen yläkerta väliaikaisena asuntona remonttien aikana ja vieraiden majoituspaikkana. Voi vain kuvitella, että rakennukseen liittyi valtavasti muistoja lapsuuden, nuoruuden ja vielä aikuisuuden ajalta. Muistot olivat oman elämän muistoja, mutta liittyivät myös perheeni jäseniin ja muihin aikoinaan tuntemiini ihmisiin. Rakennuksen polton olen ikuistanut valokuviin, mutta tein siitä myös videon.

Minun on nykyään vaikea muistaa, mistä kaikesta olen aiemmin kirjoittanut. Moni kirjoitus on jäänyt myös puolitiehen, varsinkin jos olen suunnitellut tekstistä jatkokertomusta kuten aiemmin kirjoittamani muistot perheeni Lapin matkasta kesällä 1964. Ei se ehkä haittaa. Ehkä lukijat myös unohtavat lukemansa kuten minä kirjoittamani!

Naapurin lasten kanssa leikkimässä kotipihan hiekkakasalla. Ystäväni vasemmalla.

Marraskuun puolivälissä 1964 sain lapsuudenystävältäni kirjeen Ruotsista, jossa hän oli eräässä perheessä hoitamassa taloutta ja lasta, siis eräänlainen au pair. Tuossa kirjessä hän kertoo päättäneensä palata kotiin jo tammikuussa. Hän kertoo kuitenkin viihtyvänsä Ruotsissa oikein hyvin, elämä on siellä jotenkin mielenkiintoisempaa kuin Suomessa. Mutta ruotsalaiseksi häntä ei saisi tekemälläkään. Hän on keskustellut aiheesta muidenkin kanssa ja ihmettelee joidenkin suomalaisten muuntumista ruotsalaiseksi. Myöhemmin kirjeessä hän kertoo myös päättäneensä, että jos hän joskus todella rakastuu, kohteen pitää ehdottomasti olla suomalainen. Niinhän sitten kävikin.

Kauan sitten Kanalanvintin takana, olisiko 1950 -luvun alku. Takana kaksi serkkua ja minä piienimpänä, edessä minusta seuraava sisko.

Kirjoitimme ahkerasti toisillemme. Olin siihen aikaan kirjeenvaihdossa usean ihmisen kanssa. Maailmalle lähti viikossa useita, jopa kymmenenkin kirjettä. Mitä muuta sen ajan maaseudun hiljaisuudessa asuva nuori olisi voinut tehdä koulunkäynnin lisäksi? Ystävättäreni viittaa kirjeessä minun hänelle kirjoittamissani kirjeissä käsittelemiini aiheisiin, joista keskustelu jatkuu.

Tuossa vaiheessa elämää rippikoulun käytyämme aloimme käydä tansseissa. Itse asiassa muistan vielä hyvinkin tunteen, mitä tanssilavat ja yleensä tanssipaikat minussa herättivät. Mutta oli vain pakko mennä, koska se oli silloin lähes ainoa keino tutustua toiseen sukupuoleen. Olin kertonut kirjeessäni vihaavani sitä tunnelmaa, mikä tanssipaikoissa vallitsi. Jaimme ystäväni kanssa tuon tunteen ja olimme siitä keskenämme keskustelleet ja joskus ollessamme yhdessä tanssilavalla miettineet, josko lähtisimme kesken kaiken kävellen kotiin. Pojat tuntuivat olevan niin ”pentuja” ja arvostavan sellaisia asioita, joita me emme.

Tuona syksynä Beatlesit olivat kova sana. Olin kirjoittanut meneväni jonkun ? kanssa katsomaan Beatlesien elokuvaa. Beatlesit ovat nyt jo oikeaa historiaa. Elokuva on ollut ”A Hard Days Night”, joka sai ensi-iltansa juuri vuonna 1964. Elokuvan alkuperäinen traileri löytyy täältä. Richard Lester ohjasi mustavalkoisen elokuvan ja sen sanotaan olevan ikonisin Beatles-elokuva. Käykääpä katsomassa pieni ote elokuvasta täältä. Kylläpä nyt itsekin yllätyin sitä valtavaa suosiota.

Minun piti todellakin katsoa päiväkirjastani, mitä olen samoihin aikoihin kirjoittanut. 

Tekstiä on paljon, joten liitän tähän vain lyhyitä otteita:

”Kaikki, mihin ryhdynkin, tuntuu epäonnistuvan minulta. Olen yrittänyt epätoivoisesti päntätä päähäni geometriaa, mutta en osaa laskea edes suunnikkaan alaa. Tunnen suurta ahdistusta ajatellessani huomista päivää ja kokeita.”

”Koulusta tultuani tunnen itseni toivorikkaaksi ja tarmokkaaksi. Luen läksyt ja uskon jopa osaavani jotakin. Mutta heti kun ulkona tulee pimeätä, tuntuu myös aivoissani pimenevän.”

”Jo kauan aikaa olen tuntenut itseni tasapainoiseksi, mutta pimeän saavuttua sydämeeni tulee kyynelten lähde ja outo, rasittava ahdistus. Pelkään epäonnistumista eikä pelkoni olekaan turhaa. Monesti teen raivostuttavan typeriä virheitä. Kuolen, jos sydämeni ahdistus ei lakkaa.”

”Haluan laihtua, kutistua näkymättömäksi. Haluan sairastua ja kuolla pois tästä nykyisestä elämästäni onnelliseen unelmien elämään. Miksi koulun on merkittävä niin paljon? On tärkeää, että osaa laskea algebraa, geometriaa, osaa ruotsia, latinaa ja kielioppia, sääntöjä. Mutta siitä ei ole ollenkaan väliä, osaako elää oikein, mitä on  eri tilanteissa tehtävä. Vain numerot ja koulu merkitsevät!

Vähän ennen polttamista

”Milloin minä opin elämään? Milloin minulle annetaan aikaa siihen? Haluan oppia elämään!!!”

”Elämä on kovaa, mutta ihanaa.”

”Silmäni ovat itkusta turvonneet ja olen toivottoman ruma.”

”George, Paul, Ringo ja John katsovat minua seinällä. He ovat vakavia ja paikalleen jähmettyneitä. Haluaisin saada heidät elämään, mutta pelkkää kuvaa ei koskaan saa elämään. Tänään taas kuulin heidän laulavan. Kukaan ei vedä vertoja heille. En koskaan tule unohtamaan heitä, en edes vanhana mummona.”

Kirjoitan välillä kymmeniä sivuja tarinaa Ranskan vallankumouksen ajalta, minä-muodossa ikään kuin itse kokeneena.

Tunteenpurkauksia, välillä vihaa miehiä kohtaaan näiden pinnallisuuden vuoksi, ihastuksia, unelmia, mielikuvitusta, kävelyä lumisateessa koulusta linja-autoasemalle, kirjojen raahaamista kirjastoon, opiskelua.

Nuoremmat sikoni hiihtämässä Leveemäessä.

Ja sitten harvinainen kohtaus, jonka olen  kirjoittanut itsenäisyyspäivänä 6.12.1964

”Eilen satoi lunta. Tulin Päikin kanssa koulusta ja olimme kuolla naurusta, koska meistä tuntui, että juuri silloin kaikki ihmiset katsoivat meitä, Juuri sitä nauroimme. Kävimme kirjastossa, pakenimme Raijaa, mutta loppujen lopuksi saimme hänet kärsittäväksemme kuten aina. Sain maksaa hänenkin jäätelönsä. Kun sitten kävelimme autoasemalle, oli meillä tunne, että olimme kuin hanhilauma. Kolme sisarusta yhdessä, harvinainen näky kaupungissa. (tässä välillä aiheeseen kuulumaton välikohtaus kävellessämme pitkin Palokunnankatua) Kun tulimme autoasemalle, jossa seisoimme hetken, liittyi Heljä joukkoomme. Siinä olikin sitten meitä todellinen hanhilauma.”

Neljä sisarusta yhdessä.

Arvostelen voimakkaasti omia vanhempiani. Se tuntuu nyt ikävältä.  Riitelen jatkuvasti heidän kanssaan. Pikkuveli ärsyttää, erityisesti koska hän valvoo myöhään yöhön. Sisaruksista nuorimmainen myös aika ajoin ärsyttää minua.

Tuohon aikaan kuuluu myös pieni, tunkkainen asunto, oma pieni nurkkaus, joka on täynnä pölyä, kirjoja, kirjeitä, kenkiä, vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa. Mutta seinällä on kuva Beatleseista, nykyhetkeen kuuluvat hahmot.

”Siihen kuuluu kaikki mahdollinen, jopa menneisyys ja tulevaisuus. Mutta ennen kaikkea siihet kuulut sinä, salaisten unelmieni heikko toivonkipinä, sinä runonhenkeni, joka liikut hänen hahmossaan, jota usein ajattelen. Sinun katseesi sa runosuoneni pulppuamaan ja onnen sädehtimään kasvoillani, onnen, jonka kodin synkkyys. vanhempien suvaitsemattomuus vie helposti niin kauas, että minun on ne vaikea noutaa takaisin. Myös sinun tummien hiustesi ja ruskeiden silmiesi näkeminen riittää.”

Hämeenlinnan Yhteiskoulu, lukion luokka VI B 1964. Olin pois koulusta, koska en ole kuvassa mukana.

Unelmia. Ja välillä arkipäivää:

”Suomentunnilla opettaja suuttuu ja huutaa eräälle tytölle aivan syyttä. Hän sanoo, että jotkut ovat pöllöjä tässä luokassa. Kaikki ovat varmoja, että huuto ja viha on tarkoitettu kaikille.”

”Lainasin kirjastosta mm. Heinrich Böllin ”Billiard um Halb Zehn”. Luulen, että pidän siitä enemmän kuin saman kirjailija ”Und Sagte Kein einziges Wort”. Huomenna lainaan lisää.”

Tuskin luin noita kirjoja saksankielisenä. Vaikka luin koulussa saksaa, vasta ensimmäinen vuosi oli menossa. En osannut saksaa edes kunnolla sinne töihin lähtiessäni neljä vuotta myöhemmin. Omituista.

”Yli taivaan sinipunervan

yli tähtien himmenneiden,

yli kuihtuneen ruskean maan,  yli kaiken, kaiken ja kaiken”

(12.12.1964)

”Kirjoita se novellisi siitä sammaleenvihreäsilmäisestä pojasta paperille ja lähetä minulle. Tiedän sen olevan jotakin eikä vain sellainen banaali viikkolehtinovelli. Olisi niin ihana lukea sitä.” kirjoitti ystäväni kirjeessään.

Päiväkirjani loppuvuodesta 1964 sisältää kyllä aika monta ”novellin” alkua, mutta oliko juuri se tietty joukossa, en ole varma. Edellisessä vihossa, jota kirjoitin kesästä lokakuuhun, kirjoitan omasta kaipuustani kauas pois,  ystäväni tavoin. Päätin jatkaa koulua ylioppilaaksi saakka ja edessä on siis vielä kolme vuotta koulunkäyntiä. 

Kanalanvintin rakennus taustalla. Omista kuvistani kuten isäni kuvista olen huomannut, kuina tärkeä meille molemmille oli kotiympäristömme. Olemme kameroillamme hyväilleet noita rakkaita maisemia, jotka sisältävät niin pajon muistoja.

Ystäväni on eräässä perheessä Tukholmassa hoitamassa pientä poikaa, mutta samalla ikään kuin perheenjäsen. Palkkaa tai oikeammin taskurahaa hän saa 10 kr kuukaudessa Hän oppii samalla ruotsia ja ranskaa. Kadehdittavaa.

Sillä:

” Läksyt odottavat. Minun kohtaloni on uhrata elämäni koulunkäyntiin ja läksyihin. Milloin olen vapaa? Millon?”

Itse asiassa voisin nyt ottaa juuri tuota aikaa takaisin. Kuinka vähän ymmärrämme nuorena, keskeneräisenä ihmisenä, mistä kaikesta on kysymys. Kaipaamme ulos maailmaan ja vapauteen.

Hämeenlinnaa Palokunnan  kadun ja Sibeliuksenkadun kulmasta. Kuva saattaa olla jo 1950-luvun loppupuolelta. Kuva on otettu linja-autoaseman suunnasta. Ensimmäisinä koulupäivinä 1958 eksyin Hämeenlinnassa ja olin onnellinen kun löysin tämän kohdan. Siksi kuva on tärkeä. Ikäänkuin olisin sen itse ottanut, vaikka uskon sen olevan isäni ottamia valokuvia. Ehkä negatiivit paljastavat totuuden.