Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus.
Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat
kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin,
jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä
minkäänlaisia vastakkainasetteluja. Nuori ihminen vastaan
vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena.
Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti.
Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En
ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon
virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään
kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen,
etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä
vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet.
Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin
selvästi. Se itkettää joskus. Menneeseen
pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten
pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista
puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää
haluaisi ajatella. Nekin on vain
hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?
Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut. |
Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin
Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin
ahkerasti. Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus
hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962
rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin
opettajien valokuvista merkintäni: ”
Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”.
Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja
opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta
opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien
leirissä toimivien aikuisten roolit.
Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko
Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan
Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa
kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset.
Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962
Muistaakseni elokuussa 1962 rippikoulua piti jokin lähetysseura. En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus
vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun
rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa
elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.
Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen
Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa.
Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa
Oriveden ja Jämsän kesken.
Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja
käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen
kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan,
mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla
viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen
blogikirjoituksen aihe.
Edellinen blogikirjoitukseni (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun
1962. Sinä kesänä muuten poltin
olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa
ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin
myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.
Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni
koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät
Päiväkumpuun 30.7. Päiväkirjastani saan
sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä
teillä oli silloin kestämistä.
Mukana leirillä
Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva
on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta
lauantaina 4.8. Aikaa kun tuntui olevan
niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin
piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5 yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja
minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta.
Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat
tallella.
Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä. Hän oli jo 29- vuotias. Valokuvieni viereen kirjoittama teksti
kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö
aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin
kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.
Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja
marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker –
voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.
Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat
henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme
äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat
eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he
huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”.
Leirin ohjelma
Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin
päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello
11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu
raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.
Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa.
Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa
kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961. Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston
sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon
suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden
kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen
kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki
yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.”
Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn
palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.
Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista
oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen.
Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että
hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan
suloinen ja aito. En koskaan unohtaisi
hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.
Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes
uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista
ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa.
Maisema huoneemme ikkunasta. |
Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina
mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen
huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi
ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio
hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa
minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen
eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut. Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan
koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa
hyväksi.
Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös
riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa
tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi. Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole.
Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen
inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni
takia ostamaan mitään. Muistan
hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään
leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.
Konfirmaatio lähestyy
Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi
vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa
tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat
epäoikeudenmukaiseksi.
Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää
kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja
vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä
käskyä.
Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen
päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla.
Ja itkemällä. Ripillepääsypäivä oli elämäni
iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti
nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli
viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun
ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin.
Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen
lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun
riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi
sydämen…..”.
Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja
Martta Haakana. Siinä oli teksti:
”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle
elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).
Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni.
Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni.
Keskellä äiti ja pikkuveli |
Jälkeenpäin
Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen
äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan
nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä
paljon kirjoitettavaa. Aika taisi olla
todella vaikea perheelleni.
Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti,
mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän
todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla
vaikeata.
Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin
silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni
leirin jälkeistä suurta haavettani opiskella teologiksi, mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta. Uskonnon siivellä minuun oli pystytty
vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja
eristetty paikka kauniin luonnon keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti