Teinisyksy oli kiireistä aikaa

Kirjoitin päiväkirjaani. 22.10.1962 seuraavan lauseen:

” Tänään minun on (myös) tehnyt mieli palata menneisyyteen ja seurata tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Kuvittelen usein tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan joskus kertoa sinulle (=päiväkirjalleni) jonkun niistä, kun minulla on aikaa.”

Olen käyttänyt yllä olevaa lausetta näissä blogeissani jo kerran aiemmin. En heti muistanut sitä. Saattaa olla niin, että elämässä sattuu olemaan vaiheita, joita haluaa tutkia yhä uudelleen.  Palaan siis jälleen kerran vuoteen 1962, ehkä hiukan toisesta näkökulmasta tai tarkentaen katsettani.  Tuo alkulause kertoo nyt lähinnä sen, että olemme todellakin jo lapsesta saakka samoja ihmisiä samoine haaveinemme.  Mutta koskeeko se kaikkia puolia meistä?

Sääli, että tuolta ajalta en oikein löydä valokuvia. Tässä 2014 tuli käytyä vanhan koulun portilla.

Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta ja elin tuskaista nuoruutta. Olin jatkuvasti ihastunut kaukaa johonkin poikaan. Tuossa vaiheessa kirjoitin heistä vielä nimien kanssa ja olin päiväkirjojen sivuilla ihastumisen sijasta rakastunut heihin. En koskaan tutustunut yhteenkään heistä sen lähemmin enkä edes uskonut, että he voisivat olla minusta kiinnostuneita. On silti vaikea ajatella, etteikö joku heistä huomannut jatkuvan tuijottamiseni! Joka päivä seurasin heidän liikkeitään, olin tietoinen, kun joku heistä oli poissa koulusta. Kuvailin heidän ulkomuotoaan ja vaatteitaan värejä myöten. He tulivat myös uniini.

Katson nuorta itseäni lempeästi.  Nykyhetken minä oli jo minussa muussa mielessä. Vaikka haaveilin onnellisesta perhe-elämästä rakastamani miehen ja lasteni kanssa, en koskaan saavuttanut tulevaisuudessa sitä onnea, josta välillä kirjoitin. Toinen vaihtoehto mielessäni oli, että en uskonut kenenkään voivan pitää minusta. Tulevaisuuteni tulisi varmaan olemaan yksinäinen. Sitähän se ei ole ollut.

Kunnes sitten 2016 oltiin menossa oikein kunnolla, ylioppilaslakki mukana. Se ei sentään ollut se alkuperäinen, liian pieni vaan jostakin matkan varrella käsiin jäänyt. Omenapuiden kukinnan aikaan.

Syksyllä 1962 meillä oli koulussa menossa teinikoulutusta ja teinikastajaiset. Vietin silloin pariin otteeseen aikaani äitini ystävättären Annin perheessä Ojoisilla. Äiti tunsin Annin, jota myöhemmin kutsuttiin Annaksi, jo siltä ajalta ennen sotia, kun he molemmat olivat töissä kaupassa Koiviston kauppalassa. Anna oli syntynyt samana vuonna kuin äiti eli 1915 Muolaan Ilolan kylässä. Hän oli Luukan sukua, johon kuuluivat mm. Eemil Luukka (1892 – 1950) ja tämän poika Yrjö Luukka (1925 – 2005). Jonkinlaisia pikkuserkkuja he olivat keskenään. Eemil Luukasta löytyy paljon tietoa täältä. Ensimmäisen Karjalanmatkani 1991 tein heidän sukunsa järjestämänä, jossa äitini, hänen veljensä vaimoineen ja minä kävimme Kuolemajärvellä ja poikkesimme myös sateisessa Muolaassa. Matkaan sisältyi myös pistäytyminen Pietarissa.  Näistä edellä olevista asioista en tiennyt kyllä tuon taivaallista 1962. Anna kuoli vasta 2011 ollessaan 96-vuotias.

Tuon matkan kuvia voit käydä katsomassa täällä.

Anna ja äiti joskus ehkä 1950-luvulla

Näin jälkikäteen ajatellessani, tuskin kukaan muistaa ketään muuta persoonaa, jollei edes itseään vuosikymmenien takaa? Olin hirvittävän ujo. Pelkästään se pelotti pojat läheltäni. Omasta mielestäni olin myös kauhean ruma, mutta se oli tuskin koko totuus.

Aleksis Kivenpäivänä keskiviikkona 10.10.1962 istuin tunnin syksyisessä kirkkopuistossa ennen kuin menin Ojoisille, jossa olin sillä viikolla ollut jo tiistaista lähtien. Mietin Aleksis Kiven kirjoja ja ihailin Suomen lipun hulmuamista. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. En muista, miten kuljin Ojoisille, varmaan bussilla. Olin edellisenä päivänä kuvaillut aika tarkkaan huoneen, jossa yövyin. Annalla oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli minun ikäluokkaani. He kävivät toista koulua, en muista, oliko kysymyksessä lyseo vai Poltinahon koulu. Hänen kaverinsa poikkesi paljon kylässä. Tietenkin taas ihastuin ja vuodatan sitä päiväkirjan sivuille.

Oma luokka silloin 1962

Teinikastajaiset olivat vasta viikon päästä, joten jouduin silloinkin hetkeksi torstaista lauantaille asumaan Moisiolla Ojoisilla. Sillä viikolla satoi jopa lunta. Äiti oli maanantaina sairaana, hänellä oli kuumetta ja kipuja. Etsin tiistaina kaupungin kaupoista itselleni pukua. Heikkilän ikkunassa oli edellisellä viikolla ollut samettisia liivihameita, mutta nyt ne oli jo kaikki myyty. Ostin itselleni hatun, vaikuttiko lumisade. Oliko se se ihana valkoinen turkishattu, johon oli suihkutettu hajuvettä. Pitääpä etsiä ne valokuvat minusta ja hatusta.  Myöhemmin kirjoitan, etten ole edes uskaltanut näyttää hattua äidilleni, joka kauhisteli kuultuaan sen olevan väriltään valkoinen.

Perjantaina 19.10.1962 minusta tuli teini. Saimme hopeisen luokkasormuksen. Taisin laittaa sen jo aikoja sitten johonkin arvometallikeräykseen saaden siitä ehkä vain muutaman sentin. Koulussa oli tanssiaiset. Pakenin ylös parvekkeelle, josta seurasin, kuinka innokkaasti muut tanssivat. Kastajaisissa oli ollut myös ohjelmaa, joita kuvailin vasta lauantaina, kun en enää perjantaina jaksanut. Kaikki rikkaisluokat A, B ja C esittivät näytelmän tai sketsin. Ohjelmien jälkeen uusiin teineihin lyötiin leima. Jäin ilman sitä kuten moni muukin. Joitakin kilpailuja oli vielä ennen tanssiaisia. Minä todellakin piileskelin parvekkeen kaiteella. Ystäväni sanoivat, että jos olisin tullut alas, olisin varmaan päässyt tanssimaan. Entä jos en olisikaan? Parempi näin, kun ei kuitenkaan kukaan välitä minusta. 

Nämä kaksi kuvaa voisivat olla niiltä ajoilta.

Aiemmin lokakuussa olin jo valaissut päiväkirjassani, mitä joutuisimme pukemaan päälle tullessamme kastajaispäivänä koulun. Meidän piti pukeutua säkkiin, toinen käsi ulkona, kirjat matkalaukussa, kumisaappaat jalassa. En silti kertonut, miten tulin kouluun. Puinko säkin vasta koulun portilla, kuten uhkailin?  En myöskään kerro, löysinkö itselleni puvun syksyn moniin juhliin. Se tulee esille myöhemmissä kirjauksissa sivulauseena.

Tässä Ahdekaunokintien varrella olleen kivisen talon piha-aluetta. Kuten kuvasta näkee talo oli kallion päällä

Perjantaina 12.10.1962 kuulin surullisen uutisen. Ailikki, ystävä lapsuuden kesältä 1957 Helsingin Vartiokylässä oli kuollut sydänleikkaukseen. En koskaan unohda lyhyttä ystävyyttämme ja sitä, kuinka hauskaa meillä kymmenvuotiaina oli keskellä kauneinta kesää. Vietimme kaikki päivät yhdessä. Muistan vielä ne kipeät mehiläiset pistot, jotka sain törmätessämme pihan marjapensaassa olevaan pesään. Hänen kotinsa oli samalla kadulla, Ahdekaunokintiellä, jossa vanhempieni ystävät asuivat. Leikimme vuorostaan kummallakin pihalla tai Ailikin kotona. Pelasimme kirppua tai leikimme Ailikin paperinukeilla. Meitä pari vuotta vanhempi naapurin poika Antero kiusasi meitä. Taisimme olla vähän häneen ihastuneita. Tapasin Ailikin muutama vuosi myöhemmin ja muistelimme noita hauskoja aikoja. Uutinen itketti minua. 

Koska mainitsen tekstissä hänen sukunimensä, kävin googlaamassa Helsingin Sanomien aikakoneessa, josko sieltä löytyisi kuolinilmoitus. Löytyi. Rakkaimpamme Marja Ailikki Pyykkö.  s. 11.3.1947 k. 8.10.1962. Surumme syvyys on mittaamaton. Isi ja Pertti. Haudataan Honkanummelle 14.10.1962 kello 10. Muistotilaisuus Elannon kerhohuoneella 11.30. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika. Hämärästi muistan, että hänen äitinsäkin oli kuollut. 

Tapaamisia 2016 koulun portilla

Lapsuutemme leikkipaikkoja ei enää löydy samanlaisena. Vanhempieni ystävien Lehtosten kivinen talo on aikoja sitten purettu ja paikalla oli muistaakseni rivitalo, kun aikoinaan pari vuosikymmentä sitten kuljin siellä tutkimassa. Google mapsista näen, että Ailikin kotitalo, puinen rintamiestalo tien toisella puolella saattaa vielä olla olemassa.

Joistakin kommenteistani huomaan, että vaatimattomuuteni ja itseni väheksyntä sai jotkut ystävistäni kiusaamaan minua ja yrittämään käyttää hyväuskoisuuttani ja kiltteyttäni hyväkseen syöttäen minulle suoranaisia valheita.  Mutta kuten aina myöhemminkin en silloinkaan jäänyt roikkumaan niissä, vaikka ne pahoittivat mieleni enkä ole niitä vieläkään unohtanut. Kilttejä ihmisiä kiusataan aina.

Se kuuluisa juhlasali.

Mutta lukiessani ajatuksiani myöhemmin syksyllä talven lähestyessä, en voi olla ajattelematta, kuinka aika kaunistaa asiat. Jollemme tee muistiinpanoja tunnetiloistamme, ne unohtuvat. Taisi tuo rippikoulun jälkeinen aika olla vielä aika myllerrystä.  Marraskuussa itkeskelen jatkuvasti ja olen onneton omassa perheessäni. Kaipaan korkealle mäelle, jossa tuuli puhaltaa  ja näen maailman, olen yksin ja näen menneisyyden ja tulevaisuuden ja voin viettää aikaani arkisen, tylsän ja onnettoman kotielämän sijasta muualla. Synkän talven ja sen mukanaan tuomien vaikeuksien tietäminen vaikuttavat ilmiselvästi.

18.11.1962 sain ostaa itselleni ”pakkaskengät”. Hämärästi muistan ne vielä, varsinkin, kun olin piirtänyt kuvan. Ne maksoivat 3940 markkaa. Lunta oli satanut muutamaa päivää aiemmin. Olin tulossa kipeäksi. Kun katselin itseäni peilistä, "näin silmät, joiden alustat olivat mustat, huulet olivat turvonneet, nenä kiilsi, posket, otsa ja leuka olivat finniset. ”

Kirjoitin pitkän kuvauksen eräästä pojasta, joka kiinnitti ulkonäöllään ja jopa seisoma-asennollaan huomioni kuten muidenkin huomion.  Oletin hänen olevan mustalainen.  No, vastaavia kuvauksia löytyy milloin kenestäkin, vieraista ja tuntemistani ihmisistä. Samalla bussilla matkaavat Tuula ja Sirpa tulivat asemalle. Kuvailen ajatuksiani ja tuntemuksiani eloisasti. Olen Tuulan mukaan välillä kasvoiltani punainen ja sitten myöhemmin valkoinen. Analyysi tulee ennemminkin johtuen eräästä bussissa osan matkaa olleesta pojasta kuin mahdollisesta kuumeesta.

Kuvailen ahkerasti muitakin bussimatkoja. Linja-autot olivat useimmiten hyvin täynnä, osa ihmisistä joutui seisomaan. Sisareni Päivikki oli joskus samassa autossa.

Maanantaina 26.11.1962 kuvaan päiväkirjassani usean sivun verran edellisenä päivänä televisiosta tullutta elokuvaa ”Marcelino”.  Se on tässäkin mainitsemisen arvoinen. Googlaamalla löydän tietoa elokuvasta, jonka juonen kerron myös päiväkirjassani. Elokuva oli espanjalainen ja vuodelta 1955. Wikipediassa kerrotaan, että elokuva oli siihen mennessä menestyksekkäin espanjalainen elokuva ja se kuului voimakkaasti useamman sukupolven lapsuuden muistoihin Espanjassa ja latinalaisessa Amerikassa. Suunnittelinko jo silloin elokuvaohjaajan uraa, sitä, jota en sitten saavuttanut?

Mutta kyllä se kuuluu myös minun lapsuuden lopun muistoihin. Ilmiselvästi sen uskonnollisuus vaikutti minuun. Kyyneleeni purkautuivat valtoimenaan elokuvan jälkeen (ehkä jo sen aikanakin). En ollut koskaan aiemmin itkenyt minkään elokuvan takia niin paljon.  En silti kirjoittanut sitä, mitä muistan edelleen. Sisareni nauroivat minulle, he eivät ilmiselvästi vielä tajunneet elokuvan sanomaa. Isäni ymmärsi ja sanoi heille siitä jotakin. Minä vollasin edelleen.

Vaikka vanhempani olivat minun mielestäni usein ymmärtämättömiä ja kokemattomia vanhimman lapsensa kasvun suhteen, niin tästä muodostui minulle hieno muisto. Minua ymmärrettiin. Lapset muistavat tällaiset hetket ja myös ne ikävät kokemukset.

Torstaina 13.12.1962 koulussa vietettiin puurojuhlia, jonne minäkin pääsin, vaikka ne olivat ilta-aikaan. Olin sonnustautunut siniseen samettiliivihameeseen ja valkoiseen paitapuseroon. Kuvailen juhlasalin hyvin tarkasti, kuten myös illan ohjelman esiintyjineen, puuron ja jopa sen, etten saanut mantelia. Olisiko juhla ollut Hämeenlinnan Yhteiskoulussa jokin perinne? Todennäköisesti. Siellä jopa jaettiin opettajille leikkimieliset lahjat, olen nekin luetellut. Isä tuli hakemaan minut kymmenen maissa illalla juhlien päätyttyä.

Vietimme 2016 riemuylioppilasvuotta, kun viisikymmentä vuotta ylioppilaaksi tulosta täyttyi. Osallistuin toukokuussa 2016 ensimmäistä kertaa ylipäänsä mihinkään tapahtumaan liittyen vanhoihin kouluaikoihin. Se oli kaikilta osin mukavaa. Viime syksynä tapasimme pienemmän porukan kanssa Espoossa, koollekutsujan kotona ja nyt on suunnitteilla kaksipäiväinen tapahtuma ensi syksynä.  Kun koulu toukokuussa 1966 päättyi ylioppilasjuhliin, suljin ovet ja portit tiukasti kiinni enkä edes halunnut ajatella kouluaikoja. Mutta viidenkymmenen vuoden jälkeen on taas mukavaa palata sen aikaisiin muistoihin, joita ei kerrota missään historiikki-teoksessa.

Päiväkirjani 8.10.1962 – 10.2.1963 on vasta puolivälissä. Nyt tylsältä tuntuvien ihastusjuttujen lisäksi siellä on paljon muuta mielenkiintoista tarinaa, joihin saatan myöhemmin palata.  On yllättävää, että ne pienet yksityiskohdat, jotka muistaa tai ei muista, ovat kaikista herkullisempia. Lopetan tällä kertaa koulun joulujuhliin keskiviikkona 19.12.1962, jolloin luokkani ei edes päässyt juhlasaliin vaan kuuntelimme juhlaa käytävällä. Mainitsen kyllä parhaaksi ohjelmanumeroksi I C-luokan tyttöjen tonttuleikin, jonka nämä saivat esittää kaksi kertaa saaden valtavasti aplodeja. Miten sen näki käytävältä? Kaiken lisäksi oli ollut ylipäänsä kurja päivä, kun olimme myöhästyneet bussista (varmaan sisareni Päivikki ja minä) ja jouduimme juoksemaan naapurikylään Ahoisiin – 24 asteen pakkasessa. Sinne oli metsätietä pitkin matkaa suunnilleen neljä kilometriä, jonka jouduimme kiireessä juoksemaan, polvet jäässä.

Paluu kesään 1962

Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus. Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin, jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja.  Nuori ihminen vastaan vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena. Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti. 

Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen, etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet. 

Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin selvästi.  Se itkettää joskus. Menneeseen pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää haluaisi ajatella.  Nekin on vain hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?

Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut.

Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin ahkerasti.  Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962 rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin opettajien valokuvista merkintäni:  ” Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”. 

Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien leirissä toimivien aikuisten roolit.

Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset. 

Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962

Muistaakseni elokuussa 1962  rippikoulua piti jokin lähetysseura.  En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.

Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa. Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa Oriveden ja Jämsän kesken.

Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan, mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen blogikirjoituksen aihe.

Edellinen blogikirjoitukseni  (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun 1962.  Sinä kesänä muuten poltin olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.

Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät Päiväkumpuun 30.7.  Päiväkirjastani saan sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä teillä oli silloin kestämistä.

Mukana leirillä 

Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta lauantaina 4.8.  Aikaa kun tuntui olevan niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5  yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat tallella.

Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä.  Hän oli jo 29- vuotias.  Valokuvieni viereen kirjoittama teksti kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.

Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker – voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.

Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”. 

Leirin ohjelma

Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello 11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.

Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa. 

Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961.  Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.” Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.

Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen. Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan suloinen ja aito.  En koskaan unohtaisi hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.  Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa. 

Maisema huoneemme ikkunasta.

Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut.  Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa hyväksi.

Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi.  Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole. Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni takia ostamaan mitään.  Muistan hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.

Konfirmaatio lähestyy

 

Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat epäoikeudenmukaiseksi. 

Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä käskyä.

Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla. Ja itkemällä.  Ripillepääsypäivä oli elämäni iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin. 

Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi sydämen…..”. 

Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja Martta Haakana. Siinä oli teksti:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).

Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni. 

Keskellä äiti ja pikkuveli

 

 Jälkeenpäin

Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä paljon kirjoitettavaa.  Aika taisi olla todella vaikea perheelleni. 

Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti, mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla vaikeata.

Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni leirin jälkeistä suurta haavettani opiskella teologiksi, mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta.  Uskonnon siivellä minuun oli pystytty vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja eristetty paikka kauniin luonnon keskellä. 

Tiheä kesä

Kirjoitukseni tänne ” salaisiin papereihin” ovat jääneet muiden asioiden alle. Eikö olekin hassusti sanottu? Ikään kuin asiat olisivat papereita, joita kertyy pöydälle ja jokin asia jää sitten paperina muiden asioiden alle. Katselin viime vuoden valokuvia ja omia kuviani (selfieitä) niiden joukossa ja kun vertaan niitä tähän hetkeen, huomaan jo niistäkin, että olen vanhentunut hetkessä. Olen myös stressaantunut ja unohtelen asioita. Siksi onkin taas hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin saadakseen virtaa mennä eteenpäin.

Kuivuneet  ja haalistuneet hiidenvirnojen ja niittynätkelmien kukat  melkein tippuvat pienen päiväkirjani lehtien välistä. Kannessa on Doris Dayn valokuva. Elämme kesää 1962.  Kesäkuun lopussa joka ikinen päivä satoi vettä. Sadetta taisi tulla runsaasti koko kesän ajan. Se kesä taisi muuten olla maanviljelijälle katovuosi.  

Mutta joka tapauksessa on kesä.  Ihana aika, paitsi kotona maalla on yksinäistä ja pitkäveteistä. Kissa sai 27.6. poikaset. Kirjoitukseni on todella tyhmän lapsellista luettavaa. Kesä kuitenkin tihenee, mitä pidemmälle mennään.

Sunnuntaina 1.7.1962 kirjoitan:

”Voi tätä ilkeää maailmaa, maailmaa, jossa on vain valetta, vihaa ja ilkeyttä. Ei ole totuutta ja rakkautta. Kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan.”

Tänään on uskomatonta ajatella, että olin tuossa iässä niin kyllästynyt omaan perheeseeni, että halusin jopa kuolla. Arvostelin voimakkaasti vanhempiani, erityisesti isääni. Nyt on vaikea palata noihin tunteisiin, koska ne vanhemmiten peittyivät lämpimiin tunteisiin omia vanhempia kohtaan. Mukaan tuli tietämys ja ymmärrys. Nuorena ei vielä näe asioita pitemmälle, joten on vaikea ymmärtää vanhempiin heidän elämänkaarensa aikana vaikuttaneita asioita.

Seuraavana päivänä olin kylässä Hämeenlinnassa koulukaverini Leenan  kotona. Leena asui lähellä kouluamme Hätilässä. Olin siellä koko viikon. Pelasimme sulkapalloa, kävimme lähellä sijaitsevalla koululla katsomassa, ketkä koulutovereistamme ovat saaneet ehdot suoritettua. 

Eräänä päivänä kävimme pesemässä muutaman maton Kutalassa. Kutala?

Silloin minua eivät vielä paikat kiinnostaneet samalla tavalla kuin nyt. Hämeenlinnassa on todella joki nimeltä Kutalanjoki. Se virtaa Katumajärvestä Vanajaveteen. Löysin siitä jopa Turun Ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön ”Hämeenlinnan Kutalanjoen kunnostussuunnitelma”.  Sieltä saan matonpesupaikan kohdennettua.

Suunnittelimme Aulangolle menoa,  mutta ikävästi sateet häiritsivät suunnitelmaamme.   Viimeiseksi päiväksi  tuli hyvä ilma, joten pääsimme vihdoin myös Aulangolle.

Omituista on, että suunnittelimme saksan kielen opiskelua ja kävimme melkein ostamassa minullekin yhden kirjan itseopiskelua varten. Olimme viettäneet edellisenä päivänä runsaasti aikaa saksaa opiskellen. Miten olen voinut unohtaa tuollaisen asian? Nyt luen siitä päiväkirjastani ja muutamia vuosia myöhemmin lähdin Saksaan taustalla kolmen vuoden saksan opinnot lukiossa. Ja silti en osannut paljon mitään.

Laahustimme pölyistä tietä pitkin jutellen niitä näitä. Leena huomasi kellon jääneen kotiin, mutta emme enää jaksaneet kääntyä takaisin sitä hakemaan. Ostimme kaupasta matkaeväiksi omenat. 

Sitten löysin pölyiseltä tieltä kuihtuneen valkoisen ruusun ja hupsista, mielikuvitus alkoi johdattaa meitä.

Leena kertoi erään elokuvan alkaneen samalla tavalla.  Elokuva oli Victor Hugon kirjaan perustuva  ”Notre-Damen kellonsoittaja”.  Se alkoi niin, että eräs mies oli nähnyt Notre-Damen kirkon seinällä pienen merkinnän ja paikassa, jonne keskiajalla ruumiit vietiin mestauksen jälkeen, hän oli nähnyt kaksi toisissaan kiinni olevaan luurankoa. Nojautuen vasten kirkon seinää miehen mielessä tarina alkoi kehittyä hänen silmiensä eteen kuvasarjana.

Elämämme oli usein yhtä elokuvaa tai sen suunnittelua. Millaisen elokuvaohjaajan maailma meissä menettikään!  Muistan vielä hyvin, kuinka ihanaa se oli. Kuvitella erilaisia tarinoita. Vieläkin vuosien takaa mieleeni tulee useita sellaisia hetkiä, kun siirryin elämään melkein kuin elokuvassa.

Kuljimme kivistä polkua pitkin. Hyönteiset surisivat, ihana kesä ympärillämme. Oli 6.7.1962. Tulimme metsälammelle. Siellä ui vain yksi sorsa, mutta näimme myös kuuden villihanhen uivan hauskasti peräkkäin. Kiersimme lampea ympäri ja sitten istahdimme penkille syömään omeniamme. Kappas vain, meillä oli mukanamme tuo ”100 tuntia saksaa”, jota aloimme siinä taas lukea.  Hanhet tulivat pyytämään ruokaa, mutta olimme unohtaneet ruokintapullat. Puistossa olevan huvimajan vieressä otimme toisistamme valokuvat.

Pohdimme, menemmekö  retkeilymajalle vai Lusikkaniemeen uimaan.  Lähdimme yksinkertaisesti kulkemaan yhtä tietä pitkin tietämättä, minne se johtaa. Leena alkoi uuden tarinan. Hänet oli sen mukaan jo murhattu. ”Sikke” oli parhaillaan selvittämässä syyllistä. Jatkoimme kertomusta, löysimme lisää uhreja ja pähkäilimme motiiveja. Loppujen lopuksi tulimme Lusikkaniemeen. Siellä oli uimaan opettelevia lapsia ja heidän joukossaan oli myös eräs vanhempi poika, komea meidän mielestämme. Mekin menimme uimaan. Sen jälkeen istuimme hiekalla ja aloimme taas lukea saksaa.  Toisella silmällä seurasimme poikaa, jonka kaverikin oli tullut paikalle. Hekin menivät uimaan ja ennen kuin lähdimme pois, heistä toinen kysyi meiltä, mitä opiskelemme.  Taisivat olla kiinnostuneita meistä, koska pyysivät, että opettaisimme heitä. Me olimme jo menossa.

Seuraavaksi menimme karhuperheen luokse. Sieltä kiipesimme ylös tornin luo. Ihailimme maisemia ja kaukana olevaa Lusikkaniemeä. Matkamuistokioskissa kävimme kysymässä kelloa. Sitten tulikin jo kiire, koska olin vielä myöhemmin samana päivänä lähtemässä bussilla kotiin.  Tornikahvilassa söimme kuitenkin jäätelöt, mutta jätimme torniin kiipeämisen väliin.  Taivalsimme kivistä tietä takaisin Leenan kotiin. Hän kertoi matkalla alun kirjoittamastaan romaanista.  Ehdin juuri ja juuri 17.15 bussiin. Kutsuin Leenan meille kylään. Auf Widersehen!

Vuosia myöhemmin kiusasin erästä ystävääni valokuvaamalla häntä tuolla isolla  kivellä  hiukset valtoimenaan

Päiväkirjassa kesä jatkuu rauhallisesti.  Istun usein ulkona kirjoittamassa, isolla kivellä kuusen lähellä.  Naapurissa on eräs nuori poika töissä korjaamassa talon isännän kanssa kattoa. Mietin, kuinka kivaa olisi tutustua tähän, mutta minulla ei ole mitään ”keinoja”, sellaisia, joita muilla tytöillä on? Minusta tulee isona vanhapiika, koska en koskaan tutustu yhteenkään poikaan. Leena on kertonut päättäneensä mennä muukalaislegioonaan ja minä olen valinnut luostarin.

Huit hait. Ehkä on parempi kuvata ympäristöä, jossa kirjoitan.

”Istun siis kivellä, jonka vieressä on suuri, vanha kuusi ja ympärillä kasvaa koiranputkia, joita onkin nyt todella paljon. Joukossa kasvaa harakankelloja. Kauempana on paljon keltaisia niittyleinikkejä. Ympäristö näyttää niin kauniilta ja lempeältä. Taivas on vaaleansininen ja siellä on myös mukavan värisiä harmahtavia pilviä. Auringon paiste on vaaleaa ja lämmintä.  On niin vaikea kuvata kaikkea sanoin. Pitäisi olla hyvä filmikamera, jolla saisi kuvat värillisenä ja mukaan myös äänet kuten harakoiden räkätyksen, lintujen viserryksen ja hyönteisten surinan ja tuulen soiton. Mutta minulla ei ole sellaista eikä ehkä koskaan tule olemaankaan.”

Naapurin talo vähän ennen talon purkamista.

Loppujen lopuksi sain selville, että naapurissa olevan pojan nimi oli Seppo. Eräänä päivänä siskoni kertoivat, että poika oli istunut naapuritalon rapuilla sylissään kissa. Minäkin olin hetki sitten istunut meidän rapuilla kissa sylissäni. Voi sentään!

Välillä on sentään jotakin muuta haaveilun sijaan. Sisarellani on oma pässi hoidettavanaan. Se oli kuolemaisillaan, kun äitimme pelasti sen juottamalla sille lampaan maitoa. Emo ei antanut sille ruokaa. Toinen saman emon karitsoista kuoli pari päivää aiemmin.  Yksi on saanut syödäkseen  ja näyttää voivan ihan hyvin.  Miellä jokaisella on omat lampaamme, joista kaikille muille paitsi minun lampaalleni on jo syntynyt karitsoja. Yhteensä seitsemän pientä karitsaa. Muistan vain sen Heljän hoidossa olleen pässin.

Kuva samalta kesältä. Mukana myös sisareni pässi ja kotipiha.

William Russell. Katselen televisiosta Dickensin tarinoita ja David Copperfieldia. Näyttelijän nimi on Willian Russell, ihailen häntä, vaikken aluksi pitänytkään. 

Sateet jatkuvat. Joskus puen uimapuvun päälleni ja juoksen sateeseen uimaan. Isän kanssa käyn sahaamassa puita saunan puuvajassa. Eräänä päivänä isäni kysyy naapurin poiketessa minuakin kiinnostavan asian. Mitä sukua naapurissa viipyvä Seppo on? Hän ei ole mitään sukua vaan on emännän enon vaimon poika toisesta avioliitosta, oli vastaus. Sen ajan sukututkimusta!

Kesä tihenee kasvaessaan kohti keskikesää.  Juhlin päiväkirjassani Ranskan kansallispäivää 14.7. ja  muutamaa päivää myöhemmin eli 18.7.  Espanjan kansallista juhlapäivää, jota tuolloin vielä vietettiin Francon kansallisarmeijan nousun muistoksi. Nyt päivä lienee vaipunut unholaan, koska en löydä siitä googlaamalla mitään tietoa. 

Olemme heinäpellolla töissä ja käymme uimassa.Luen paljon, myös sanomalehtiä, joiden otsikoita siteeraan.  Saan kirjeitä ulkomaisilta kirjeenvaihtotovereiltani.  UThant, YK:n pääsihteeri on Suomen vierailulla.

Käymme äitini kanssa ostoksilla, koska tarvitsen myöhemmin kesällä puvun ja kaikkea muutakin rippijuhliani varten.  Lähdemme  Maritan ja Urhon saareen.  Kesä on niin vilkas, että se vaatii vielä pari erillistä postausta. Ehkä. Jotta lopulta pääsen siihen rippikouluun.