Tulevaisuus ja menneisyys yhtyvät

Ajatukset karkaavat enkä enää muista, mistä ajattelin kirjoittavani. Yritän taas työntää pakollisia kirjoitustehtäviäni eteenpäin kirjoittamalla tuntemuksistani. Oikeastaan tehtäväni vaativat sitä, että kirjoittaisin jossakin muualla, paikassa, josta kukaan ei löytäisi minua. Kytkisin kaikki yhteydet muuhun maailmaan pois päältä. Nyt ympärilläni pyörii niin paljon muita ärsykkeitä ja työtä keskeyttäviä asioita, että en pääse eteenpäin. Näköjään voin silti kirjoittaa tilanteestani, tästä hetkestä, tästä päivästä.

Tähän päivään liittyy aina kosketus menneeseen ja ajatus tulevasta. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Kolmas lapsenlapseni aloitti peruskoulun elokuussa. Se on ollut aikamoinen ponnistus. Jos alkukesän aina elokuun alkupuolelle kärsin nilkastani, joka oli melkein vaurioitunut liiallisesta rasituksesta,  elokuun ajan pohdin niitä vaikeuksia, joiden keskellä pieni 7-vuotias kamppaili. En kerro tässä niistä sen enempää. Pystyn vain olemaan hänen ja perheen tukena. Tuon ikäisellä lapsella on koko tulevaisuus edessä. Mummi toivoo ja rukoilee sen olevan valoisa.

Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Olen ylhäältä katsottuna toisessa rivissä äärimmäisenä oikealla.

Olen usein sanonut, että haluaisin syntyä uudelleen nykyaikaan. Olen pari viime vuosikymmentä ällistellyt kehitystä ja kaikkien mahdollisuuksien aukeamista, että mielelläni eläisin uudelleen kaiken keskellä. Minun ikäiseni on jo lähes syrjäytetty kaikesta, vaikka joku toinen saattaakin väittää muuta. Jokainen voi toki luoda itselleen sen illuusion, että on tärkeä ja voi jopa vaikuttaa.  Ehkä voikin, tavalla tai toisella. Minun tapani on olla enemmänkin sivustakatsoja. Joka tapauksessa asia on niin, että yleisesti ottaen yli 70-vuotias on jo historiaa. Meillä vanhemmilla ihmisillä on omat mukavat kuplamme, jossa voimme tuntea olevamme tärkeitä. Siitä ei nyt sen enempää. Meistä useimmat eivät edes jaksaisi niin paljon kuin nykyajan kiihkeä elämä vaatii.

Uudelleen syntymällä voisin aloittaa alusta ja päästä muovaamaan omaa elämääni uudelleen. Toisaalta silloin haluaisin olla tietoinen tämän vanhan elämän opeista, mikä ei olisi itsestäänselvä asia. Kun nyt täältä sivusta katselen erinäisiä asioita, niin tuollainen sinällään mieletön, mahdoton halu herää hyvin usein. Voin vain leikitellä ajatuksella. Erityisesti lastenlasteni elämän seuraaminen johtaa tällaiseen ajatteliin. Olen nähnyt ja kokenut, kuinka vaativaa pienen ihmisen elämä on, mutta myös sen, miten paljon mahdollisuuksia on edessäpäin.

Siitä siirryn pian ajattelemaan omaa lapsuuttani ja myös vanhempieni lapsuutta. Sukututkija kurottaa siitäkin taaksepäin. Minulle tulee polttava halu avata meidän kaikkien elämäntien eri vaiheita, ei nähdä vain kohokohtia tai merkkipaaluja, vaan tutustua myös kipukohtiin, säröihin ja tunteisiin.

Voisinko testata sitä itselläni? Teen pienen kokeen. Otan vaikkapa jonkun vanhan päiväkirjani esiin ja luen sitä sana ja lause kerrallaan ja samalla yritän tunkeutua jopa rivien väleihin. Entä jos otan mukaan myös tulevaisuuden ja myöhemmät opit ja kokemukset. Tämä ei lukijasta ehkä tunnu kovin innostavalta. En tiedä, mihin se johtaa. Toisaalta olen jo aiemmin käyttänyt tiedotastamattani samaa tekniikkaa.

Jos jätän ensimmäisen päiväkirjani 1957 – 1958 jne huomioimatta ja avaan 2.1.1961 aloittamani päiväkirjan virkaa hoitaneen pienen vihreäkantisen vihon, olenkin jo 13-vuotias. Silloin aloin olla jo kiinnostunut pojista. Ne jutut jättäisin tällä kertaa omaan arvoonsa. Ainakin osittain.

Silti noista kevään 1961 teksteistä käy ilmi jotakin sellaista, mitä en ole edes tullut ajatelleeksi myöhemmin.  Nuoren kehittyvän tytön elämä ei ollut tuolloinkaan helppoa. Ehkä niin on ollutkin aina. Se, että aikuiset miehet jahtaavat entistä nuorempia tyttöjä, onkin vanha ilmiö. Se on vain myöhemmin saanut uusia muotoja ja johtanut myös tekoihin.  

Torstaina 30.3.1961 kerron pääsiäisloman alkaneen. Palaan edelliseen päivään. Jouduin odottamaan linja-autoasemalla 1,5 tuntia, sillä koulu alkoi vasta kello 10. Miksen muuten mennyt kouluun toiselle puolelle kaupunkia odottamaan vaan jäin linja-autoasemalle seisoskelemaan? Sinne tuli kaksi ”lättähattua”. Toisella oli punainen pusero ja toinen oli vielä aivan pikkupojan näköinen. Punapuseroinen tuli minua kohti kulkien aivan minua hipoen vierestäni ”tölläten” minua kasvoihin. Minua alkoi naurattaa. Siitäkös tämä innostui ja kulki uudelleen läheltä ja jäi sitten tuijottamaan minua vähän matkan päähän.

Tätä tapahtumaa seurasi huvittuneena kaksi vanhempaa miestä. Poika kun vielä yritti tehdä tuttavuutta puhumalla minulle jotakin. Sekös miehiä nauratti. Minä nyrpistin nenääni ja osoitin, etten ole kiinnostunut tuollaisista lättähatuista. Lopulta poika kyllästyi ja meni penkille istumaan jatkaen sieltä tuijotustaan.

Pieni analysointi. Halusin ilmiselvästi testata kiinnostavuuttani seisomalla siellä linja-autoaseman salissa odottamassa. Monta päiväkirjatarinaani liittyy samaan paikkaan. Tuon ikäiset tytöt koettiin siis jo silloin ja myöhemmin erityisen kiinnostaviksi sekä poikien että vanhempien miesten silmissä. Tavat ovat myöhemmin vain raaistuneet. Tytöt alkavat entistä varhemmin pukeutua paljastaviin vaatteisiin ja korostaa itseään meikkaamalla. Siten he tavallaan härnäävät miehiä, silti he ovat edelleen lapsia tuon ikäisenä. Minun aikanani emme pystyneet koreilemaan vaatteilla.  Kuljimme koko vuoden samoissa vaatteissa ja kun kasvoimme niistä ohi, nuoremmat sisarukset käyttivät niitä. Meidän aikanamme lähes ainoa vaikutuksen väline oli katse, silmämme. Tosiasia on silti, että kaikki miehet ikään katsomatta ovat aina olleet erityisen kiinnostuneita nuorista tytöistä ja naisista. 

Lättähatut olivat 1950-luvun nuorisokultturi-ilmiö, jota on kuvattu myös Wikipediassa.  Jos oikein muistan, niin minun silmissäni rasvalla kammattu tukka oli näiden maalaislättähattujen tunnusmerkki. Tavalliset koulupojat erottuivat heistä selvästi. Kun vanhin lapsenlapseni suunnilleen tuon ikäisenä esitteli napapaitaansa, reagoin aika voimakkaasti. Hän ei koskaan sen jälkeen käyttänyt sellaisia. Meidän aikanamme ei pukeuduttu paljastaviin vaatteisiin. Nykyään kaikenikäiset naiset esiintyvät vähissä ja avonaisissa vaatteissa! Olimme myös aikoinamme kovin ujoja, mitä ei aina voi sanoa nykyajan nuorista tytöistä. Tosi on, että silloin oli  myös tyttöjä, jotka maalasivat kasvojaan, tuperaasivat hiuksensa ja jopa polttivat salaa tupakkaa.

Nyt kun ajattelen asiaa vanhempieni näkökulmasta sopeuttaen sen 1950-1960-lukuun, ymmärrän jo paremmin äitini lauseen kahdenlaisista tytöistä, lauseen, joka nakersi minua pitkälle aikuisikään.

Tuona samaisena keskiviikkopäivänä meillä oli koulussa ekalla tunnilla ”jommaa” (geometria). Se oli hienon opettajan viimeinen tunti. Pitääpä kaivaa esiin, kuka oli tuo opettaja, sillä en mainitse nimeä. Läksyjen käsittelyn jälkeen, hän ehdotti kansanlaulujen laulamista kuten esim. ”Pikkutytön tylleröstä heilan minä itselleni kasvatan”. En muuten googlaamalla löydä sellaista laulua. Heti mieleeni välähti, että onpa tyttöjä halventava teksti.

Me oppilaat vain nauroimme.  Koko keskikoulun olin tyttöluokassa ja meitä oli yli 40 tyttöä. Lukiossa kielilinjalla sama tilanne jatkui paitsi, että luokassamme oli nyt kolme poikaa.

Jotkut tytöistä ehdottivat, että laulaisimme mieluummin iskelmiä. Osa luokasta lauloi  ”O sole mion” ja ”Ei koskaan sunnuntaisin”. Roberto Loreti, nuori, meidän tavoin 1947 syntynyt poika, oli esittänyt laulua ”O sole mio” . Vieno Kekkonen puolestaan oli laulanut suomeksi kreikkalaisen Melina Mercourin samannimisessä elokuvassa kuin laulu esittämän laulun. Molemmat kappaleet olivat tuohon aikaan kovaa kamaa.

Ilmeisesti muitakin iskelmiä laulettiin. Tuijalla oli mukanaan muutamia levyjä, joita hän meni näyttämään opettajalle pyytäen tätä hakemaan levysoittimen.  Se ei ollut haettavissa vaan käytössä muualla. Niinpä tytöt (en minä) jatkoivat laulamista. Lopuksi opettajalta pyydettiin nimikirjoitusta. Totean edelleen hänen olleen ihanin opettaja, joka meillä oli koskaan ollut. Korostan päiväkirjassani kuitenkin sitä, että hän oli ihana muuten kuin opettajana. Hui sentään. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin, että hän oli hyvän näköinen.

Mitähän nuoreen tyttöön vetoavia ominaisuuksia opettajassa oli?  Kuka hän oli? Tuijan muistan hyvin, sillä tapasin hänet vuosikymmeniä myöhemmin työpaikallani. Kun selaan päiväkirjaani eteenpäin, mainitsen opettajan nimen olleen Pertti Saari. Ei kyllä kolkuta millään tavalla.

Englannintunnilla opettajamme Sopenlehto sai hankittua luokkaan levysoittimen ja nyt aloimme soittaa niitä Tuijan levyjä. Minusta kaikista ihanin levy oli ”Adam and Eve” Paul Ankan laulamana. Voit käydä kuuntelemassa sen täältä. Aika jännä, etten kommenttini mukaan ollut syttynyt hänen aiemmista lauluistaan. Nyt kirjoitin hänen olevan maailman parhain laulaja.

Samassa päiväkirjamerkinnässä mainitsen myös suosikkinäyttelijäni. Esimmäisenä on televisiotähti Michael Landon, joka siihen aikaan esiintyi Bonanzassa, Muita mainitsen seuraavat: Rock Hudson, Ricky Nelson, Fabian, Sal Mineo ja Marlon Brando, vaikken ole vielä koskaan nähnyt heidän elokuviaan. Ilmeisesti vain ulkonäkö vetosi minuun.

Näkymä kotini ikkunasta, siitä, jonka luona eniten oleskelin.

Jatkan päiväkirjaani maanantaina, toisena pääsiäispäivänä 3.4.1961. On ilmeisesti satanut lunta, koska aloitan päivän kuvauksen ”Nyt on taas ihankuin täysi talvi”. Tai korjaan, että melkein. Edellisenä päivänä olimme saaneet vieraita, kun kaksi poikaa poikkesi meille 100 kilometrin kävelyretkeltä. Toinen oli äidin ystävän Annin poika Tapio, joka on myöhemmin tunnettu nimellä Mikko ja hänen kaverinsa Jorma. Pojat yöpyivät meidän nk. ”kanalanvintissä”, koska he olivat unohtaneet teltan kotiin?  Kävimme pihalla lumisotaa. On omituinen tunne, kun muisto tuosta lumisodasta valuu kuvan kaltaisena mieleeni siitäkin huolimatta, etten muuten olisi koskaan muistanut tuotaa tilannetta ilman tuota päiväkirjamerkintää.

Illalla televisiosta tuli suomalainen elokuva ”Prinsessa Ruusunen”. Siinä pääosassa oli Tuula Usva, jonka mainitsen olevan yhden television kuuluttajista.

Muitakin vieraita meillä kävi pääsiäisen aikaan. Pitkäperjantaina äitini veli Eino vaimonsa Martan ja tyttärensä Liisan kanssa oli vierailulla viipyen pari yötä.

Seuraavaksi kerron,  kuinka olimme lähdössä, naapurin Tuula ja minä valokuvaamaan. Ilma ei kuitenkaan ollut kovin houkutteleva kuvaamiseen. Mutta oli kai mentävä!  Onneksi sitten alkoikin aurinko paistaa.  Lähdin ensin kello 11:n jälkeen naapuriin, josta suuntasimme kohti naapurikylää Kaloisten kylää, jossa ystävämme Sirpa asui kansakoulua vastapäätä. Kuljimme hitaasti kävellen.  

Matkalla saimme yhdeltä kylän mieheltä autokyydin perille. Joimme Sirpan luona kahvia. Sen jälkeen me kaikki lähdimme kohti omaa kotikylää Vehmaisten kylää. Matka sieltä meille oli 2,5 kilometriä. Se oli ollut neljän vuoden ajan koulumatkani, lähes koko matka metsätietä. Aloimme ottaa valokuvia (missä ne ovat?).  Kun Tuula ja Sirpa aikoivat kiivetä erään puupinon päälle, meidät ohitti auto. Tuttu mies jälleen, koira mukana autossa. Tuula lähti juoksemaan, hän ei halunnut antaa vaikutelmaa, että olimme tien reunalla ”pissalla”.

Kuljimme naapuriin eli Tuulan kotiin saakka. Otin vielä matkalla jonkun kuvan. Ohitsemme ajavissa autoissa olevat ukot kääntyivät aina katsomaan meitä. Näytimme varmaan niin hassuilta. Joimme naapurissa taas kahvia. Minulle tuli jo paha olo, sillä kotona join yleensä vain teetä. Myöhään iltapäivällä Sirpa halusi lähteä kotiin. Me lähdimme saattamaan häntä. Koska kaupalla istui paljon ukkoja, Tuula halusi, että kierrämme metsän kautta. Loppujen lopuksi menimme suoraan ohitse huolimatta miesten tuijotuksista. Eihän maalla tosiaankaan ollut paljon katseltavaa. Nuoret tytöt olivat sopiva kohde.

Saatoimme Sirpaa Talvitienmäen toiselle puolelle. Siellä samainen tuttu nuori mies ohitti meidät taas autollaan. Sovimme Tuulan kanssa, että käännytään, niin hän ehkä ottaa meidät kyytiin, kun tulee takaisin. Niin sitten kävikin, hän pyysi meitä kyytiin, vaikka sanoimme kävelevämme. Sitten hän sanoi tilaavansa meiltä kuvia kaikista niistä filmeistä, jotka olimme kuvanneet. Emme kuitenkaan menneet kyytiin.

Tuula oli sitä mieltä, ettei tämä olisikaan mielellään ottanut meitä kyytiin, koska ne ukot siellä kaupalla olisivat nähneet hänellä olevan tyttöjä autossa. Huvittavaa kuljeskelua ja ympäristön tulkitsemista, reaktioiden testaamista ja ujostelua. Viatonta, mutta juuri sellaista, mitä voi kuvitella tuon ikäisten silloin tehneen.

Siihen aikaan huvit olivat vähäisiä. Televisio oli tullut meille vasta edellisenä vuonna. Ohjelmatarjonta oli heikkoa, muutama tunti päivässä.  Usein kuvailen elokuvia. Sain noihin aikoihin sen valtavan kiinnostuksen elokuviin, jopa niin suuren, että olisin halunnut tulla elokuvaohjaajaksi. Jäin ohjaamaan omaa pienen ihmisen elämän elokuvaa.

Kun nykyään meillä on paljon sellaista, mitä tuolloin 1961 ei vielä ollut, en voi olla menemättä tutkimaan, mitä Helsingin Sanomat kirjoitti juuri noina päivinä. Olin innokas paperilehtien lukija. Kotiini tuli useita sanoma- ja aikakauslehtiä, joita olin lukenut pienestä pitäen.

Avaan  Helsingin Sanomien aikakoneesta keskiviikon 29.3.1961 lehden. Etusivulla oli silloinkin mainoksia mm. miestenvaatteista, naisten liiveistä, kelloista, konjakista, filmeistä, letkuista, huonekaluista ja höyläpenkeistä. Helsingin Televisio ja Kone Oy ja Kokeilutarvike Oy mainostavat televisioita. Käykää varaamassa omanne ennenkuin ne loppuvat. 21 tuuman televisio maksaa 59.800,- (markkaa).

Seuraavalla sivulla on paljon kuolinilmoituksia. Siellä ilmoitetaan myös, että eduskunta kokoountuu samana päivänä täysistuntoon kello 12.00. Sivulla on myös runsaasti lisää erilaisia mainoksia. Samoin seuraava sivu on täynnä mainoksia. Huhtikuulle Lehtimatkat - Presstours, Suomen matkatoimiston muut toimipaikat ja Suomen Turistiauto Oy ym. ilmoittavat Hollantiin suuntautuvasta 26.4. - 7.5. tapahtuvasta matkasta hintaan 58.800,-. Sivuilla 4 - 5 mainokset jatkuvat. Siellä on lisäksi menoehdotuksia, teatteri, elokuvia, konsertteja, tanssia jne. Elokuvateatteri Bristolissa Mikonkadulla  menee neljätä viikkoa Willian Wylerin ohjaama elokuva Ben-Hur. Tulossa on Ingmar Bergmanin huvinäytelmä Paholaisen silmä, Michele Morganin ja Robert Hosseinin tähdittämä Lasitalo ja Roger Vadimin Vaarallisia suhteita.

Vielä 1960-luvulla käsiteltäessä rikoksia, näiden nimet mainittiin. Jo pelkkä väärä vala eli perätön lausuma vei kaksi naista Hyvinkäällä kuritushuoneeseen, toisen jopa kahdeksi vuodeksi. Lasten eli kahden alle viisitoistavuotiaan tytön turmelija, Helsingistä oleva mies tuomittiin vain 10 kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Jätän nimet kirjaamatta tähän.

Myöhemmin lehdessä käsitellään Maria Callasta, kotilääkäri kirjoittaa hormonisairauksista, ulkomaisia rikoksia, onnettomuuksia mm. tshekkoslovakialaisen matkustakoneen maahansyöksy Nürnbergin lähellä, Kaartin pataljoonalaisten valatilaisuus, apteekkilakon tilanne, syntymäpäiväkirjoitukset, Origon pakina, 50 vuotta sitten, kuuluisa karhunkaataja, kerman ja maidon käyttö kahvissa, pääsiäisen muistilista eri kaupungeissa. jne jne.

Lehdessä on 42 sivua ja asioiden kirjo valtava, laajempi kuin tänä päivänä. Vaikka vanhoja lehtiä on mukava lueskella, niiden kommentointi blogissani on tylsää minusta ja varmaan myös lukijasta.

Sitten jo oma innostukseni on hiipunut. Olen väsynyt ja vanha enkä edes jaksa lähteä etsimään valokuvia saati niiden negatiiveja. Olen silti huomannut taas kerran, että on todella totta, että vanha ihminen saa helposti oudon läheisen yhteyden vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin. Olen samalla tässä ja siellä lumisessa kotikylässäni huhtikuussa 58 vuotta sitten.  Voin alla läsnä tässä hetkessä ja samanaikaisesti menneessä ja tulevaisuudessa!

Haparointia

Sormeni ovat kipeät, jollen pääse kirjoittamaan. Useimmiten en pääse, koska en ehdi, sillä elämässä on niin paljon muuta tekemistä. Näin ei ollut silloin nuorena tyttönä, jolloin aikaa tuntui olevan pitkäveteisyyteen asti. Kirjoittamisen sijaan ehdin pohtia kaikenlaista turhista turhinta. Olin joka päivä ihastunut johonkin poikaan, vaikka olihan minulla kestoihastukseni,  joita jaksoin ihailla vuosi toisensa jälkeen. En kuitenkaan koskaan tutustunut keneenkään ihastukseni kohteista.  Jonkun heistä saatoin tavata vuosia myöhemmin ja jopa kertoa tälle asiasta, mutta lumo oli tietenkin jo poissa. Nuorena kuuluukin olla salaa ihastunut.

Olen lähes 10 vuotta sitten kirjoittanut osan paristakin päiväkirjastani puhtaaksi nimellä ”Nuoren tytön päiväkirja”. Mielessäni oli pitempi projekti päiväkirjojeni suhteen.  Projekti ei ole siitä sen kummemmin  edennyt.  Tämä blogi on aiheeseen liittyen väliaikainen tai pysyvä, miten vain, ratkaisu, joka sopii erinomaisesti tähän hetkeen ja tähän aikaan.  Olen jo vuosia sitten luopunut kronologisuuden kunnioittamisesta, joten voin vapaasti ottaa ajan kuin ajan vapaasti tutkittavaksi.  Mikä nyt kulloinkin eteeni tulee.

Olen hiukan hämmentynyt, että tuosta ajasta en tahdo löytää valokuvia, en omiani mutten myöskään isäni. Aika saattoi olla taloudellisesti hyvin tiukkaa, ettei ollut varaa tehdä kuvia. Siitä en tietenkään ollut kirjoittanut, mutta jotenkin ajatus valahti mieleeni.  Ehkä negatiiveista aikanaan löydän kuviakin.

”Maanantaina 30.10.1961

Olet oleva uusi päiväkirjani. Olet kaunis. Autossa tänään tullessani kotiin, yritin keksiä Sinulle nimeä. Koska pian tulee talvi ja olet silloin päiväkirjani, niin nimesi voi olla vaikka ”Lumikide”. Toivottavasti pidät siitä nimestä. Olet vielä kovin tietämätön. Et tiedä edes, kuka on ihanin ihminen minun maailmassani.”

Jatkan siinä kertomalla sen hetkisen ihastustilanteeni. Kaikki nimet on vielä kirjoitettu selvästi enkä ole niitä jälkikäteen käynyt sotkemassa. Seuraavana päivänä jatkan minulle niin tyypillisellä tavalla kuvaillen mielimaisemaani.  Maisemaan olen sukeltanut aina lapsesta lähtien. Sadattuhannet valokuvani voivat sen todistaa.

”Hei taas Lumikide!

Sehän nimesi on.  Kaikki on kovin tavallista. Aamulla ajattelin kesää ja katselin maisemia, jotka olivat lohduttomia. Ajattelin, että joskus ovat puutkin saattaneet olla vihreitä ja ruoho loistavan kaunista vihreätä myös. Taivas on ollut sininen ja valkoinen.  Maassa on ollut kauniita kukkia. Ilma on ollut tuoksuja täynnä. Linnut ovat laulaneet riemuisasti. Mutta se aika on ollut ja mennyt. Nyt on melkein talvi.”

Olin silloin vielä 14-vuotias.  Seuraavana kesänä menisin rippikoululeirille.  Heti päiväkirjan alussa (1.11.1961)  kerron seuraavaa:

”Päiväkirjani!

Tänään on tapahtunut paljon. Kaikki tosin iltapäivällä 3:n jälkeen. Olin näet kirjastossa. Sitten hiukan ennen neljää, sinne tuli se poika, joka on ennenkin ollut siellä. Taas hän seisoi lukien jotakin ja katseli vähän väliä minuun. Koko ajan vilkuilimme niin toisiamme. Hän oli koko ajan vakava enkä minäkään viitsinyt hymyillä. Tunnin hän seisoi siinä. Minä yritin lukea läksyjäni, mutta ei siitä mitään tullut. 16.45 siis 15 min vailla 5 lähdin. Katselin vielä häntä. Hän oli hiukan punainen melkein koko ajan. Kun olin jo ulkona ja lähdin kävelemään, katsoin taakseni ja näin hänet. Hän tuli perässäni. Melkein linja-autoasemalle hän tuli. Sitten hän häipyi. Hän luulee minua varmaan hassuksi, koska en ruvennut puhumaan hänen kanssaan. Mutta minähän olen ujo. Koko matkan kotiin saakka sydämeni oli täynnä häntä. Kuka hän on, sitä en tiedä. Pidän hänestä kumminkin kovasti ja haluan tutustua häneen. Ehkä ensi maanantaina tai keskiviikkona tapaan hänet jälleen. Toivon sitä. Mutta miksi hän ei saattanut hymyillä. Jos hän olisi tehnyt niin, olisin jo hänen ystävänsä. Mutta hän oli vakava ja katseli vain.”

Tilanne jatkui siitä vielä eivätkä myöhemmät kokemukseni tästä tutttavuudesta olleet enää yhtä valoisia ja kaiken lisäksi sain vielä kotoa ikäviä sanoja kaiken päätteeksi, sanoja, jotka vaikuttivat hyvin pitkään. Nuori ihminen on uskomattoman herkkä ja vaikutuksille altis, minkä me nyt tiedämme, aikuisina ja erityisesti isovanhempina.

Kotona mielialat eivät marraskuun alussa olleet korkealla.

”Lauantaina 4.11.1961

Äsken virtasivat sadepisarat pitkin ikkunaruutuja. Ulkona on kuitenkin valoisaa, koska oli aamu, pyhäaamu.

Koko loma, eilinen päivä ja tämän päivän alku ovat olleet kurjia. Äiti on taas kipeä ja me tapellaan kauheasti. Isä on ilkeä kuten melkein aina. Olen joutunut huomaamaan, että meidät on kasvatettu huonosti. ”

Äitini oli tuolloin 46-vuotias, samassa iässä kun tyttäreni nyt.  Äitini oli ollut kaupungissa edellisenä torstaina. Minulle ostettiin uusi talvitakki. Se oli varmaan se sininen takki, josta pidin hirveästi, jossakin on siitä valokuvakin. Pakotin jonkun ottamaan kamerallani kuvia itsestäni, että saisin lähettää niitä kirjeenvaihtokavereilleni ulkomaille. Perjantaina oli koulusta lomaa.

Kirjoittelen kyllä kaikenlaista muutakin luonnon ja ihastusteni kuvailun lisäksi. Kerron mielipiteitä katsomistani elokuvista ja maailmantapahtumista. Presidentti Kekkonen oli ollut juuri vierailulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja puhui aiheesta televisiossa.  En  kerro aiheesta sen enempää, mutta totta tosiaan, silloin on eletty nk. noottikriisin aikaa, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:

”Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Noottikriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liitto­tasa­vallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”.Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin.”

Onpa mielenkiintoista lukea eteenpäin. Mainitsenko mitään muuta asiaan liittyvää? 

Kekkonen oli nootin saapuessa kuuluisalla Havaijin matkallaan ja oli siitä kuultuaan lähtenyt uimaan. Tuon mainitsemani puheen hän piti Amerikasta palattuaan  5.11.1961. Puhe löytyy täältä. Elettiin kylmän sodan aikaa.  Täältä  (Wikipedia/Wikiwand) tarkat tiedot  noottikriisistä.

Tämän linkin takaa löytyy Iltasanomien Sylvi Kekkosen erikoislehden yhteydessä julkaistun artikkelin takaa muutama iki-ihana valokuva tuosta kyseisestä USA:n matkasta.  Laitan linkin tähän syystä, että John F. Kennedyn valintaa tuimme aikanaan voimakkaasti myös Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Ehkä palaan aiheeseen vielä päiväkirjamerkintöjeni kautta.

Nytpä menin jo päiväkirja-aiheen ulkopuolelle. Olisipa meidän aikanamme olleet tällaiset mahdollisuudet  kuin nyt hankkia tietoa.  Ei, menimme kirjastoon ja katselimme suppeita TV-ohjelmia. Emme varmaan osanneet edes kuvitella muunlaista maailmaa. Vai osasimmeko?

Marraskuun alussa 1961 sairastuin, diagnoosiksi tuli lievä keuhkokuume, minkä mainitsen päiväkirjassani. Kävimme ilmeisesti maanantaina 13.11. äitini kanssa lääkärissä Hämeenlinnassa ja minut määrättiin olemaan kokonaisen viikon kotona sairastamassa. Koin sen aivan hirveäksi. Varmaan juuri sinä aikana neuloin sinisen villapuseron itselleni.  Neulomiseni ei ollut mitenkään taitavaa ja sen seurauksena tulevat käsityöt myöhempinä vuosina rajoittuivat vain villasukkiin.

Sairastaessani minulla oli aikaa kirjoitella päiväkirjaani pidempään. Muistelin mennyttä aikaa, edellistä kesää. Ja kaipasin uutta ystävääni, sillä juuri ennen sairastumistani ole ehtinyt tutustua tuohon poikaan kirjastossa. Olin edesauttanut tutustumista lähtemällä kirjastosta ennenaikaisesti.  Hänen käyttäytymisensä oli vihjannut minulle, että hän oli kiinnostunut. Siinä vaan lähdimme yhdessä kävelylle ja lopuksi hän saattoi minut bussille, joka lähti 17.15.  En vielä tiennyt sen jälkeen hänen nimeään enkä muutakaan hänestä. 

Sairauslomani aikana ystäväni naapurista kertoi hänen tietonsa ja myös sen, että hän oli jo 17-vuotias. Kaiken lisäksi hän on kuulemma ihastunut yhteen Irmaan, joka saattoi myös olla hänen tyttöystävänsä. Irma mainitaan moneen kertaan, mutta en tuntenut häntä ollenkaan.

Joka tapauksessa pidin sairaslomaa, kirjoittelin, neuloin ja liimailin valokuvia albumiin. Muistelin erityisesti edellistä kesää, jolloin vietin hämeenlinnalaisten koulukaverieni kanssa päiviä heidän mökeillään Alajärvellä ja Kankaistenjärvellä. Olin nimittäin ottanut siellä paljon valokuvia. Kuulostaa nyt kovin tutulta. Olin samanlainen muistelu- ja valokuvafriikki jo lapsena. Samoin historia  oli mieliaiheitani.

Kirjoitin 14.11.1961 : ” Ajatella, nyt on koulussa parhaillaan minun luokallani historian tunti. Opettaja on kysynyt jo kaiken Molieresta, Racinesta ja Corneillesta. Tunti on loppumassa ja hän ehkä kirjoittaa taululle vielä jotakin Englannista Stuartien aikaan. Olisin onnellinen, jos saisin olla koulussa. Kohta soi kello ja ruokatunti alkaa.”

Katselin televisiosta elokuvan  ”Til we meet again”. Kuvailen elokuvan juonen kokonaan aina surulliseen loppuun saakka, jossa päähenkilöt ovat kuolleet, mutta sovitulla tapaamispaikalla kaksi lasia särkyy itsestään.

1961 ajateltiin sodan olevan lähellä, mutta minusta se tuntui tosi kaukaiselta asialta kun tarkkailin elämää rauhalliselta maaseudulta käsin.  Olin onnellinen, kun pääsin takaisin kouluun ja sain tavata kirjastotuttavuuteni. Hän oli ihmetellyt poissaoloani. Tekstistäni  tulee esille hänen kärsimättömyytensä, kun  hän tavatessamme kirjastossa ja mennessämme kävelylle, haluaisi keskustella kanssani. Kysyn hänen nimeään, mutta hän ei kysy minun ja loppujen lopuksi hänellä on kiire jonnekin. Lisäksi kävelemme vain syrjäkatuja käsi kädessä. Olinko minä hänelle sittenkin jokin ”salarakas”?

En saa sitä kyllä koskaan tietääkään, koska "suhteemme" loppuu jo seuraavalla viikolla. Häpeän ilmeisesti tarinan kertomista, koska hän ollessamme kävelyllä hän alkoi omituisesti lähennellä minua. Minä en ollut sellaiseen valmis. Kun on suostunut suutelemaan, hän kysyi vain, olenko pahalla päällä. Mainitsen vielä myöhemmin nähneeni hänet  kirjastossa, mutta suljin hänet yksinkertaisesti pois elämästäni.

Päiväkirjalleni en ole kertonut läheskään kaikkea. Nimittäin olin kertonut aiemmin hänestä äidilleni innoissani. Äitini oli pudottanut minut välittömästi maan tasalle sanomalla ties mitä, mutta päällimmäiseksi jäi mieleeni, että ystävyys poikien kanssa ei ollut suotavaa. Korviini jäi vuosiksi soimaan ”on kahdenlaisia tyttöjä.” Jos olisin alkanut kulkea jonkun pojan kanssa, olisin ollut huono tyttö. Siitä opin, että nuorille ei pidä koskaan mennä antamaan mitään liian jyrkkää moraalista ohjetta. Se voi olla kohtalokas tavalla tai toisella.

Muistan hyvin, kuinka paheksuimme aikanaan tyttärentyttäreni ollessa murrosiässä ja tullessaan äitinsä ja minun eteen navan paljastavassa t-paidassa. Sen jälkeen hän ei koskaan enää pukeutunut sellaisiin paitoihin,  mutta jättikö paheksuntamme muita vaurioita?

Kuinka helposti noihin muistoihin soljahtaakaan, syvälle rivien väliin lukemassaan tekstissä.  Jokainen muisto tuo mukanaan uuden jutun, joka haluaa tulla julki.  

Lainasin tässä äskettäin paljon kiitetyn norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen ja neljännen osan tietämättä hänestä tai hänen kirjoistaan paljon mitään.  Aikomuksenani on lähinnä tarkistaa, mistä on kysymys.  Olen lukenut hänestä Helsingin Sanomista pari artikkelia, jotka ovat herättäneet kiinnostukseni. Viimeksi luin hänestä lauantaiesseen 18.7.2015 otsikolla ”Mies, joka teki vaipanvaihdosta kiinnostavaa”. Sen oli kirjoittanut  Sonja Saarikoski.  Aiempi artikkeli on ilmestynyt 30.5. Taina Latvalan kirjoittamana  otsikolla  ”Ennen kuin kaikki suuttuvat”.  En tiedä onnistuuko artikkelien jakaminen, mutta olen yrittänyt niiden jakoa otsikoiden alla.

En kommentoi vielä sen enempää. Olin vain äärimmäisen ilahtunut, että omaelämänkerrallisesta, tunnustuksellisesta kirjoittamisesta on tullut niin suosittua romaanien muodossa.

Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Tun­tuu sil­tä, et­tä tul­lak­seen va­ka­vas­ti ote­tuk­si nais­kir­jai­li­jan pi­tää edel­leen tun­nus­taa tun­tei­den­sa si­jaan jär­ken­sä. Se on nau­ret­ta­vaa, ku­ten ko­ko jär­ki–tun­ne-jaot­te­lu yli­pää­tään.”

Eli toisin sanoen, entä jos nainen olisi kirjoittanut samoin kuin Knausgård?  Minun on vaikea ymmärtää tällaista mies-naisjaottelua. Ymmärrän kuitenkin sen, että nainen lytättäisiin vielä pahemmin kuin mies, kun hän kertoo noin tarkkaan omasta elämästään ja läheisistään käyttäen oikeita nimiä.

NEW YORK Uni­ver­si­tyn jour­na­lis­min pro­fes­so­ri Katie Roiphe kir­joit­ti Sla­te-leh­des­sä vuo­si sit­ten Knausgår­dis­ta: "En us­ko, et­tä ky­ke­ni­sim­me sie­tä­mään täl­lais­ta ar­ki­päi­väis­tä päi­vä­kir­ja­mais­ta run­saut­ta nai­sel­ta." (leike artikkelista 18.7.2015)

Aikoinaan artikkelissa mainitut  Anaïs Nin päiväkirjat kuluivat käsissäni, joten tässä on aihetta olla tyytyväinen, että maailman kirjallisuudessa on uusi tuulia.

Vielä pätkä tekstistä:

Knausgård on kaik­kien ai­ko­jen suu­rin au­to­fik­tio­naa­li­nen il­miö. Niin suu­ri, et­tä se on saa­nut muun muas­sa Pa­ris Re­view'n pää­toi­mit­ta­janLorin Steinin sa­no­maan The New York Ti­me­sis­sa, et­tä Knausgård on rat­kais­sut suu­ren ny­ky­ai­kai­sen ro­maa­nin on­gel­man kir­joit­ta­mal­la to­del­li­sen ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta.

Siinähän se!