Pohdintaa

Elämme oudosti useampia kerroksia elämää samanaikaisesti. Meillä on vaikeuksia jossakin asiassa, toisessa pohdimme elämän tarkoitusta, käsittelemme kokemaamme ja lukemaamme. Niin taisin minäkin tehdä kuohuvina nuoruuden vuosina, vähän ennen kun aloitin viimeisen vuoden lukiossa. Sen jälkeenhän elämä avautuisi aikuisten maailmaan. Käsittelinkö koskaan tuota aihetta, jossa olisin pohtinut sitä askelta vaan ajelehdinko vain elämän merellä vailla purjeita ja meloja, melkein kuin nyt. Se lienee kuitenkin parempi kuin puhdas suunnitelmatalous.

Maanantaina 9.8.1965 kirjoitin seuraavasti:

Hymyilevät tanskalaiset. Nyt he ovat lähteneet, mutta muisto häilyy vielä kauan silmieni edessä. Kyyneleet tulivat vasta siten, kun heitä ei enää näkynyt, kun he olivat jo kääntyneet maantielle, häipyneet autoineen talojen taakse ja sukeltaneet aamuaurinkoisen pikatien liikenteeseen. Pilvetön taivas. Tasaisen sininen. Minusta tuntuu, että taivas on vuosien kuluessa muuttunut. Muistan sen olleen ennen kirkkaampi ja kylmemmän sininen. Nyt se on lämmin ja vaaleampi.

Tanskalaiset Westit vanhempieni seurassa. Tämä kuva saattaa hyvinkin olla elokuussa 1965 otettu.

Mikä oli yhteinen mieli? Oliko se hymy? Se oli tunne ja hymyäkin. Ymmärrän, miten ihmiset haluaisivat jatkaa sitä ystävyyttä. Se on jotakin selittämätöntä, yhteistä kaikille. Siinä ei ole ainaisia periaatteita ja pikkumaisia riitoja. Siinä suhteessa nykyajan maailma on mennyt eteenpäin. Eri kansallisuutta olevat ihmiset oat lähestyneet toisiaan. Ihmiset eri maissa ystävystyvät ja löytävät oikean tunteen huolimatta kielivaikeuksista. Siinä on yksi avain maailmanrauhan löytämiseen. Ulkomaalaiset ”tavalliset” ihmiset eivät ole enää kasvottomia, he hymyilevät meille ja toisilleen. Tulen tekemään parhaani eikä se tuota vaikeuksia, koska yleensäkin rakastan ihmisiä ja kaikkea uutta ja vierasta. Olla koko elämän ajan sydämeltään lapsi, tehdä kysymyksiä ja olla kaikkea uutta ihmettelevä ja ihasteleva, se on etu ja onni. Auttaminen on jokaisen oma asia, mutta tiedän ja tunnen, että se ei ole turhaa, se tuottaa tyydytystä.

La Rochefoucault olisi kai tyytyväinen löytäessään yhä uusia ja uusia todistuksia väitökselleen, että itsekkyys ja kaikkien tekojemme ja toimintojemme takana. Hän on tavallaan oikeassa, sillä se on myös totta, mutta asialla on myös toinen puoli. Sopusoinnun löytäminen on tärkeintä. Oma tyydytys ja toisen tyydytys. Saada iloa ja tuottaa iloa. On nautinto tehdä hyvää! Kiitoksen saamisen ajatteleminen on silloin tiedotonta. Sellainen itsekkyys on tiedotonta. Minusta tuntuu niin. Se tieto on minussa, että iloiset ja hymyilevät ihmiset löytävät helpommin rehellisen onnen.

Onni on ehkä väärä sana. En haluaisi käyttää sitä. Sillä, mitä tarkoitan, ei ole nimeä. Sen on oltavakin sanatonta ollakseen täydellistä. Se on juuri sellaisia tunteita, joita on vaikea eritellä.

Mäen puut piirtyvät hyvin tummanvihreinä hempeän sinistä taivasta vasten. On ihanaa nähdä luonto. Vielä ihmeellisempää on löytää yhteys, sen kanssa yhteinen ilmapiiri ja  tunnelma. Eksistentialismi on tympäisevää. Te, jotka kannatatte sitä, katsokaa kerrankin rehellisesti ympärillenne, katsokaa ihmisiä ja luontoa (ei-eksistentialisteja ja ei eksistentialistista luontoa) ja hymyilkää. En sano, että se auttaa millään lailla, mutta yritys on puoli voittoa. Etsiytyminen toiseen ympäristöön – minusta tuntuu, että rehellinen eksistentialisti (ei siis pakottamalla omaa mieltä kääntymään, se ei kuulu asiaan) syntyy juuri ympäristön vaikutuksesta. Yksitoikkoisista, ikävistä ja pikkumaisista ihmisistä.

Siis minulla olisi aihetta tulla eksistentialistiksi, olen todella lähellä, mutta en halua. Juuri tämä ympärillä oleva on saanut huonot puoleni näyttämään suurempina kuin ne muuten olisivat.

Minä suunnilleen noihin aikoihin tai 1966.

Jos esimerkiksi Renoirilla ja minulla on joissakin suhteissa eri käsityksiä, niin sittenkin löytyy paljon yhteistä, sellaista, mikä Renoirissa on erityisen positiivista ja eteenpäin vievää. Elämänilo. Hän oli elämänilon maalari. Hän maalasi niin ”kuin linnut laulavat”. Elämänilo näkyy erittäin hyvin hänen elämästään, mutta myös hänen maalauksistaan, joihin yritän päästä sisälle.

Jotakin vastakkaista oli Vincent van Goghissa. Hän oli sivullinen viisaan määritelmän mukaan. Hän oli lähempänä tietoa kuin tavallinen ihminen, totuudenetsijä. Itse asiassa pidän hänen maalauksistaan enemmän kuin Renoirin maalauksista. Tunnen pääseväni niihin sisälle, niiden värihehkuun ja toisinaan vääristyneisiin muotoihin. Ne ovat täynnä yhä uusia ja uusia ihmeitä. Mutta tiedämmekö me kaiken van Goghista, uskooko elämänkerran kirjoittaja tuntevansa hänet? Enpä tiedä. Hän vei paljon mukanaan hautaan. Tiedän tai tunnen, että hänelläkin oli täydellisiä hetkiä. Näkikö kukaan niitä? Hetken kun tulevat yksin ollessa, ilon ja luomisen hetket.

Vincent van Gogh rakasti elämää, mutta siitäkin huolimatta hänen elämänkertansa lukeminen jättää mieleen painostavan ja raskaan tunnelman. Hän maalasi auringonpaisteista Arlesin seutua, mutta päällimmäiseksi mieleen jää myöhäissyksy. Kun kaikki on jo lakastunut ja tuoksuu mädäntyneeltä. Puut ovat alastomia ja sateet ovat jauhaneet maan pehmeäksi. Ja yöllä puhaltaa kylmä tuuli. Vaikka van Gogh kirjoitti paljon, etupäässä kai kuitenkin kirjeitä, eivät ne sano kaikkea. Voi kirjoittaa toisen tunteista keksien kaiken ja samalla tehdä vaikutelman luonnolliseksi, mutta kun ottaa esille todellisen elämän, meidät, ihmiset ja tunteemme, kaikki onkin paljon vaikeampaa, jopa mahdotonta. Van Gogh kirjoitti tietenkin veljelleen kirjeissä itsestään, mutta hänen sanansa voivat antaa vain aavistuksen syvyyksistä.

”Mitä tälle kaikelle voi, sillä näkyykö siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu, mitään ulospäin? Ihmisen sielussa palaa suuri tuli eikä kukaan tule koskaan lämmittelemään sen ääreen. Ohikulkijat huomaavat vain vähän savua ylhäällä piipussa ja jatkavat matkaansa. Mitä siis tehdä, ylläpitääkö tuota tulta sisällään, olla itse oma suolansa, odottaen kärsivällisesti, jos kuitenkin tavattoman kärsimättömästi hetkeä, jonka joku, kuka tahansa, tulisi istumaan sen tulen ääreen – ehkä jäisi siihen, kukapa tietää? Pitäisikö jokaisen, joka uskoo Jumalaan, odottaa hetkeä, joka tulee enemmin tai myöhemmin?”

Taiteilijoilla on pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen, jokaisella omalla tavallaan. On vaikeaa olla suuri ihminen, mutta juuri he vievät maailmaa tietämättään eteenpäin. Sitä ei tee valta ja ulkonainen voima, se tulee sisältä se valta ja voima…. 

Eksyin siitä, mistä aloitin, mutta onko se tärkeätä? He ovat minussa, osa minusta. Kun ilmennän itseäni, ovat hekin mukana…

Tapahtumarikkaat päivät ovat pyhiä. Ajatella, äsken oli varhainen aamu. Pilvetön taivas ja aamuaurinko. Me kaikki hymyilimme. Vielä hetki pyhää. Kyyneleet kylpyhuoneessa. Oliko tuokin jokin poikkeustapaus, tuulahdus kaukaa? Kunpa voisin tehdä jokaisesta päivästä pyhän. Sen saa aikaan vähästä, mutta niin herkästä aineesta. Ystävät kalliit, olette kaukana, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kohta keskipäivä. Taivas täynnä untuvapilviä.

Tästä linkistä  pääsee  maalaukseen, jota rakastan nyt yli kaiken.