17 vuotta ja risat

Onkohan niin, että olemme kirjoittaneet päiväkirjoihimme hiukan tai aika paljonkin erilaista tekstiä kuin kirjeisiin?  Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä kirjettä, jonka löysin penkoessani tässä yhtenä aamuna erästä ”aarrelaatikkoani” jotakin muuta etsiessäni. Pelastin aikoinaan kasan muistoja, kirjeitä, kalentereita ja kirjoja nk. ”kanalanvintin” poltolta.

Tyhjentämässä kanalanvinttiä.

Lapsuudenkotini tontilla sijainnut rakennus poltettiin elokuussa 1999, samana vuonna kun isäni oli kuollut keväällä. Rakennuksen alakerta oli toiminut kananpoikasten ja vähän isompienkin kotina, autotallina, pajana ja sen yläkerta väliaikaisena asuntona remonttien aikana ja vieraiden majoituspaikkana. Voi vain kuvitella, että rakennukseen liittyi valtavasti muistoja lapsuuden, nuoruuden ja vielä aikuisuuden ajalta. Muistot olivat oman elämän muistoja, mutta liittyivät myös perheeni jäseniin ja muihin aikoinaan tuntemiini ihmisiin. Rakennuksen polton olen ikuistanut valokuviin, mutta tein siitä myös videon.

Minun on nykyään vaikea muistaa, mistä kaikesta olen aiemmin kirjoittanut. Moni kirjoitus on jäänyt myös puolitiehen, varsinkin jos olen suunnitellut tekstistä jatkokertomusta kuten aiemmin kirjoittamani muistot perheeni Lapin matkasta kesällä 1964. Ei se ehkä haittaa. Ehkä lukijat myös unohtavat lukemansa kuten minä kirjoittamani!

Naapurin lasten kanssa leikkimässä kotipihan hiekkakasalla. Ystäväni vasemmalla.

Marraskuun puolivälissä 1964 sain lapsuudenystävältäni kirjeen Ruotsista, jossa hän oli eräässä perheessä hoitamassa taloutta ja lasta, siis eräänlainen au pair. Tuossa kirjessä hän kertoo päättäneensä palata kotiin jo tammikuussa. Hän kertoo kuitenkin viihtyvänsä Ruotsissa oikein hyvin, elämä on siellä jotenkin mielenkiintoisempaa kuin Suomessa. Mutta ruotsalaiseksi häntä ei saisi tekemälläkään. Hän on keskustellut aiheesta muidenkin kanssa ja ihmettelee joidenkin suomalaisten muuntumista ruotsalaiseksi. Myöhemmin kirjeessä hän kertoo myös päättäneensä, että jos hän joskus todella rakastuu, kohteen pitää ehdottomasti olla suomalainen. Niinhän sitten kävikin.

Kauan sitten Kanalanvintin takana, olisiko 1950 -luvun alku. Takana kaksi serkkua ja minä piienimpänä, edessä minusta seuraava sisko.

Kirjoitimme ahkerasti toisillemme. Olin siihen aikaan kirjeenvaihdossa usean ihmisen kanssa. Maailmalle lähti viikossa useita, jopa kymmenenkin kirjettä. Mitä muuta sen ajan maaseudun hiljaisuudessa asuva nuori olisi voinut tehdä koulunkäynnin lisäksi? Ystävättäreni viittaa kirjeessä minun hänelle kirjoittamissani kirjeissä käsittelemiini aiheisiin, joista keskustelu jatkuu.

Tuossa vaiheessa elämää rippikoulun käytyämme aloimme käydä tansseissa. Itse asiassa muistan vielä hyvinkin tunteen, mitä tanssilavat ja yleensä tanssipaikat minussa herättivät. Mutta oli vain pakko mennä, koska se oli silloin lähes ainoa keino tutustua toiseen sukupuoleen. Olin kertonut kirjeessäni vihaavani sitä tunnelmaa, mikä tanssipaikoissa vallitsi. Jaimme ystäväni kanssa tuon tunteen ja olimme siitä keskenämme keskustelleet ja joskus ollessamme yhdessä tanssilavalla miettineet, josko lähtisimme kesken kaiken kävellen kotiin. Pojat tuntuivat olevan niin ”pentuja” ja arvostavan sellaisia asioita, joita me emme.

Tuona syksynä Beatlesit olivat kova sana. Olin kirjoittanut meneväni jonkun ? kanssa katsomaan Beatlesien elokuvaa. Beatlesit ovat nyt jo oikeaa historiaa. Elokuva on ollut ”A Hard Days Night”, joka sai ensi-iltansa juuri vuonna 1964. Elokuvan alkuperäinen traileri löytyy täältä. Richard Lester ohjasi mustavalkoisen elokuvan ja sen sanotaan olevan ikonisin Beatles-elokuva. Käykääpä katsomassa pieni ote elokuvasta täältä. Kylläpä nyt itsekin yllätyin sitä valtavaa suosiota.

Minun piti todellakin katsoa päiväkirjastani, mitä olen samoihin aikoihin kirjoittanut. 

Tekstiä on paljon, joten liitän tähän vain lyhyitä otteita:

”Kaikki, mihin ryhdynkin, tuntuu epäonnistuvan minulta. Olen yrittänyt epätoivoisesti päntätä päähäni geometriaa, mutta en osaa laskea edes suunnikkaan alaa. Tunnen suurta ahdistusta ajatellessani huomista päivää ja kokeita.”

”Koulusta tultuani tunnen itseni toivorikkaaksi ja tarmokkaaksi. Luen läksyt ja uskon jopa osaavani jotakin. Mutta heti kun ulkona tulee pimeätä, tuntuu myös aivoissani pimenevän.”

”Jo kauan aikaa olen tuntenut itseni tasapainoiseksi, mutta pimeän saavuttua sydämeeni tulee kyynelten lähde ja outo, rasittava ahdistus. Pelkään epäonnistumista eikä pelkoni olekaan turhaa. Monesti teen raivostuttavan typeriä virheitä. Kuolen, jos sydämeni ahdistus ei lakkaa.”

”Haluan laihtua, kutistua näkymättömäksi. Haluan sairastua ja kuolla pois tästä nykyisestä elämästäni onnelliseen unelmien elämään. Miksi koulun on merkittävä niin paljon? On tärkeää, että osaa laskea algebraa, geometriaa, osaa ruotsia, latinaa ja kielioppia, sääntöjä. Mutta siitä ei ole ollenkaan väliä, osaako elää oikein, mitä on  eri tilanteissa tehtävä. Vain numerot ja koulu merkitsevät!

Vähän ennen polttamista

”Milloin minä opin elämään? Milloin minulle annetaan aikaa siihen? Haluan oppia elämään!!!”

”Elämä on kovaa, mutta ihanaa.”

”Silmäni ovat itkusta turvonneet ja olen toivottoman ruma.”

”George, Paul, Ringo ja John katsovat minua seinällä. He ovat vakavia ja paikalleen jähmettyneitä. Haluaisin saada heidät elämään, mutta pelkkää kuvaa ei koskaan saa elämään. Tänään taas kuulin heidän laulavan. Kukaan ei vedä vertoja heille. En koskaan tule unohtamaan heitä, en edes vanhana mummona.”

Kirjoitan välillä kymmeniä sivuja tarinaa Ranskan vallankumouksen ajalta, minä-muodossa ikään kuin itse kokeneena.

Tunteenpurkauksia, välillä vihaa miehiä kohtaaan näiden pinnallisuuden vuoksi, ihastuksia, unelmia, mielikuvitusta, kävelyä lumisateessa koulusta linja-autoasemalle, kirjojen raahaamista kirjastoon, opiskelua.

Nuoremmat sikoni hiihtämässä Leveemäessä.

Ja sitten harvinainen kohtaus, jonka olen  kirjoittanut itsenäisyyspäivänä 6.12.1964

”Eilen satoi lunta. Tulin Päikin kanssa koulusta ja olimme kuolla naurusta, koska meistä tuntui, että juuri silloin kaikki ihmiset katsoivat meitä, Juuri sitä nauroimme. Kävimme kirjastossa, pakenimme Raijaa, mutta loppujen lopuksi saimme hänet kärsittäväksemme kuten aina. Sain maksaa hänenkin jäätelönsä. Kun sitten kävelimme autoasemalle, oli meillä tunne, että olimme kuin hanhilauma. Kolme sisarusta yhdessä, harvinainen näky kaupungissa. (tässä välillä aiheeseen kuulumaton välikohtaus kävellessämme pitkin Palokunnankatua) Kun tulimme autoasemalle, jossa seisoimme hetken, liittyi Heljä joukkoomme. Siinä olikin sitten meitä todellinen hanhilauma.”

Neljä sisarusta yhdessä.

Arvostelen voimakkaasti omia vanhempiani. Se tuntuu nyt ikävältä.  Riitelen jatkuvasti heidän kanssaan. Pikkuveli ärsyttää, erityisesti koska hän valvoo myöhään yöhön. Sisaruksista nuorimmainen myös aika ajoin ärsyttää minua.

Tuohon aikaan kuuluu myös pieni, tunkkainen asunto, oma pieni nurkkaus, joka on täynnä pölyä, kirjoja, kirjeitä, kenkiä, vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa. Mutta seinällä on kuva Beatleseista, nykyhetkeen kuuluvat hahmot.

”Siihen kuuluu kaikki mahdollinen, jopa menneisyys ja tulevaisuus. Mutta ennen kaikkea siihet kuulut sinä, salaisten unelmieni heikko toivonkipinä, sinä runonhenkeni, joka liikut hänen hahmossaan, jota usein ajattelen. Sinun katseesi sa runosuoneni pulppuamaan ja onnen sädehtimään kasvoillani, onnen, jonka kodin synkkyys. vanhempien suvaitsemattomuus vie helposti niin kauas, että minun on ne vaikea noutaa takaisin. Myös sinun tummien hiustesi ja ruskeiden silmiesi näkeminen riittää.”

Hämeenlinnan Yhteiskoulu, lukion luokka VI B 1964. Olin pois koulusta, koska en ole kuvassa mukana.

Unelmia. Ja välillä arkipäivää:

”Suomentunnilla opettaja suuttuu ja huutaa eräälle tytölle aivan syyttä. Hän sanoo, että jotkut ovat pöllöjä tässä luokassa. Kaikki ovat varmoja, että huuto ja viha on tarkoitettu kaikille.”

”Lainasin kirjastosta mm. Heinrich Böllin ”Billiard um Halb Zehn”. Luulen, että pidän siitä enemmän kuin saman kirjailija ”Und Sagte Kein einziges Wort”. Huomenna lainaan lisää.”

Tuskin luin noita kirjoja saksankielisenä. Vaikka luin koulussa saksaa, vasta ensimmäinen vuosi oli menossa. En osannut saksaa edes kunnolla sinne töihin lähtiessäni neljä vuotta myöhemmin. Omituista.

”Yli taivaan sinipunervan

yli tähtien himmenneiden,

yli kuihtuneen ruskean maan,  yli kaiken, kaiken ja kaiken”

(12.12.1964)

”Kirjoita se novellisi siitä sammaleenvihreäsilmäisestä pojasta paperille ja lähetä minulle. Tiedän sen olevan jotakin eikä vain sellainen banaali viikkolehtinovelli. Olisi niin ihana lukea sitä.” kirjoitti ystäväni kirjeessään.

Päiväkirjani loppuvuodesta 1964 sisältää kyllä aika monta ”novellin” alkua, mutta oliko juuri se tietty joukossa, en ole varma. Edellisessä vihossa, jota kirjoitin kesästä lokakuuhun, kirjoitan omasta kaipuustani kauas pois,  ystäväni tavoin. Päätin jatkaa koulua ylioppilaaksi saakka ja edessä on siis vielä kolme vuotta koulunkäyntiä. 

Kanalanvintin rakennus taustalla. Omista kuvistani kuten isäni kuvista olen huomannut, kuina tärkeä meille molemmille oli kotiympäristömme. Olemme kameroillamme hyväilleet noita rakkaita maisemia, jotka sisältävät niin pajon muistoja.

Ystäväni on eräässä perheessä Tukholmassa hoitamassa pientä poikaa, mutta samalla ikään kuin perheenjäsen. Palkkaa tai oikeammin taskurahaa hän saa 10 kr kuukaudessa Hän oppii samalla ruotsia ja ranskaa. Kadehdittavaa.

Sillä:

” Läksyt odottavat. Minun kohtaloni on uhrata elämäni koulunkäyntiin ja läksyihin. Milloin olen vapaa? Millon?”

Itse asiassa voisin nyt ottaa juuri tuota aikaa takaisin. Kuinka vähän ymmärrämme nuorena, keskeneräisenä ihmisenä, mistä kaikesta on kysymys. Kaipaamme ulos maailmaan ja vapauteen.

Hämeenlinnaa Palokunnan  kadun ja Sibeliuksenkadun kulmasta. Kuva saattaa olla jo 1950-luvun loppupuolelta. Kuva on otettu linja-autoaseman suunnasta. Ensimmäisinä koulupäivinä 1958 eksyin Hämeenlinnassa ja olin onnellinen kun löysin tämän kohdan. Siksi kuva on tärkeä. Ikäänkuin olisin sen itse ottanut, vaikka uskon sen olevan isäni ottamia valokuvia. Ehkä negatiivit paljastavat totuuden.

Ensimmäinen Lapin matka alkaa

Kesällä 1964 teimme retken Lappiin.  Olin 17-vuotias ja usein tyytymätön elämääni, sen yksitoikkoisuuteen ja rajoittuneisuuteen. Nyt olisi mukava keskustella vanhempieni kanssa, mitä he ajattelivat silloin.  Omat ajatukseni muistan, koska voin lukea niistä päiväkirjoistani. Vanhempani ovat jo kauan sitten kuolleet enkä itse asiassa koskaan heidän vielä eläessään ottanut esille asioita, jotka olisivat liittyneet suhteisiimme lapsuuden tai nuoruuden aikana.  Sisariltani voin sentään vielä kysyä, miltä heistä silloin tuntui.  Mutta en useinkaan kysele vaan keskustelemme tämän päivän tapahtumista. Pitäisi ehkä kuitenkin enemmän kysellä.

Joillakin ihmisillä on uskomaton muisti, koska he pystyvät palauttamaan mieleensä vuosikymmenien takaisia tapahtumia ilman mitään apuvälineitä.  Minulla sen sijaan on nykyään usein vaikeuksia muistaa edes tarkkaa vuotta, vaikka muistan paljon muuta.  Siksi vanhoista kalentereistani ja päiväkirjoista on paljon apua, kun kirjoitan ja tutkin vanhoja valokuvia.  Muistista olisi mukava kirjoittaa enemmän. En nytkään tarkoituksella paina mieleeni kaikkia asioita.  Matkareitit johonkin kohteeseen ovat ainakin asia, jotka katson joka kerta uudelleen, jollei sitten vanha muistijälki ole niin vahva, ettei tarvitse tarkistaa.  Ikään kuin haluaisin jättää aivoissani tilaa luovuudelle.   Eksyminen on toisinaan ihan hyvä juttu,  tapahtuu se sitten matkoilla tai omassa mielessä.

Matkalle

Lähdimme matkalle lauantaina 11.7. 1964.  En muista, missä tapasimme toisen seurueen. Äitini vanhin sisko Lempi lähti nimittäin toisella autolla Kouvolasta.  Minun perheeni käsitti yhteensä 7 henkilöä ja Lempillä oli mukanaan serkkumme Raimo ja Anneli ja ystävätär aikuisen tyttärensä kanssa.  Matkustimme siis 12 hengen seurueena kahdella autolla.  Olikohan vanhemmillani mielessä heidän kymmenen vuotta aiemmin ystäviensä kanssa tekemänsä Lapin matka? 

Siihen aikaan ei ollut vielä turvavöitä ja pienimmät lapset saattoivat istua sylissä. Meitä oli samassa autossa vanhempamme ja 5 lasta. Tosin minua ei enää oikeastaan voinut kutsua lapseksi ja sisarenikin olivat kaikkia murrosiässä. Veljemme oli sentään vielä lapsi. Autossa oli ahdasta, joten minä matkustin osan matkaa Lempin autossa. Valokuvista voin tarkistaa joitakin asioita, joista en ole kirjoittanut. Olin nimittäin juuri tuossa vaiheessa muuttanut kirjoitustyyliäni siten, että kerroin lähinnä tunteistani, en enää rekisteröinyt kaikkia tapahtumia. Myöhemmin jopa olin käynyt yliviivaamassa kaikki henkilöiden nimet.

Torniossa

Matkakertomukseni alkaa vasta Torniosta, jossa olen viime vuosina useasti vieraillut. Olimme yöpyneet ensimmäisen kerran Keski-Suomessa Pihtiputaan leirintäalueella.  Olisiko siellä ollut silloin Niemenharjun leirintäalue?  Mainitsen, että siellä oli hyvä mahdollisuus uintiin, mitä taas ei Torniossa ollut.

Isäni diakuvista näkee hyvin, että olen useimmiten huonolla tuulella.  Kirjoitankin Torniossa, kuinka mielialani on ollut koko matkan ajan huono. Olen ollut liian herkkä ja loukkaantunut kaikesta. Päiväkirjassani jatkuvasti morkkaamani vaikea luonteeni on tullut taas voimakkaasti esiin. Toisaalta se mielestäni tekee minusta persoonallisen, vaikkakin karkottaa tutustumishaluiset ihmiset luotani. Voi sentään!  Kyllä nuorena on vaikea ymmärtää itseään. Ikään kuin luonne on laitettu väärään henkilöön, johon pitää alkaa tutustua.

Ja se tutustuminen kestää koko elämän ajan. Luonne ja keho yhtyvät pikkuhiljaa mahtavaksi persoonallisuudeksi, meistä jokaisesta tulee oma itsemme, mitä itse asiassa olemme jo pikku lapsena. Tiedän, että joku satunnainen lukija ajattelee olleensa aina ”sinut” itsensä kanssa ja kaikessa täydellinen. Sellaisia täydellisiä, itsetietoisia ihmisiä maailma on täynnä. Minä en ole koskaan kuulunut heidän joukkoonsa. Olen aina ollut oppimassa täällä ja vasta myöhemmin ymmärtänyt sen merkityksen.

Päiväkirjassani kerron Anneli-serkkuni kanssa tekemästäni Tornion kierroksesta. Täytyy myöntää, että viimeksi siellä käydessäni (elokuu 2013) yritin paikallistaa niitä seutuja.  Tässä ote 12.7.1964 kirjoittamastani:

”Kävimme myös kirkon ovella ja katselimme hautausmaata, joka kuten tavallista ei vaikuttanut minuun niin kuin se johonkin toiseen saattaa vaikuttaa. Mutta kirkosta pidin kuten tavallisestikin. Se olikin vähän erikoinen, hieman epäsymmetrinen torni, mutta kaunis omalla tavallaan. Siellä oli parhaillaan kai menossa jonkinlainen iltajumalanpalvelus, koska kuulimme papin saarnaavan ja seurakunnan veisaavan. Kynttilät paloivat ja penkeissä istui muutamia ihmisiä. Melko lähellä kirkkoa tultaessa camping-alueelle päin, oli urheilukenttä. Siellä oli meneillään jalkapallo-ottelu. Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Meille jäi epäselväksi, ketkä ottelivat ketä vastaan. Aikaisemmin iltapäivällä kävimme tornissakin (vesitorni). Se oli ulkopäin kaunis, mutta ahdas sisältä. Tänään oli sunnuntai ja siksi ihmisiä oli liikkeellä tavallista enemmän. Lähetin kauniit kortit Michaelille (kirjeenvaihtokaveri) ja Päiville (rippikoulukaveri). Tornista olosta en voinut nauttia, koska tänään on ollut hyvin tuulista. Nyt illalla on hyvin kylmää. Aamulla lähtiessämme Pihtiputaalta oli kaunista ja aurinkoista. Matkalla ehti sataakin. Vietimme Oulussa pari tuntia.  Anneli ja minä kävelimme siellä. Oululaiset vähän katselivat meitä pitkään, koska huolimatta kylmästä ilmasta, olimme pukeutuneet shortseihin. Mutta me olemmekin turisteja!”

Ei voi olla totta. Anneli ja Merja Oulussa ja shortsit päällä.

Hidas matkustaminen on mieleeni. Niin pysyy sielukin mukana, sanotaan.  Olemme nyt olleet matkalla vasta kaksi päivää. Haluan itse asiassa pysähtyä tähän, mutta jatkan vielä hetken.

Ruotsiin

Seuraavana päivänä nimittäin jatkoimme Haaparantaan, josta isäni osti muistaakseni toisen teltan. Kirjoitin matkakertomuksen jatkoa vasta pari päivää myöhemmin ollessamme jo Norjassa, jossa sinne saapuessamme yöllä, oli niin valoisaa kuin päivällä. Haaparannassa olimme jo varhain maanantai-aamuna, niin aikaisin, että kaupat olivat vielä kiinni.  Harhailimme kaduilla . Ostokset teimme sitten tavaratalo Domuksessa. Kerron, että Ruotsissa kaikki tavarat ovat halvempia kuin Suomessa .   Jatkoimme matkaa pitkin valtakuntien välistä rajaa Tornionjoen laitaa aina Pelloon saakka, josta menimme lossilla takaisin Suomen puolelle. Mainitsen rajalla olleen tullitarkastuksen, joka ärsytti minua. En kylläkään kirjoita siitä, että äitini joutui maksamaan tullia ylimääräisestä kahvipaketista, koska minä matkustin toisessa autossa. 

Pellossa ruokailimme leirintäalueella, mutta sieltä lähdettyämme matkalla Muonioon alkoi sataa kuin saavista kaatamalla. Tähän onkin hyvä jättää kertomus. Jatkan toisella kertaa.

Samoilla seuduilla lähes 50 vuotta myöhemmin

Elokuussa 2013 kiertelimme ystäväni Elisan kanssa hänen kotikaupunkiaan Torniota. Eräänä päivänä hän vei vanhoja työkavereitaan ajelulle Ylitorniolle, jossa poikkesimme vaateostoksille ja syömään. Palasimme takaisin Ruotsin puoleista tietä ja pysähdyimme Ruotsin puoleisella Kukkolankoskella.

Kun olen viime vuosina, aina  helmikuusta 2009 alkaen käynyt usein Torniossa, Kittilässä ja ylipäänsä siellä päin,  olen kirjoittanut matkoistani, tosin hyvin suppeasti jo aikoinaan. Sittemmin olen tullut paljon rohkeammaksi. Jälkikäteen löytää myös uusia näkökulmia.  

Marcel Proustin suuhun on laitettu seuraava sanonta: ”Todellinen löytöretki ei merkitse pelkästään uusien seutujen näkemistä vaan katsomista uusin silmin.”  Jotkin asiat loksahtavat kohdalleen. Minulle nuo matkat merkitsivät uuden ja vanhan kohtaamista ja lisäksi kaivoin esiin kaukaisemman historian. Niinhän teen kaiken muunkin suhteen. Koko ajan.

Digitaalinen valokuvaus on ollut parhaita keksintöjä. Kamera tai puhelin mukana voi pitää yksinkertaista päiväkirjaa.  Kysyn taas kerran, miten säilytät valokuvasi ja videosi? Eivät ne säily siellä Facebookissa tai jossakin pilvipalvelussa ikuisesti.  Samaa kysyn itseltäni, entä sitten joskus?