”Tänään on myös tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja
seurata siellä tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan
historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja
lupaan kertoa sinulle, rakas päiväkirjani, jonkun tarinan, kunhan minulla on
aikaa.”
Yllä olevan tekstin kirjoitin päiväkirjaani maanantaina
22.10.1962. Olin 15- vuotias ja keskellä
teinikastajaisaikoja, jotka olen pystynyt lähes täysin unohtamaan. Jollen olisi
niistä kirjoittanut, minulla ei olisi niistä ehkä minkäänlaisia muistoja. Niin
vierailta ne tuntuivat, kun aloin niistä lukea. Tunsin itseni tuohon aikaan
mahdottoman yksinäiseksi. En vielä tainnut ymmärtää, että ulkopuoliseksi
itsensä tunteminen voi ollakin hyvä juttu. Olla samanaikaisesti sisällä ja
ulkona antaa ihmiselle valtavan vapaudentunteen. Se on toki taas yksi
paradoksi, joita erityisesti rakastan ja näen asiassa kuin asiassa. Mutta sen
ymmärtämiseen meni aikaa melkein ihmisikä.
 |
| 13.8.1962 menin Hämeenlinnaan Luoman kuvaamoon kuvattavaksi rippikuvaa varten. Olin edellisenä päivän päässyt ripille Päiväkummussa, leirikirkossa, Längelmäveden rannalla. Tällaiset valokuvaajalla otetut kuvat loppuivat sitten tähän kuvaan, vallankumouksellinen kun olin. |
Tuon ikäisenä toivoi kovasti itselleen poikaystävää, mutta
se oli todella mahdottomuus noin ujolle tytölle kuin minä. Ihailin monia poikia
ja lukija voi vain kuvitella, kuinka paljon heistäkin päiväkirjassani kirjoitin
nimineen kaikkineen, mutta yhteenkään en tutustunut sen lähemmin, en silloin
enkä myöhemmin. Vaihdettiin vain oletettavia katseita. Luulin, että katseemme
kohtasivat, mutta sekin saattoi siis olla vain luuloa. Enpä pysty enää tarkkaan
muistamaan edes heidän ulkonäköään.
Välillä luen läksyjä ja olen huolissani vaikkapa algebran
numeroista. Sitten iltamyöhään lennän ajatuksissani jonnekin kauas Tyynen meren
saarelle, jossa asun yksikseni palmujen huojuessa. Minulla on siellä kuitenkin
oma viljapelto, hedelmäpuita ja rannassa verkot kalastusta varten. Kotieläimenä
minulla on muutama kana ja vuohi. Olen yksin, mutta samoin kuin todellisessa
elämässä, kaipaan kipeästi ystävää jakamaan saaren kanssani. Päivittäin
tuijotan merelle odottaen ystävän saapuvan sieltä ohikulkevassa laivassa. Erään
julman myrskyisen yön jälkeen kiiruhdan rannalle, löydän rannalta
loukkaantuneen miehen, jonka laiva on myrskyssä haaksirikkoutunut. Kun hän
toipuu, huomaan saaneeni ystävän, jonka olenkin ehkä tuntenut ennen pakoani
saarelle. Unelma kaukaisesta lämpimästä
saaresta haihtuu ja olen taas omassa sängyssäni kirjoittamassa Suomen kylmän
myöhäissyksyn pimeänä yönä.
Sinä syksynä kotimme kaikki kissat kuolevat yksi toisensa
jälkeen kissaruttoon. Koulussa 1.11. meidät kaikki punnittiin ja samalla
tarkastettiin selän tilanne. Olin lihonut edellisestä mitatuksesta 4 kg, jota kauhistelin.
Selkäni oli normaali, ei notko, kumara tai lauta.
 |
| Valokuvaajan huoleton luisteluasu. En koskaan oppinut luistelemaan muutaman numeron liian isoilla luistimillani! |
Samana päivänä saimme
kasviopin kokeet. Opettajamme jakoi ne kaikki vuorotellen ja sanoi jokaiselle
jotakin. Minulle hän sanoi, että koetulokseni ei vastaa tuntiosaamistani,
jokaisesta vastauksestani puuttuu jotakin, oikeasti hänen mielestään osasin
asiat paljon paremmin. Opettajamme oli Rainar Hakulinen, ”Nalle”, minusta kaikista
ihanin opettaja. Oletan päiväkirjassani hänen saaneen lempinimen Nalle
ulkonäkönsä takia, koska hän on iso ja tumma mies. Olen kyllä pahoillani siitä,
että hän polttaa tupakkaa, jonka hajun tunnen aina hänen tullessaan lähellä.
Nallen poikakin on samassa koulussa, toisella luokalla.
En kerro, että kasvitieteen ja biologian opettajamme Rainar
Hakulinen on myös tunnettu jäkälien tutkija. Monia vuosia myöhemmin tapaan
hänet kirjallisuudesta Karjalan Kurkijoen
pitäjästä kirjoittaneena henkilönä. Olen kerran selannut läpi hänen kokoamansa ja
1972 ilmestyneen Kurkijoki kylästä kylään- teoksen. Hän harrasti myös
valokuvausta ja on ottanut paljon luokkakuvia. Saatan löytää hänestä valokuvan
vanhoista albumeistani. Hänen ulkonäkönsä muistan edelleen hyvin. Myöhemmin
lukioaikanani FT Rainar Hakulinen oli edelleen opettajani, mutta nyt aineena
oli biologia, jonka valitsin psykologian sijaan.
Muistan myös, että isäni toimi varmaan parikin vuosikymmentä
Hämeenlinnan Yhteiskoulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana. Sillä ei ollut mitään merkitystä omalle
koulunkäynnilleni. Ainoa mainittava asia oli, että kun aikoinaan pyrin
yhteiskouluun, niin rehtori Paavo Kouri soitti isälleni sisäänpääsystäni.
Olinkin jo ehtinyt syödä pihalla ruohoa ja apilanlehtiä ollessani niin
jännittynyt, mutta pääsin kevyesti oppikouluun.
5.1.1963 kirjoitin: ”Olen
monesti ihmetellyt sitä, että miksi minun elämässäni ei ole yhtään jännitystä
eikä paljon mitään muutakaan erikoista. Mutta ehkäpä se kaikki elämän jännitys
tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa.” Pohdin aihetta pitkään maalaten
mahdollisia tulevaisuudenkuvia ja jatkan sitten unelmillani: ” Niin, ensin
haluaisin tulla ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Haluaisin myös niin mielelläni
olla viehättävä ja ihailtu. Ylioppilaaksi tultuani yrittäisin saada itselleni
jonkun hyvän ammatin. Ammatti, jota rakastan, on toimittajan ammatti, mutta se
on vain toiveammattini. En osaa kuvitella mitään muuta ammattia. Kun sitten
olisin toimittaja, pääsisin jonkun aikakausilehden ulkomaan toimittajaksi.
Matkustelisin halki maailman ja kirjoittaisin lehdelleni aina kustakin
olinpaikastani ja ottaisin myös valokuvia. Sitten menisin naimisiin, jos minut
joku vain huolisi. Jos kukaan suomalainen ei huoli, voi joku ulkomaalainen
huolia. Jos kukaan ei huoli, niin jäisin vanhaksi piiaksi.” Pähkäily tietenkin
jatkuu tuosta eteenpäin. Puistattavan
pitkäveteistä ja lapsellista.
Seuraavana päivänä palaan päiväkirjassani vuotta aiempiin
tapahtumiin, jolloin olen pohtinut ulkomaille muuttamista. Kuvittelen päivää
Roomassa, jonne olen unelmissani muuttanut. Maalla asuvana podin usein yksinäisyyttä
ja unelmiin ja kuvitelmiin vaipuminen oli minulle kovin luonteenomaista.
Voi noita nuoren tytön ajatuksia. Päiväkirja on ollut paras ystäväni, jolle olen
voinut kertoa kaikesta. Silloin vielä
maailma odotti hiljaa jalkojen juuressa sitä, että kirjoittaja astuisi siihen
maailmaan, Päiväkirjan merkitys ystävänä on säilynyt kautta vuosien. Aiheet, painotukset ja tyyli vain ovat vuosien mittaan useinkin vaihtuneet.
 |
| Parhaat ystäväni, Sini, Leena ja Satu. |
21.1.1963 meidät taas mitattiin, punnittiin ja otettiin ”henki.”
Sen jälkeen lähdin lopputunniksi luistelemaan, mutta luistelin vain paikallani.
Otin nimittäin valokuvia luokkani tytöistä. Kuvat ovat tallella, mutta en ole varma, ovatko tuolloin ottamani kuusi (huom!) kuvaa noiden joukossa, sillä olen myöhemmin helmikuussa ottanut myös valokuvia ollessamme luistelemassa koulun takana olevalla Tuomelan kentällä. Olin tuona päivänä harvinaisen korkealentoisella tuulella enkä vajonneena pessimismiin, jonka vallassa useimmiten kirjoitin. Johtuiko hyvä mieleni jo
silloin siitä, että kamera kulki mukanani. Mikä aarre valokuvauksesta minulle muodostuikaan!
Koulun jälkeen kävin ostamassa pienen
almanakan Ranskaan kirjeenvaihtoystävälleni Charlesille lähtevään kirjeeseen.
Postissa lähetin matkaan kolme kirjettä (Ranska, Länsi-Saksa ja Neuvostoliitto),
postimaksut tekivät yhteensä 1,50 mk. Kumma kyllä en ole maininnut mitään tuon
vuoden alussa tapahtuneestä rahanarvon muutoksesta, jolloin pennit tulivat
käyttöön. Kävin myös ostamassa rintaliivit. Kuljin erään luokkatoverini kanssa
ja kun hän lähti omille teilleen, jatkoin linja-autossa keskustelua jonkun
toisen tytön kanssa. Rengon kansalaiskoulun kohdalla kauhistelin poikien
käytöstä, kun he eivät olleet tytöille kohteliaita. Merkittävää päiväkirjassani
on, että mainitsen myös ihmisten nimiä, mikä käytäntö hävisi sitten myöhempinä
vuosina.
Miksi olen myös unohtanut, että poikkesimme usein
Hämeenlinnan taidemuseoon. Keskiviikkona 23.1.1963 Nalle oli poissa koulusta ja
menimme hänen tunnillaan taidemuseoon tutustumaan Goethen ajan taiteilijoiden
töiden näyttelyyn. Myöhemmin samalla viikolla ihastelin Suomen sotaa! Luimme
siitä parhaillaan historian tunnilla ja minä nautin. Sota teki minut ylpeäksi suomalaisuudestani samoinkuin saatoin ajatella ranskalaisten olevan ylpeitä suuresta vallankumouksesta. Omituisia
ajatuksia, mutta historiafriikit taitavat olla omanlaisiaan…
Huh sentään, kyllähän minä jo silloin tajusin omat ailahtelevat
tunteeni, mutta mitäs teit.
”Rakas, nolo päiväkirjani”, niin kuului otsikko 28.12.2014
Keski-Uusimaassa. Stand up-koomikko Risto K. Järvinen on alkanut käyttää omia
päiväkirjojaan esityksissään. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa aina 15-vuotiaasta
lähtien ja on omasta mielestään ihan eri tyyppi. Jos hän tapaisi sen silloisen
tyypin, hän varmaan löisi sitä turpaan. Hän haaveilee järjestävänsä
päiväkirjaklubeja Helsingin lisäksi myös nuoruudenaikaisessa kotikaupungissaan
Keravalla, jossa sitten lava olisi avoin kaikille. Mitä nolompia tekstejä, sitä
hauskempaa on yleisöllä. Hän on ollut 15-vuotias kaksikymmentä vuotta minua
myöhemmin, 1980-luvun alussa. No muutakin eroa minuun on: ”Yksi asia on
säilynyt elämässä läpi vuosikymmenten, myötämielinen suhtautuminen alkoholiin.
Se on asia, joka harmittaa.” Eli päiväkirjoissa lienee paljon kirjoituksia myös
viinasekoiluista. Taitavat elämänarvomme silloin ja erityisesti nyt olla vuosisadan
päässä toisistaan. Hän löytyy myös netistä.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia
 |
| Viime kesän alussa (5.6.2014) kävin pitkästä aikaa katsomassa, miltä tuo niin paljon kuvattu tapahtumien näyttämö, Hämeenlinnan Yhteiskoulun piha näyttää nyt. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti