Tiheä kesä

Kirjoitukseni tänne ” salaisiin papereihin” ovat jääneet muiden asioiden alle. Eikö olekin hassusti sanottu? Ikään kuin asiat olisivat papereita, joita kertyy pöydälle ja jokin asia jää sitten paperina muiden asioiden alle. Katselin viime vuoden valokuvia ja omia kuviani (selfieitä) niiden joukossa ja kun vertaan niitä tähän hetkeen, huomaan jo niistäkin, että olen vanhentunut hetkessä. Olen myös stressaantunut ja unohtelen asioita. Siksi onkin taas hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin saadakseen virtaa mennä eteenpäin.

Kuivuneet  ja haalistuneet hiidenvirnojen ja niittynätkelmien kukat  melkein tippuvat pienen päiväkirjani lehtien välistä. Kannessa on Doris Dayn valokuva. Elämme kesää 1962.  Kesäkuun lopussa joka ikinen päivä satoi vettä. Sadetta taisi tulla runsaasti koko kesän ajan. Se kesä taisi muuten olla maanviljelijälle katovuosi.  

Mutta joka tapauksessa on kesä.  Ihana aika, paitsi kotona maalla on yksinäistä ja pitkäveteistä. Kissa sai 27.6. poikaset. Kirjoitukseni on todella tyhmän lapsellista luettavaa. Kesä kuitenkin tihenee, mitä pidemmälle mennään.

Sunnuntaina 1.7.1962 kirjoitan:

”Voi tätä ilkeää maailmaa, maailmaa, jossa on vain valetta, vihaa ja ilkeyttä. Ei ole totuutta ja rakkautta. Kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan.”

Tänään on uskomatonta ajatella, että olin tuossa iässä niin kyllästynyt omaan perheeseeni, että halusin jopa kuolla. Arvostelin voimakkaasti vanhempiani, erityisesti isääni. Nyt on vaikea palata noihin tunteisiin, koska ne vanhemmiten peittyivät lämpimiin tunteisiin omia vanhempia kohtaan. Mukaan tuli tietämys ja ymmärrys. Nuorena ei vielä näe asioita pitemmälle, joten on vaikea ymmärtää vanhempiin heidän elämänkaarensa aikana vaikuttaneita asioita.

Seuraavana päivänä olin kylässä Hämeenlinnassa koulukaverini Leenan  kotona. Leena asui lähellä kouluamme Hätilässä. Olin siellä koko viikon. Pelasimme sulkapalloa, kävimme lähellä sijaitsevalla koululla katsomassa, ketkä koulutovereistamme ovat saaneet ehdot suoritettua. 

Eräänä päivänä kävimme pesemässä muutaman maton Kutalassa. Kutala?

Silloin minua eivät vielä paikat kiinnostaneet samalla tavalla kuin nyt. Hämeenlinnassa on todella joki nimeltä Kutalanjoki. Se virtaa Katumajärvestä Vanajaveteen. Löysin siitä jopa Turun Ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön ”Hämeenlinnan Kutalanjoen kunnostussuunnitelma”.  Sieltä saan matonpesupaikan kohdennettua.

Suunnittelimme Aulangolle menoa,  mutta ikävästi sateet häiritsivät suunnitelmaamme.   Viimeiseksi päiväksi  tuli hyvä ilma, joten pääsimme vihdoin myös Aulangolle.

Omituista on, että suunnittelimme saksan kielen opiskelua ja kävimme melkein ostamassa minullekin yhden kirjan itseopiskelua varten. Olimme viettäneet edellisenä päivänä runsaasti aikaa saksaa opiskellen. Miten olen voinut unohtaa tuollaisen asian? Nyt luen siitä päiväkirjastani ja muutamia vuosia myöhemmin lähdin Saksaan taustalla kolmen vuoden saksan opinnot lukiossa. Ja silti en osannut paljon mitään.

Laahustimme pölyistä tietä pitkin jutellen niitä näitä. Leena huomasi kellon jääneen kotiin, mutta emme enää jaksaneet kääntyä takaisin sitä hakemaan. Ostimme kaupasta matkaeväiksi omenat. 

Sitten löysin pölyiseltä tieltä kuihtuneen valkoisen ruusun ja hupsista, mielikuvitus alkoi johdattaa meitä.

Leena kertoi erään elokuvan alkaneen samalla tavalla.  Elokuva oli Victor Hugon kirjaan perustuva  ”Notre-Damen kellonsoittaja”.  Se alkoi niin, että eräs mies oli nähnyt Notre-Damen kirkon seinällä pienen merkinnän ja paikassa, jonne keskiajalla ruumiit vietiin mestauksen jälkeen, hän oli nähnyt kaksi toisissaan kiinni olevaan luurankoa. Nojautuen vasten kirkon seinää miehen mielessä tarina alkoi kehittyä hänen silmiensä eteen kuvasarjana.

Elämämme oli usein yhtä elokuvaa tai sen suunnittelua. Millaisen elokuvaohjaajan maailma meissä menettikään!  Muistan vielä hyvin, kuinka ihanaa se oli. Kuvitella erilaisia tarinoita. Vieläkin vuosien takaa mieleeni tulee useita sellaisia hetkiä, kun siirryin elämään melkein kuin elokuvassa.

Kuljimme kivistä polkua pitkin. Hyönteiset surisivat, ihana kesä ympärillämme. Oli 6.7.1962. Tulimme metsälammelle. Siellä ui vain yksi sorsa, mutta näimme myös kuuden villihanhen uivan hauskasti peräkkäin. Kiersimme lampea ympäri ja sitten istahdimme penkille syömään omeniamme. Kappas vain, meillä oli mukanamme tuo ”100 tuntia saksaa”, jota aloimme siinä taas lukea.  Hanhet tulivat pyytämään ruokaa, mutta olimme unohtaneet ruokintapullat. Puistossa olevan huvimajan vieressä otimme toisistamme valokuvat.

Pohdimme, menemmekö  retkeilymajalle vai Lusikkaniemeen uimaan.  Lähdimme yksinkertaisesti kulkemaan yhtä tietä pitkin tietämättä, minne se johtaa. Leena alkoi uuden tarinan. Hänet oli sen mukaan jo murhattu. ”Sikke” oli parhaillaan selvittämässä syyllistä. Jatkoimme kertomusta, löysimme lisää uhreja ja pähkäilimme motiiveja. Loppujen lopuksi tulimme Lusikkaniemeen. Siellä oli uimaan opettelevia lapsia ja heidän joukossaan oli myös eräs vanhempi poika, komea meidän mielestämme. Mekin menimme uimaan. Sen jälkeen istuimme hiekalla ja aloimme taas lukea saksaa.  Toisella silmällä seurasimme poikaa, jonka kaverikin oli tullut paikalle. Hekin menivät uimaan ja ennen kuin lähdimme pois, heistä toinen kysyi meiltä, mitä opiskelemme.  Taisivat olla kiinnostuneita meistä, koska pyysivät, että opettaisimme heitä. Me olimme jo menossa.

Seuraavaksi menimme karhuperheen luokse. Sieltä kiipesimme ylös tornin luo. Ihailimme maisemia ja kaukana olevaa Lusikkaniemeä. Matkamuistokioskissa kävimme kysymässä kelloa. Sitten tulikin jo kiire, koska olin vielä myöhemmin samana päivänä lähtemässä bussilla kotiin.  Tornikahvilassa söimme kuitenkin jäätelöt, mutta jätimme torniin kiipeämisen väliin.  Taivalsimme kivistä tietä takaisin Leenan kotiin. Hän kertoi matkalla alun kirjoittamastaan romaanista.  Ehdin juuri ja juuri 17.15 bussiin. Kutsuin Leenan meille kylään. Auf Widersehen!

Vuosia myöhemmin kiusasin erästä ystävääni valokuvaamalla häntä tuolla isolla  kivellä  hiukset valtoimenaan

Päiväkirjassa kesä jatkuu rauhallisesti.  Istun usein ulkona kirjoittamassa, isolla kivellä kuusen lähellä.  Naapurissa on eräs nuori poika töissä korjaamassa talon isännän kanssa kattoa. Mietin, kuinka kivaa olisi tutustua tähän, mutta minulla ei ole mitään ”keinoja”, sellaisia, joita muilla tytöillä on? Minusta tulee isona vanhapiika, koska en koskaan tutustu yhteenkään poikaan. Leena on kertonut päättäneensä mennä muukalaislegioonaan ja minä olen valinnut luostarin.

Huit hait. Ehkä on parempi kuvata ympäristöä, jossa kirjoitan.

”Istun siis kivellä, jonka vieressä on suuri, vanha kuusi ja ympärillä kasvaa koiranputkia, joita onkin nyt todella paljon. Joukossa kasvaa harakankelloja. Kauempana on paljon keltaisia niittyleinikkejä. Ympäristö näyttää niin kauniilta ja lempeältä. Taivas on vaaleansininen ja siellä on myös mukavan värisiä harmahtavia pilviä. Auringon paiste on vaaleaa ja lämmintä.  On niin vaikea kuvata kaikkea sanoin. Pitäisi olla hyvä filmikamera, jolla saisi kuvat värillisenä ja mukaan myös äänet kuten harakoiden räkätyksen, lintujen viserryksen ja hyönteisten surinan ja tuulen soiton. Mutta minulla ei ole sellaista eikä ehkä koskaan tule olemaankaan.”

Naapurin talo vähän ennen talon purkamista.

Loppujen lopuksi sain selville, että naapurissa olevan pojan nimi oli Seppo. Eräänä päivänä siskoni kertoivat, että poika oli istunut naapuritalon rapuilla sylissään kissa. Minäkin olin hetki sitten istunut meidän rapuilla kissa sylissäni. Voi sentään!

Välillä on sentään jotakin muuta haaveilun sijaan. Sisarellani on oma pässi hoidettavanaan. Se oli kuolemaisillaan, kun äitimme pelasti sen juottamalla sille lampaan maitoa. Emo ei antanut sille ruokaa. Toinen saman emon karitsoista kuoli pari päivää aiemmin.  Yksi on saanut syödäkseen  ja näyttää voivan ihan hyvin.  Miellä jokaisella on omat lampaamme, joista kaikille muille paitsi minun lampaalleni on jo syntynyt karitsoja. Yhteensä seitsemän pientä karitsaa. Muistan vain sen Heljän hoidossa olleen pässin.

Kuva samalta kesältä. Mukana myös sisareni pässi ja kotipiha.

William Russell. Katselen televisiosta Dickensin tarinoita ja David Copperfieldia. Näyttelijän nimi on Willian Russell, ihailen häntä, vaikken aluksi pitänytkään. 

Sateet jatkuvat. Joskus puen uimapuvun päälleni ja juoksen sateeseen uimaan. Isän kanssa käyn sahaamassa puita saunan puuvajassa. Eräänä päivänä isäni kysyy naapurin poiketessa minuakin kiinnostavan asian. Mitä sukua naapurissa viipyvä Seppo on? Hän ei ole mitään sukua vaan on emännän enon vaimon poika toisesta avioliitosta, oli vastaus. Sen ajan sukututkimusta!

Kesä tihenee kasvaessaan kohti keskikesää.  Juhlin päiväkirjassani Ranskan kansallispäivää 14.7. ja  muutamaa päivää myöhemmin eli 18.7.  Espanjan kansallista juhlapäivää, jota tuolloin vielä vietettiin Francon kansallisarmeijan nousun muistoksi. Nyt päivä lienee vaipunut unholaan, koska en löydä siitä googlaamalla mitään tietoa. 

Olemme heinäpellolla töissä ja käymme uimassa.Luen paljon, myös sanomalehtiä, joiden otsikoita siteeraan.  Saan kirjeitä ulkomaisilta kirjeenvaihtotovereiltani.  UThant, YK:n pääsihteeri on Suomen vierailulla.

Käymme äitini kanssa ostoksilla, koska tarvitsen myöhemmin kesällä puvun ja kaikkea muutakin rippijuhliani varten.  Lähdemme  Maritan ja Urhon saareen.  Kesä on niin vilkas, että se vaatii vielä pari erillistä postausta. Ehkä. Jotta lopulta pääsen siihen rippikouluun.

17 vuotta ja risat

Onkohan niin, että olemme kirjoittaneet päiväkirjoihimme hiukan tai aika paljonkin erilaista tekstiä kuin kirjeisiin?  Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä kirjettä, jonka löysin penkoessani tässä yhtenä aamuna erästä ”aarrelaatikkoani” jotakin muuta etsiessäni. Pelastin aikoinaan kasan muistoja, kirjeitä, kalentereita ja kirjoja nk. ”kanalanvintin” poltolta.

Tyhjentämässä kanalanvinttiä.

Lapsuudenkotini tontilla sijainnut rakennus poltettiin elokuussa 1999, samana vuonna kun isäni oli kuollut keväällä. Rakennuksen alakerta oli toiminut kananpoikasten ja vähän isompienkin kotina, autotallina, pajana ja sen yläkerta väliaikaisena asuntona remonttien aikana ja vieraiden majoituspaikkana. Voi vain kuvitella, että rakennukseen liittyi valtavasti muistoja lapsuuden, nuoruuden ja vielä aikuisuuden ajalta. Muistot olivat oman elämän muistoja, mutta liittyivät myös perheeni jäseniin ja muihin aikoinaan tuntemiini ihmisiin. Rakennuksen polton olen ikuistanut valokuviin, mutta tein siitä myös videon.

Minun on nykyään vaikea muistaa, mistä kaikesta olen aiemmin kirjoittanut. Moni kirjoitus on jäänyt myös puolitiehen, varsinkin jos olen suunnitellut tekstistä jatkokertomusta kuten aiemmin kirjoittamani muistot perheeni Lapin matkasta kesällä 1964. Ei se ehkä haittaa. Ehkä lukijat myös unohtavat lukemansa kuten minä kirjoittamani!

Naapurin lasten kanssa leikkimässä kotipihan hiekkakasalla. Ystäväni vasemmalla.

Marraskuun puolivälissä 1964 sain lapsuudenystävältäni kirjeen Ruotsista, jossa hän oli eräässä perheessä hoitamassa taloutta ja lasta, siis eräänlainen au pair. Tuossa kirjessä hän kertoo päättäneensä palata kotiin jo tammikuussa. Hän kertoo kuitenkin viihtyvänsä Ruotsissa oikein hyvin, elämä on siellä jotenkin mielenkiintoisempaa kuin Suomessa. Mutta ruotsalaiseksi häntä ei saisi tekemälläkään. Hän on keskustellut aiheesta muidenkin kanssa ja ihmettelee joidenkin suomalaisten muuntumista ruotsalaiseksi. Myöhemmin kirjeessä hän kertoo myös päättäneensä, että jos hän joskus todella rakastuu, kohteen pitää ehdottomasti olla suomalainen. Niinhän sitten kävikin.

Kauan sitten Kanalanvintin takana, olisiko 1950 -luvun alku. Takana kaksi serkkua ja minä piienimpänä, edessä minusta seuraava sisko.

Kirjoitimme ahkerasti toisillemme. Olin siihen aikaan kirjeenvaihdossa usean ihmisen kanssa. Maailmalle lähti viikossa useita, jopa kymmenenkin kirjettä. Mitä muuta sen ajan maaseudun hiljaisuudessa asuva nuori olisi voinut tehdä koulunkäynnin lisäksi? Ystävättäreni viittaa kirjeessä minun hänelle kirjoittamissani kirjeissä käsittelemiini aiheisiin, joista keskustelu jatkuu.

Tuossa vaiheessa elämää rippikoulun käytyämme aloimme käydä tansseissa. Itse asiassa muistan vielä hyvinkin tunteen, mitä tanssilavat ja yleensä tanssipaikat minussa herättivät. Mutta oli vain pakko mennä, koska se oli silloin lähes ainoa keino tutustua toiseen sukupuoleen. Olin kertonut kirjeessäni vihaavani sitä tunnelmaa, mikä tanssipaikoissa vallitsi. Jaimme ystäväni kanssa tuon tunteen ja olimme siitä keskenämme keskustelleet ja joskus ollessamme yhdessä tanssilavalla miettineet, josko lähtisimme kesken kaiken kävellen kotiin. Pojat tuntuivat olevan niin ”pentuja” ja arvostavan sellaisia asioita, joita me emme.

Tuona syksynä Beatlesit olivat kova sana. Olin kirjoittanut meneväni jonkun ? kanssa katsomaan Beatlesien elokuvaa. Beatlesit ovat nyt jo oikeaa historiaa. Elokuva on ollut ”A Hard Days Night”, joka sai ensi-iltansa juuri vuonna 1964. Elokuvan alkuperäinen traileri löytyy täältä. Richard Lester ohjasi mustavalkoisen elokuvan ja sen sanotaan olevan ikonisin Beatles-elokuva. Käykääpä katsomassa pieni ote elokuvasta täältä. Kylläpä nyt itsekin yllätyin sitä valtavaa suosiota.

Minun piti todellakin katsoa päiväkirjastani, mitä olen samoihin aikoihin kirjoittanut. 

Tekstiä on paljon, joten liitän tähän vain lyhyitä otteita:

”Kaikki, mihin ryhdynkin, tuntuu epäonnistuvan minulta. Olen yrittänyt epätoivoisesti päntätä päähäni geometriaa, mutta en osaa laskea edes suunnikkaan alaa. Tunnen suurta ahdistusta ajatellessani huomista päivää ja kokeita.”

”Koulusta tultuani tunnen itseni toivorikkaaksi ja tarmokkaaksi. Luen läksyt ja uskon jopa osaavani jotakin. Mutta heti kun ulkona tulee pimeätä, tuntuu myös aivoissani pimenevän.”

”Jo kauan aikaa olen tuntenut itseni tasapainoiseksi, mutta pimeän saavuttua sydämeeni tulee kyynelten lähde ja outo, rasittava ahdistus. Pelkään epäonnistumista eikä pelkoni olekaan turhaa. Monesti teen raivostuttavan typeriä virheitä. Kuolen, jos sydämeni ahdistus ei lakkaa.”

”Haluan laihtua, kutistua näkymättömäksi. Haluan sairastua ja kuolla pois tästä nykyisestä elämästäni onnelliseen unelmien elämään. Miksi koulun on merkittävä niin paljon? On tärkeää, että osaa laskea algebraa, geometriaa, osaa ruotsia, latinaa ja kielioppia, sääntöjä. Mutta siitä ei ole ollenkaan väliä, osaako elää oikein, mitä on  eri tilanteissa tehtävä. Vain numerot ja koulu merkitsevät!"

Vähän ennen polttamista

”Milloin minä opin elämään? Milloin minulle annetaan aikaa siihen? Haluan oppia elämään!!!”

”Elämä on kovaa, mutta ihanaa.”

”Silmäni ovat itkusta turvonneet ja olen toivottoman ruma.”

”George, Paul, Ringo ja John katsovat minua seinällä. He ovat vakavia ja paikalleen jähmettyneitä. Haluaisin saada heidät elämään, mutta pelkkää kuvaa ei koskaan saa elämään. Tänään taas kuulin heidän laulavan. Kukaan ei vedä vertoja heille. En koskaan tule unohtamaan heitä, en edes vanhana mummona.”

Kirjoitan välillä kymmeniä sivuja tarinaa Ranskan vallankumouksen ajalta, minä-muodossa ikään kuin itse kokeneena.

Tunteenpurkauksia, välillä vihaa miehiä kohtaaan näiden pinnallisuuden vuoksi, ihastuksia, unelmia, mielikuvitusta, kävelyä lumisateessa koulusta linja-autoasemalle, kirjojen raahaamista kirjastoon, opiskelua.

Nuoremmat sikoni hiihtämässä Leveemäessä.

Ja sitten harvinainen kohtaus, jonka olen  kirjoittanut itsenäisyyspäivänä 6.12.1964

”Eilen satoi lunta. Tulin Päikin kanssa koulusta ja olimme kuolla naurusta, koska meistä tuntui, että juuri silloin kaikki ihmiset katsoivat meitä, Juuri sitä nauroimme. Kävimme kirjastossa, pakenimme Raijaa, mutta loppujen lopuksi saimme hänet kärsittäväksemme kuten aina. Sain maksaa hänenkin jäätelönsä. Kun sitten kävelimme autoasemalle, oli meillä tunne, että olimme kuin hanhilauma. Kolme sisarusta yhdessä, harvinainen näky kaupungissa. (tässä välillä aiheeseen kuulumaton välikohtaus kävellessämme pitkin Palokunnankatua) Kun tulimme autoasemalle, jossa seisoimme hetken, liittyi Heljä joukkoomme. Siinä olikin sitten meitä todellinen hanhilauma.”

Neljä sisarusta yhdessä.

Arvostelen voimakkaasti omia vanhempiani. Se tuntuu nyt ikävältä.  Riitelen jatkuvasti heidän kanssaan. Pikkuveli ärsyttää, erityisesti koska hän valvoo myöhään yöhön. Sisaruksista nuorimmainen myös aika ajoin ärsyttää minua.

Tuohon aikaan kuuluu myös pieni, tunkkainen asunto, oma pieni nurkkaus, joka on täynnä pölyä, kirjoja, kirjeitä, kenkiä, vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa. Mutta seinällä on kuva Beatleseista, nykyhetkeen kuuluvat hahmot.

”Siihen kuuluu kaikki mahdollinen, jopa menneisyys ja tulevaisuus. Mutta ennen kaikkea siihet kuulut sinä, salaisten unelmieni heikko toivonkipinä, sinä runonhenkeni, joka liikut hänen hahmossaan, jota usein ajattelen. Sinun katseesi sa runosuoneni pulppuamaan ja onnen sädehtimään kasvoillani, onnen, jonka kodin synkkyys. vanhempien suvaitsemattomuus vie helposti niin kauas, että minun on ne vaikea noutaa takaisin. Myös sinun tummien hiustesi ja ruskeiden silmiesi näkeminen riittää.”

Hämeenlinnan Yhteiskoulu, lukion luokka VI B 1964. Olin pois koulusta, koska en ole kuvassa mukana.

Unelmia. Ja välillä arkipäivää:

”Suomentunnilla opettaja suuttuu ja huutaa eräälle tytölle aivan syyttä. Hän sanoo, että jotkut ovat pöllöjä tässä luokassa. Kaikki ovat varmoja, että huuto ja viha on tarkoitettu kaikille.”

”Lainasin kirjastosta mm. Heinrich Böllin ”Billiard um Halb Zehn”. Luulen, että pidän siitä enemmän kuin saman kirjailija ”Und Sagte Kein einziges Wort”. Huomenna lainaan lisää.”

Tuskin luin noita kirjoja saksankielisenä. Vaikka luin koulussa saksaa, vasta ensimmäinen vuosi oli menossa. En osannut saksaa edes kunnolla sinne töihin lähtiessäni neljä vuotta myöhemmin. Omituista.

”Yli taivaan sinipunervan

yli tähtien himmenneiden,

yli kuihtuneen ruskean maan,  yli kaiken, kaiken ja kaiken”

(12.12.1964)

”Kirjoita se novellisi siitä sammaleenvihreäsilmäisestä pojasta paperille ja lähetä minulle. Tiedän sen olevan jotakin eikä vain sellainen banaali viikkolehtinovelli. Olisi niin ihana lukea sitä.” kirjoitti ystäväni kirjeessään.

Päiväkirjani loppuvuodesta 1964 sisältää kyllä aika monta ”novellin” alkua, mutta oliko juuri se tietty joukossa, en ole varma. Edellisessä vihossa, jota kirjoitin kesästä lokakuuhun, kirjoitan omasta kaipuustani kauas pois,  ystäväni tavoin. Päätin jatkaa koulua ylioppilaaksi saakka ja edessä on siis vielä kaksi vuotta koulunkäyntiä. 

Kanalanvintin rakennus taustalla. Omista kuvistani kuten isäni kuvista olen huomannut, kuinka tärkeä meille molemmille oli kotiympäristömme. Olemme kameroillamme hyväilleet noita rakkaita maisemia, jotka sisältävät niin pajon muistoja.

Ystäväni on eräässä perheessä Tukholmassa hoitamassa pientä poikaa, mutta samalla ikään kuin perheenjäsen. Palkkaa tai oikeammin taskurahaa hän saa 10 kr kuukaudessa Hän oppii samalla ruotsia ja ranskaa. Kadehdittavaa.

Sillä:

” Läksyt odottavat. Minun kohtaloni on uhrata elämäni koulunkäyntiin ja läksyihin. Milloin olen vapaa? Millon?”

Itse asiassa voisin nyt ottaa juuri tuota aikaa takaisin. Kuinka vähän ymmärrämme nuorena, keskeneräisenä ihmisenä, mistä kaikesta on kysymys. Kaipaamme ulos maailmaan ja vapauteen.

Hämeenlinnaa Palokunnan  kadun ja Sibeliuksenkadun kulmasta. Kuva saattaa olla jo 1950-luvun loppupuolelta. Kuva on otettu linja-autoaseman suunnasta. Ensimmäisinä koulupäivinä 1958 eksyin Hämeenlinnassa ja olin onnellinen kun löysin tämän kohdan. Siksi kuva on tärkeä. Ikäänkuin olisin sen itse ottanut, vaikka uskon sen olevan isäni ottamia valokuvia. Ehkä negatiivit paljastavat totuuden.

Merkintöjä elämästä 15 vuotta nuorena

”Tänään on myös tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja seurata siellä tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan kertoa sinulle, rakas päiväkirjani, jonkun tarinan, kunhan minulla on aikaa.”

Yllä olevan tekstin kirjoitin päiväkirjaani maanantaina 22.10.1962.  Olin 15- vuotias ja keskellä teinikastajaisaikoja, jotka olen pystynyt lähes täysin unohtamaan. Jollen olisi niistä kirjoittanut, minulla ei olisi niistä ehkä minkäänlaisia muistoja. Niin vierailta ne tuntuivat, kun aloin niistä lukea. Tunsin itseni tuohon aikaan mahdottoman yksinäiseksi. En vielä tainnut ymmärtää, että ulkopuoliseksi itsensä tunteminen voi ollakin hyvä juttu. Olla samanaikaisesti sisällä ja ulkona antaa ihmiselle valtavan vapaudentunteen. Se on toki taas yksi paradoksi, joita erityisesti rakastan ja näen asiassa kuin asiassa. Mutta sen ymmärtämiseen meni aikaa melkein ihmisikä.

13.8.1962 menin Hämeenlinnaan Luoman kuvaamoon kuvattavaksi rippikuvaa varten. Olin edellisenä päivän päässyt ripille Päiväkummussa, leirikirkossa, Längelmäveden rannalla. Tällaiset valokuvaajalla otetut kuvat loppuivat sitten tähän kuvaan, vallankumouksellinen kun olin.

Tuon ikäisenä toivoi kovasti itselleen poikaystävää, mutta se oli todella mahdottomuus noin ujolle tytölle kuin minä. Ihailin monia poikia ja lukija voi vain kuvitella, kuinka paljon heistäkin päiväkirjassani kirjoitin nimineen kaikkineen, mutta yhteenkään en tutustunut sen lähemmin, en silloin enkä myöhemmin. Vaihdettiin vain oletettavia katseita. Luulin, että katseemme kohtasivat, mutta sekin saattoi siis olla vain luuloa. Enpä pysty enää tarkkaan muistamaan edes heidän ulkonäköään.

Välillä luen läksyjä ja olen huolissani vaikkapa algebran numeroista. Sitten iltamyöhään lennän ajatuksissani jonnekin kauas Tyynen meren saarelle, jossa asun yksikseni palmujen huojuessa. Minulla on siellä kuitenkin oma viljapelto, hedelmäpuita ja rannassa verkot kalastusta varten. Kotieläimenä minulla on muutama kana ja vuohi. Olen yksin, mutta samoin kuin todellisessa elämässä, kaipaan kipeästi ystävää jakamaan saaren kanssani. Päivittäin tuijotan merelle odottaen ystävän saapuvan sieltä ohikulkevassa laivassa. Erään julman myrskyisen yön jälkeen kiiruhdan rannalle, löydän rannalta loukkaantuneen miehen, jonka laiva on myrskyssä haaksirikkoutunut. Kun hän toipuu, huomaan saaneeni ystävän, jonka olenkin ehkä tuntenut ennen pakoani saarelle.  Unelma kaukaisesta lämpimästä saaresta haihtuu ja olen taas omassa sängyssäni kirjoittamassa Suomen kylmän myöhäissyksyn pimeänä yönä.

Sinä syksynä kotimme kaikki kissat kuolevat yksi toisensa jälkeen kissaruttoon. Koulussa 1.11. meidät kaikki punnittiin ja samalla tarkastettiin selän tilanne. Olin lihonut edellisestä mitatuksesta 4 kg, jota kauhistelin. Selkäni oli normaali, ei notko, kumara tai lauta.

Valokuvaajan huoleton luisteluasu. En koskaan oppinut luistelemaan muutaman numeron liian isoilla luistimillani!

Samana päivänä saimme kasviopin kokeet. Opettajamme jakoi ne kaikki vuorotellen ja sanoi jokaiselle jotakin. Minulle hän sanoi, että koetulokseni ei vastaa tuntiosaamistani, jokaisesta vastauksestani puuttuu jotakin, oikeasti hänen mielestään osasin asiat paljon paremmin. Opettajamme oli Rainar Hakulinen, ”Nalle”, minusta kaikista ihanin opettaja. Oletan päiväkirjassani hänen saaneen lempinimen Nalle ulkonäkönsä takia, koska hän on iso ja tumma mies. Olen kyllä pahoillani siitä, että hän polttaa tupakkaa, jonka hajun tunnen aina hänen tullessaan lähellä. Nallen poikakin on samassa koulussa, toisella luokalla.

En kerro, että kasvitieteen ja biologian opettajamme Rainar Hakulinen on myös tunnettu jäkälien tutkija. Monia vuosia myöhemmin tapaan hänet kirjallisuudesta Karjalan Kurkijoen pitäjästä kirjoittaneena henkilönä. Olen kerran selannut läpi hänen kokoamansa ja 1972 ilmestyneen Kurkijoki kylästä kylään- teoksen. Hän harrasti myös valokuvausta ja on ottanut paljon luokkakuvia. Saatan löytää hänestä valokuvan vanhoista albumeistani. Hänen ulkonäkönsä muistan edelleen hyvin. Myöhemmin lukioaikanani FT Rainar Hakulinen oli edelleen opettajani, mutta nyt aineena oli biologia, jonka valitsin psykologian sijaan.

Muistan myös, että isäni toimi varmaan parikin vuosikymmentä Hämeenlinnan Yhteiskoulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.  Sillä ei ollut mitään merkitystä omalle koulunkäynnilleni. Ainoa mainittava asia oli, että kun aikoinaan pyrin yhteiskouluun, niin rehtori Paavo Kouri soitti isälleni sisäänpääsystäni. Olinkin jo ehtinyt syödä pihalla ruohoa ja apilanlehtiä ollessani niin jännittynyt, mutta pääsin kevyesti oppikouluun.

5.1.1963 kirjoitin:  ”Olen monesti ihmetellyt sitä, että miksi minun elämässäni ei ole yhtään jännitystä eikä paljon mitään muutakaan erikoista. Mutta ehkäpä se kaikki elämän jännitys tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa.” Pohdin aihetta pitkään maalaten mahdollisia tulevaisuudenkuvia ja jatkan sitten unelmillani: ” Niin, ensin haluaisin tulla ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Haluaisin myös niin mielelläni olla viehättävä ja ihailtu. Ylioppilaaksi tultuani yrittäisin saada itselleni jonkun hyvän ammatin. Ammatti, jota rakastan, on toimittajan ammatti, mutta se on vain toiveammattini. En osaa kuvitella mitään muuta ammattia. Kun sitten olisin toimittaja, pääsisin jonkun aikakausilehden ulkomaan toimittajaksi. Matkustelisin halki maailman ja kirjoittaisin lehdelleni aina kustakin olinpaikastani ja ottaisin myös valokuvia. Sitten menisin naimisiin, jos minut joku vain huolisi. Jos kukaan suomalainen ei huoli, voi joku ulkomaalainen huolia. Jos kukaan ei huoli, niin jäisin vanhaksi piiaksi.” Pähkäily tietenkin jatkuu  tuosta eteenpäin. Puistattavan pitkäveteistä ja lapsellista.

Seuraavana päivänä palaan päiväkirjassani vuotta aiempiin tapahtumiin, jolloin olen pohtinut ulkomaille muuttamista. Kuvittelen päivää Roomassa, jonne olen unelmissani muuttanut. Maalla asuvana podin usein yksinäisyyttä ja unelmiin ja kuvitelmiin vaipuminen oli minulle kovin luonteenomaista.

Voi noita nuoren tytön ajatuksia.  Päiväkirja on ollut paras ystäväni, jolle olen voinut kertoa kaikesta. Silloin  vielä maailma odotti hiljaa jalkojen juuressa sitä, että kirjoittaja astuisi siihen maailmaan, Päiväkirjan merkitys ystävänä on säilynyt kautta vuosien. Aiheet, painotukset ja tyyli vain ovat vuosien mittaan useinkin vaihtuneet.

Parhaat ystäväni, Sini, Leena ja Satu.

21.1.1963 meidät taas mitattiin, punnittiin ja otettiin ”henki.” Sen jälkeen lähdin lopputunniksi luistelemaan, mutta luistelin vain paikallani. Otin nimittäin valokuvia luokkani tytöistä. Kuvat ovat tallella, mutta en ole varma, ovatko tuolloin ottamani kuusi (huom!) kuvaa noiden joukossa, sillä olen myöhemmin  helmikuussa ottanut myös valokuvia ollessamme luistelemassa koulun takana olevalla Tuomelan kentällä. Olin tuona päivänä harvinaisen korkealentoisella tuulella enkä vajonneena pessimismiin, jonka vallassa useimmiten kirjoitin. Johtuiko hyvä mieleni jo silloin siitä, että kamera kulki mukanani. Mikä aarre valokuvauksesta minulle muodostuikaan! 

Koulun jälkeen kävin ostamassa pienen almanakan Ranskaan kirjeenvaihtoystävälleni Charlesille lähtevään kirjeeseen. Postissa lähetin matkaan kolme kirjettä (Ranska, Länsi-Saksa ja Neuvostoliitto), postimaksut tekivät yhteensä 1,50 mk. Kumma kyllä en ole maininnut mitään tuon vuoden alussa tapahtuneestä rahanarvon muutoksesta, jolloin pennit tulivat käyttöön. Kävin myös ostamassa rintaliivit. Kuljin erään luokkatoverini kanssa ja kun hän lähti omille teilleen, jatkoin linja-autossa keskustelua jonkun toisen tytön kanssa. Rengon kansalaiskoulun kohdalla kauhistelin poikien käytöstä, kun he eivät olleet tytöille kohteliaita. Merkittävää päiväkirjassani on, että mainitsen myös ihmisten nimiä, mikä käytäntö hävisi sitten myöhempinä vuosina.

Miksi olen myös unohtanut, että poikkesimme usein Hämeenlinnan taidemuseoon. Keskiviikkona 23.1.1963 Nalle oli poissa koulusta ja menimme hänen tunnillaan taidemuseoon tutustumaan Goethen ajan taiteilijoiden töiden näyttelyyn. Myöhemmin samalla viikolla ihastelin Suomen sotaa! Luimme siitä parhaillaan historian tunnilla ja minä nautin.  Sota teki minut ylpeäksi suomalaisuudestani samoinkuin saatoin ajatella ranskalaisten olevan ylpeitä suuresta vallankumouksesta. Omituisia ajatuksia, mutta historiafriikit taitavat olla omanlaisiaan…

Huh sentään, kyllähän minä jo silloin tajusin omat ailahtelevat tunteeni, mutta mitäs teit.

”Rakas, nolo päiväkirjani”, niin kuului otsikko 28.12.2014 Keski-Uusimaassa. Stand up-koomikko Risto K. Järvinen on alkanut käyttää omia päiväkirjojaan esityksissään. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa aina 15-vuotiaasta lähtien ja on omasta mielestään ihan eri tyyppi. Jos hän tapaisi sen silloisen tyypin, hän varmaan löisi sitä turpaan. Hän haaveilee järjestävänsä päiväkirjaklubeja Helsingin lisäksi myös nuoruudenaikaisessa kotikaupungissaan Keravalla, jossa sitten lava olisi avoin kaikille. Mitä nolompia tekstejä, sitä hauskempaa on yleisöllä. Hän on ollut 15-vuotias kaksikymmentä vuotta minua myöhemmin, 1980-luvun alussa. No muutakin eroa minuun on: ”Yksi asia on säilynyt elämässä läpi vuosikymmenten, myötämielinen suhtautuminen alkoholiin. Se on asia, joka harmittaa.” Eli päiväkirjoissa lienee paljon kirjoituksia myös viinasekoiluista. Taitavat elämänarvomme silloin ja erityisesti nyt olla vuosisadan päässä toisistaan. Hän löytyy myös netistä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia 

Viime kesän alussa (5.6.2014) kävin pitkästä aikaa katsomassa, miltä tuo niin paljon kuvattu tapahtumien näyttämö, Hämeenlinnan Yhteiskoulun piha näyttää nyt.