Tiheä kesä

Kirjoitukseni tänne ” salaisiin papereihin” ovat jääneet muiden asioiden alle. Eikö olekin hassusti sanottu? Ikään kuin asiat olisivat papereita, joita kertyy pöydälle ja jokin asia jää sitten paperina muiden asioiden alle. Katselin viime vuoden valokuvia ja omia kuviani (selfieitä) niiden joukossa ja kun vertaan niitä tähän hetkeen, huomaan jo niistäkin, että olen vanhentunut hetkessä. Olen myös stressaantunut ja unohtelen asioita. Siksi onkin taas hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin saadakseen virtaa mennä eteenpäin.

Kuivuneet  ja haalistuneet hiidenvirnojen ja niittynätkelmien kukat  melkein tippuvat pienen päiväkirjani lehtien välistä. Kannessa on Doris Dayn valokuva. Elämme kesää 1962.  Kesäkuun lopussa joka ikinen päivä satoi vettä. Sadetta taisi tulla runsaasti koko kesän ajan. Se kesä taisi muuten olla maanviljelijälle katovuosi.  

Mutta joka tapauksessa on kesä.  Ihana aika, paitsi kotona maalla on yksinäistä ja pitkäveteistä. Kissa sai 27.6. poikaset. Kirjoitukseni on todella tyhmän lapsellista luettavaa. Kesä kuitenkin tihenee, mitä pidemmälle mennään.

Sunnuntaina 1.7.1962 kirjoitan:

”Voi tätä ilkeää maailmaa, maailmaa, jossa on vain valetta, vihaa ja ilkeyttä. Ei ole totuutta ja rakkautta. Kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan.”

Tänään on uskomatonta ajatella, että olin tuossa iässä niin kyllästynyt omaan perheeseeni, että halusin jopa kuolla. Arvostelin voimakkaasti vanhempiani, erityisesti isääni. Nyt on vaikea palata noihin tunteisiin, koska ne vanhemmiten peittyivät lämpimiin tunteisiin omia vanhempia kohtaan. Mukaan tuli tietämys ja ymmärrys. Nuorena ei vielä näe asioita pitemmälle, joten on vaikea ymmärtää vanhempiin heidän elämänkaarensa aikana vaikuttaneita asioita.

Seuraavana päivänä olin kylässä Hämeenlinnassa koulukaverini Leenan  kotona. Leena asui lähellä kouluamme Hätilässä. Olin siellä koko viikon. Pelasimme sulkapalloa, kävimme lähellä sijaitsevalla koululla katsomassa, ketkä koulutovereistamme ovat saaneet ehdot suoritettua. 

Eräänä päivänä kävimme pesemässä muutaman maton Kutalassa. Kutala?

Silloin minua eivät vielä paikat kiinnostaneet samalla tavalla kuin nyt. Hämeenlinnassa on todella joki nimeltä Kutalanjoki. Se virtaa Katumajärvestä Vanajaveteen. Löysin siitä jopa Turun Ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön ”Hämeenlinnan Kutalanjoen kunnostussuunnitelma”.  Sieltä saan matonpesupaikan kohdennettua.

Suunnittelimme Aulangolle menoa,  mutta ikävästi sateet häiritsivät suunnitelmaamme.   Viimeiseksi päiväksi  tuli hyvä ilma, joten pääsimme vihdoin myös Aulangolle.

Omituista on, että suunnittelimme saksan kielen opiskelua ja kävimme melkein ostamassa minullekin yhden kirjan itseopiskelua varten. Olimme viettäneet edellisenä päivänä runsaasti aikaa saksaa opiskellen. Miten olen voinut unohtaa tuollaisen asian? Nyt luen siitä päiväkirjastani ja muutamia vuosia myöhemmin lähdin Saksaan taustalla kolmen vuoden saksan opinnot lukiossa. Ja silti en osannut paljon mitään.

Laahustimme pölyistä tietä pitkin jutellen niitä näitä. Leena huomasi kellon jääneen kotiin, mutta emme enää jaksaneet kääntyä takaisin sitä hakemaan. Ostimme kaupasta matkaeväiksi omenat. 

Sitten löysin pölyiseltä tieltä kuihtuneen valkoisen ruusun ja hupsista, mielikuvitus alkoi johdattaa meitä.

Leena kertoi erään elokuvan alkaneen samalla tavalla.  Elokuva oli Victor Hugon kirjaan perustuva  ”Notre-Damen kellonsoittaja”.  Se alkoi niin, että eräs mies oli nähnyt Notre-Damen kirkon seinällä pienen merkinnän ja paikassa, jonne keskiajalla ruumiit vietiin mestauksen jälkeen, hän oli nähnyt kaksi toisissaan kiinni olevaan luurankoa. Nojautuen vasten kirkon seinää miehen mielessä tarina alkoi kehittyä hänen silmiensä eteen kuvasarjana.

Elämämme oli usein yhtä elokuvaa tai sen suunnittelua. Millaisen elokuvaohjaajan maailma meissä menettikään!  Muistan vielä hyvin, kuinka ihanaa se oli. Kuvitella erilaisia tarinoita. Vieläkin vuosien takaa mieleeni tulee useita sellaisia hetkiä, kun siirryin elämään melkein kuin elokuvassa.

Kuljimme kivistä polkua pitkin. Hyönteiset surisivat, ihana kesä ympärillämme. Oli 6.7.1962. Tulimme metsälammelle. Siellä ui vain yksi sorsa, mutta näimme myös kuuden villihanhen uivan hauskasti peräkkäin. Kiersimme lampea ympäri ja sitten istahdimme penkille syömään omeniamme. Kappas vain, meillä oli mukanamme tuo ”100 tuntia saksaa”, jota aloimme siinä taas lukea.  Hanhet tulivat pyytämään ruokaa, mutta olimme unohtaneet ruokintapullat. Puistossa olevan huvimajan vieressä otimme toisistamme valokuvat.

Pohdimme, menemmekö  retkeilymajalle vai Lusikkaniemeen uimaan.  Lähdimme yksinkertaisesti kulkemaan yhtä tietä pitkin tietämättä, minne se johtaa. Leena alkoi uuden tarinan. Hänet oli sen mukaan jo murhattu. ”Sikke” oli parhaillaan selvittämässä syyllistä. Jatkoimme kertomusta, löysimme lisää uhreja ja pähkäilimme motiiveja. Loppujen lopuksi tulimme Lusikkaniemeen. Siellä oli uimaan opettelevia lapsia ja heidän joukossaan oli myös eräs vanhempi poika, komea meidän mielestämme. Mekin menimme uimaan. Sen jälkeen istuimme hiekalla ja aloimme taas lukea saksaa.  Toisella silmällä seurasimme poikaa, jonka kaverikin oli tullut paikalle. Hekin menivät uimaan ja ennen kuin lähdimme pois, heistä toinen kysyi meiltä, mitä opiskelemme.  Taisivat olla kiinnostuneita meistä, koska pyysivät, että opettaisimme heitä. Me olimme jo menossa.

Seuraavaksi menimme karhuperheen luokse. Sieltä kiipesimme ylös tornin luo. Ihailimme maisemia ja kaukana olevaa Lusikkaniemeä. Matkamuistokioskissa kävimme kysymässä kelloa. Sitten tulikin jo kiire, koska olin vielä myöhemmin samana päivänä lähtemässä bussilla kotiin.  Tornikahvilassa söimme kuitenkin jäätelöt, mutta jätimme torniin kiipeämisen väliin.  Taivalsimme kivistä tietä takaisin Leenan kotiin. Hän kertoi matkalla alun kirjoittamastaan romaanista.  Ehdin juuri ja juuri 17.15 bussiin. Kutsuin Leenan meille kylään. Auf Widersehen!

Vuosia myöhemmin kiusasin erästä ystävääni valokuvaamalla häntä tuolla isolla  kivellä  hiukset valtoimenaan

Päiväkirjassa kesä jatkuu rauhallisesti.  Istun usein ulkona kirjoittamassa, isolla kivellä kuusen lähellä.  Naapurissa on eräs nuori poika töissä korjaamassa talon isännän kanssa kattoa. Mietin, kuinka kivaa olisi tutustua tähän, mutta minulla ei ole mitään ”keinoja”, sellaisia, joita muilla tytöillä on? Minusta tulee isona vanhapiika, koska en koskaan tutustu yhteenkään poikaan. Leena on kertonut päättäneensä mennä muukalaislegioonaan ja minä olen valinnut luostarin.

Huit hait. Ehkä on parempi kuvata ympäristöä, jossa kirjoitan.

”Istun siis kivellä, jonka vieressä on suuri, vanha kuusi ja ympärillä kasvaa koiranputkia, joita onkin nyt todella paljon. Joukossa kasvaa harakankelloja. Kauempana on paljon keltaisia niittyleinikkejä. Ympäristö näyttää niin kauniilta ja lempeältä. Taivas on vaaleansininen ja siellä on myös mukavan värisiä harmahtavia pilviä. Auringon paiste on vaaleaa ja lämmintä.  On niin vaikea kuvata kaikkea sanoin. Pitäisi olla hyvä filmikamera, jolla saisi kuvat värillisenä ja mukaan myös äänet kuten harakoiden räkätyksen, lintujen viserryksen ja hyönteisten surinan ja tuulen soiton. Mutta minulla ei ole sellaista eikä ehkä koskaan tule olemaankaan.”

Naapurin talo vähän ennen talon purkamista.

Loppujen lopuksi sain selville, että naapurissa olevan pojan nimi oli Seppo. Eräänä päivänä siskoni kertoivat, että poika oli istunut naapuritalon rapuilla sylissään kissa. Minäkin olin hetki sitten istunut meidän rapuilla kissa sylissäni. Voi sentään!

Välillä on sentään jotakin muuta haaveilun sijaan. Sisarellani on oma pässi hoidettavanaan. Se oli kuolemaisillaan, kun äitimme pelasti sen juottamalla sille lampaan maitoa. Emo ei antanut sille ruokaa. Toinen saman emon karitsoista kuoli pari päivää aiemmin.  Yksi on saanut syödäkseen  ja näyttää voivan ihan hyvin.  Miellä jokaisella on omat lampaamme, joista kaikille muille paitsi minun lampaalleni on jo syntynyt karitsoja. Yhteensä seitsemän pientä karitsaa. Muistan vain sen Heljän hoidossa olleen pässin.

Kuva samalta kesältä. Mukana myös sisareni pässi ja kotipiha.

William Russell. Katselen televisiosta Dickensin tarinoita ja David Copperfieldia. Näyttelijän nimi on Willian Russell, ihailen häntä, vaikken aluksi pitänytkään. 

Sateet jatkuvat. Joskus puen uimapuvun päälleni ja juoksen sateeseen uimaan. Isän kanssa käyn sahaamassa puita saunan puuvajassa. Eräänä päivänä isäni kysyy naapurin poiketessa minuakin kiinnostavan asian. Mitä sukua naapurissa viipyvä Seppo on? Hän ei ole mitään sukua vaan on emännän enon vaimon poika toisesta avioliitosta, oli vastaus. Sen ajan sukututkimusta!

Kesä tihenee kasvaessaan kohti keskikesää.  Juhlin päiväkirjassani Ranskan kansallispäivää 14.7. ja  muutamaa päivää myöhemmin eli 18.7.  Espanjan kansallista juhlapäivää, jota tuolloin vielä vietettiin Francon kansallisarmeijan nousun muistoksi. Nyt päivä lienee vaipunut unholaan, koska en löydä siitä googlaamalla mitään tietoa. 

Olemme heinäpellolla töissä ja käymme uimassa.Luen paljon, myös sanomalehtiä, joiden otsikoita siteeraan.  Saan kirjeitä ulkomaisilta kirjeenvaihtotovereiltani.  UThant, YK:n pääsihteeri on Suomen vierailulla.

Käymme äitini kanssa ostoksilla, koska tarvitsen myöhemmin kesällä puvun ja kaikkea muutakin rippijuhliani varten.  Lähdemme  Maritan ja Urhon saareen.  Kesä on niin vilkas, että se vaatii vielä pari erillistä postausta. Ehkä. Jotta lopulta pääsen siihen rippikouluun.