17 vuotta ja risat

Onkohan niin, että olemme kirjoittaneet päiväkirjoihimme hiukan tai aika paljonkin erilaista tekstiä kuin kirjeisiin?  Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä kirjettä, jonka löysin penkoessani tässä yhtenä aamuna erästä ”aarrelaatikkoani” jotakin muuta etsiessäni. Pelastin aikoinaan kasan muistoja, kirjeitä, kalentereita ja kirjoja nk. ”kanalanvintin” poltolta.

Tyhjentämässä kanalanvinttiä.

Lapsuudenkotini tontilla sijainnut rakennus poltettiin elokuussa 1999, samana vuonna kun isäni oli kuollut keväällä. Rakennuksen alakerta oli toiminut kananpoikasten ja vähän isompienkin kotina, autotallina, pajana ja sen yläkerta väliaikaisena asuntona remonttien aikana ja vieraiden majoituspaikkana. Voi vain kuvitella, että rakennukseen liittyi valtavasti muistoja lapsuuden, nuoruuden ja vielä aikuisuuden ajalta. Muistot olivat oman elämän muistoja, mutta liittyivät myös perheeni jäseniin ja muihin aikoinaan tuntemiini ihmisiin. Rakennuksen polton olen ikuistanut valokuviin, mutta tein siitä myös videon.

Minun on nykyään vaikea muistaa, mistä kaikesta olen aiemmin kirjoittanut. Moni kirjoitus on jäänyt myös puolitiehen, varsinkin jos olen suunnitellut tekstistä jatkokertomusta kuten aiemmin kirjoittamani muistot perheeni Lapin matkasta kesällä 1964. Ei se ehkä haittaa. Ehkä lukijat myös unohtavat lukemansa kuten minä kirjoittamani!

Naapurin lasten kanssa leikkimässä kotipihan hiekkakasalla. Ystäväni vasemmalla.

Marraskuun puolivälissä 1964 sain lapsuudenystävältäni kirjeen Ruotsista, jossa hän oli eräässä perheessä hoitamassa taloutta ja lasta, siis eräänlainen au pair. Tuossa kirjessä hän kertoo päättäneensä palata kotiin jo tammikuussa. Hän kertoo kuitenkin viihtyvänsä Ruotsissa oikein hyvin, elämä on siellä jotenkin mielenkiintoisempaa kuin Suomessa. Mutta ruotsalaiseksi häntä ei saisi tekemälläkään. Hän on keskustellut aiheesta muidenkin kanssa ja ihmettelee joidenkin suomalaisten muuntumista ruotsalaiseksi. Myöhemmin kirjeessä hän kertoo myös päättäneensä, että jos hän joskus todella rakastuu, kohteen pitää ehdottomasti olla suomalainen. Niinhän sitten kävikin.

Kauan sitten Kanalanvintin takana, olisiko 1950 -luvun alku. Takana kaksi serkkua ja minä piienimpänä, edessä minusta seuraava sisko.

Kirjoitimme ahkerasti toisillemme. Olin siihen aikaan kirjeenvaihdossa usean ihmisen kanssa. Maailmalle lähti viikossa useita, jopa kymmenenkin kirjettä. Mitä muuta sen ajan maaseudun hiljaisuudessa asuva nuori olisi voinut tehdä koulunkäynnin lisäksi? Ystävättäreni viittaa kirjeessä minun hänelle kirjoittamissani kirjeissä käsittelemiini aiheisiin, joista keskustelu jatkuu.

Tuossa vaiheessa elämää rippikoulun käytyämme aloimme käydä tansseissa. Itse asiassa muistan vielä hyvinkin tunteen, mitä tanssilavat ja yleensä tanssipaikat minussa herättivät. Mutta oli vain pakko mennä, koska se oli silloin lähes ainoa keino tutustua toiseen sukupuoleen. Olin kertonut kirjeessäni vihaavani sitä tunnelmaa, mikä tanssipaikoissa vallitsi. Jaimme ystäväni kanssa tuon tunteen ja olimme siitä keskenämme keskustelleet ja joskus ollessamme yhdessä tanssilavalla miettineet, josko lähtisimme kesken kaiken kävellen kotiin. Pojat tuntuivat olevan niin ”pentuja” ja arvostavan sellaisia asioita, joita me emme.

Tuona syksynä Beatlesit olivat kova sana. Olin kirjoittanut meneväni jonkun ? kanssa katsomaan Beatlesien elokuvaa. Beatlesit ovat nyt jo oikeaa historiaa. Elokuva on ollut ”A Hard Days Night”, joka sai ensi-iltansa juuri vuonna 1964. Elokuvan alkuperäinen traileri löytyy täältä. Richard Lester ohjasi mustavalkoisen elokuvan ja sen sanotaan olevan ikonisin Beatles-elokuva. Käykääpä katsomassa pieni ote elokuvasta täältä. Kylläpä nyt itsekin yllätyin sitä valtavaa suosiota.

Minun piti todellakin katsoa päiväkirjastani, mitä olen samoihin aikoihin kirjoittanut. 

Tekstiä on paljon, joten liitän tähän vain lyhyitä otteita:

”Kaikki, mihin ryhdynkin, tuntuu epäonnistuvan minulta. Olen yrittänyt epätoivoisesti päntätä päähäni geometriaa, mutta en osaa laskea edes suunnikkaan alaa. Tunnen suurta ahdistusta ajatellessani huomista päivää ja kokeita.”

”Koulusta tultuani tunnen itseni toivorikkaaksi ja tarmokkaaksi. Luen läksyt ja uskon jopa osaavani jotakin. Mutta heti kun ulkona tulee pimeätä, tuntuu myös aivoissani pimenevän.”

”Jo kauan aikaa olen tuntenut itseni tasapainoiseksi, mutta pimeän saavuttua sydämeeni tulee kyynelten lähde ja outo, rasittava ahdistus. Pelkään epäonnistumista eikä pelkoni olekaan turhaa. Monesti teen raivostuttavan typeriä virheitä. Kuolen, jos sydämeni ahdistus ei lakkaa.”

”Haluan laihtua, kutistua näkymättömäksi. Haluan sairastua ja kuolla pois tästä nykyisestä elämästäni onnelliseen unelmien elämään. Miksi koulun on merkittävä niin paljon? On tärkeää, että osaa laskea algebraa, geometriaa, osaa ruotsia, latinaa ja kielioppia, sääntöjä. Mutta siitä ei ole ollenkaan väliä, osaako elää oikein, mitä on  eri tilanteissa tehtävä. Vain numerot ja koulu merkitsevät!"

Vähän ennen polttamista

”Milloin minä opin elämään? Milloin minulle annetaan aikaa siihen? Haluan oppia elämään!!!”

”Elämä on kovaa, mutta ihanaa.”

”Silmäni ovat itkusta turvonneet ja olen toivottoman ruma.”

”George, Paul, Ringo ja John katsovat minua seinällä. He ovat vakavia ja paikalleen jähmettyneitä. Haluaisin saada heidät elämään, mutta pelkkää kuvaa ei koskaan saa elämään. Tänään taas kuulin heidän laulavan. Kukaan ei vedä vertoja heille. En koskaan tule unohtamaan heitä, en edes vanhana mummona.”

Kirjoitan välillä kymmeniä sivuja tarinaa Ranskan vallankumouksen ajalta, minä-muodossa ikään kuin itse kokeneena.

Tunteenpurkauksia, välillä vihaa miehiä kohtaaan näiden pinnallisuuden vuoksi, ihastuksia, unelmia, mielikuvitusta, kävelyä lumisateessa koulusta linja-autoasemalle, kirjojen raahaamista kirjastoon, opiskelua.

Nuoremmat sikoni hiihtämässä Leveemäessä.

Ja sitten harvinainen kohtaus, jonka olen  kirjoittanut itsenäisyyspäivänä 6.12.1964

”Eilen satoi lunta. Tulin Päikin kanssa koulusta ja olimme kuolla naurusta, koska meistä tuntui, että juuri silloin kaikki ihmiset katsoivat meitä, Juuri sitä nauroimme. Kävimme kirjastossa, pakenimme Raijaa, mutta loppujen lopuksi saimme hänet kärsittäväksemme kuten aina. Sain maksaa hänenkin jäätelönsä. Kun sitten kävelimme autoasemalle, oli meillä tunne, että olimme kuin hanhilauma. Kolme sisarusta yhdessä, harvinainen näky kaupungissa. (tässä välillä aiheeseen kuulumaton välikohtaus kävellessämme pitkin Palokunnankatua) Kun tulimme autoasemalle, jossa seisoimme hetken, liittyi Heljä joukkoomme. Siinä olikin sitten meitä todellinen hanhilauma.”

Neljä sisarusta yhdessä.

Arvostelen voimakkaasti omia vanhempiani. Se tuntuu nyt ikävältä.  Riitelen jatkuvasti heidän kanssaan. Pikkuveli ärsyttää, erityisesti koska hän valvoo myöhään yöhön. Sisaruksista nuorimmainen myös aika ajoin ärsyttää minua.

Tuohon aikaan kuuluu myös pieni, tunkkainen asunto, oma pieni nurkkaus, joka on täynnä pölyä, kirjoja, kirjeitä, kenkiä, vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa. Mutta seinällä on kuva Beatleseista, nykyhetkeen kuuluvat hahmot.

”Siihen kuuluu kaikki mahdollinen, jopa menneisyys ja tulevaisuus. Mutta ennen kaikkea siihet kuulut sinä, salaisten unelmieni heikko toivonkipinä, sinä runonhenkeni, joka liikut hänen hahmossaan, jota usein ajattelen. Sinun katseesi sa runosuoneni pulppuamaan ja onnen sädehtimään kasvoillani, onnen, jonka kodin synkkyys. vanhempien suvaitsemattomuus vie helposti niin kauas, että minun on ne vaikea noutaa takaisin. Myös sinun tummien hiustesi ja ruskeiden silmiesi näkeminen riittää.”

Hämeenlinnan Yhteiskoulu, lukion luokka VI B 1964. Olin pois koulusta, koska en ole kuvassa mukana.

Unelmia. Ja välillä arkipäivää:

”Suomentunnilla opettaja suuttuu ja huutaa eräälle tytölle aivan syyttä. Hän sanoo, että jotkut ovat pöllöjä tässä luokassa. Kaikki ovat varmoja, että huuto ja viha on tarkoitettu kaikille.”

”Lainasin kirjastosta mm. Heinrich Böllin ”Billiard um Halb Zehn”. Luulen, että pidän siitä enemmän kuin saman kirjailija ”Und Sagte Kein einziges Wort”. Huomenna lainaan lisää.”

Tuskin luin noita kirjoja saksankielisenä. Vaikka luin koulussa saksaa, vasta ensimmäinen vuosi oli menossa. En osannut saksaa edes kunnolla sinne töihin lähtiessäni neljä vuotta myöhemmin. Omituista.

”Yli taivaan sinipunervan

yli tähtien himmenneiden,

yli kuihtuneen ruskean maan,  yli kaiken, kaiken ja kaiken”

(12.12.1964)

”Kirjoita se novellisi siitä sammaleenvihreäsilmäisestä pojasta paperille ja lähetä minulle. Tiedän sen olevan jotakin eikä vain sellainen banaali viikkolehtinovelli. Olisi niin ihana lukea sitä.” kirjoitti ystäväni kirjeessään.

Päiväkirjani loppuvuodesta 1964 sisältää kyllä aika monta ”novellin” alkua, mutta oliko juuri se tietty joukossa, en ole varma. Edellisessä vihossa, jota kirjoitin kesästä lokakuuhun, kirjoitan omasta kaipuustani kauas pois,  ystäväni tavoin. Päätin jatkaa koulua ylioppilaaksi saakka ja edessä on siis vielä kaksi vuotta koulunkäyntiä. 

Kanalanvintin rakennus taustalla. Omista kuvistani kuten isäni kuvista olen huomannut, kuinka tärkeä meille molemmille oli kotiympäristömme. Olemme kameroillamme hyväilleet noita rakkaita maisemia, jotka sisältävät niin pajon muistoja.

Ystäväni on eräässä perheessä Tukholmassa hoitamassa pientä poikaa, mutta samalla ikään kuin perheenjäsen. Palkkaa tai oikeammin taskurahaa hän saa 10 kr kuukaudessa Hän oppii samalla ruotsia ja ranskaa. Kadehdittavaa.

Sillä:

” Läksyt odottavat. Minun kohtaloni on uhrata elämäni koulunkäyntiin ja läksyihin. Milloin olen vapaa? Millon?”

Itse asiassa voisin nyt ottaa juuri tuota aikaa takaisin. Kuinka vähän ymmärrämme nuorena, keskeneräisenä ihmisenä, mistä kaikesta on kysymys. Kaipaamme ulos maailmaan ja vapauteen.

Hämeenlinnaa Palokunnan  kadun ja Sibeliuksenkadun kulmasta. Kuva saattaa olla jo 1950-luvun loppupuolelta. Kuva on otettu linja-autoaseman suunnasta. Ensimmäisinä koulupäivinä 1958 eksyin Hämeenlinnassa ja olin onnellinen kun löysin tämän kohdan. Siksi kuva on tärkeä. Ikäänkuin olisin sen itse ottanut, vaikka uskon sen olevan isäni ottamia valokuvia. Ehkä negatiivit paljastavat totuuden.

Muistojen sirpaleita

Tätä kirjoitusta aloittaessani tuli mieleeni, että olen tavalla tai toisella käsitellyt juuri tuota, esille ottamaani kevättä ja kertonut ehkä tuosta nimenomaisesta päivästä jo aiemmin. Ehkä kysymys on ollut vain valokuvista. Niin tai näin, vanhat muistot eivät koskaan vanhene vaan kun niistä kirjoittaa ne tuovat uudenlaisen ja joka kerta tuoreen erilaisen perspektiivin menneeseen aikaan ja auttavat ymmärtämään myös tämän päivän monimutkaisuutta.

Selailin ohimennen päiväkirjaani vuodelta 1957.  Sen vuoden huhtikuussa täytin 10 vuotta. Syntymäpäivät olivat meille lapsille tärkeitä. Äitimme teki niistä ikimuistettavia laittamalla yöllä sankarin sängyn viereen tuolille lahjat. Siksi oli erityisen hienoa herätä juuri syntymäpäivänä. Lapsena varmaan kaikki tuollaiset päivät tuntuvat ja jäävät mieleen. Vanhemmiten syntymäpäivien lumo haihtuu eikä loppujen lopuksi niitä edes halua viettääkään.

Huhtikuun lopulla 1957 vietimme nuorimman sisareni Raijan syntymäpäivää. Hän täytti  4 vuotta.  Raija luetteli minulle päiväkirjaani kirjattavaksi saamansa lahjat: vaaleanpunainen alushame nylonista, palli, syvä ja matala lautanen, vekkulikirja, karamellia, lusikka, yöpaita.  Edellisenä päivänä, joka oli lauantai,  Marita ja Urho, vanhempiemme läheiset ystävät Helsingistä olivat saapuneet viikonlopun viettoon luoksemme. Marita oli Raijan kummi ja hän oli tuonut tälle lahjaksi Pekka Töpöhäntä-kirjan  ”Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta”.  Lisäksi he olivat tuoneet suklaata, josta varmaan me muutkin makeannälkäiset saimme osamme. Olihan äitikin saanut tuliaisiksi kissankieliä, jotka myös olivat suklaata.  Ihmettelen vähän, saiko Raija tosiaan 4-vuotiaana tuon kirjan vai sainko sen minä, joka oli jo pitkään saanut noita Pekka Töpöhäntä-kirjoja? Olen sen nimittäin kirjoittanut muuta tekstiä isommalla. Minnehän ne kaikki kirjat ovat sittemmin joutuneet.

Iltapäivällä meille tuli kylään tyttöjä samasta kylästä,  Pirkko ja Aulikki. Aloimme leikkiä koulua minun ollessa opettaja ja Heljän, Pirkon ja Aulikin ollessa oppilaita. Ensimmäisellä tunnilla oli lukemista. Heljä ja Aulikki lukivat vuorotellen sanan. Pirkko oli jo toisella luokalla ja hän sai lukea suoraan. Sitten isä otti meistä kaikista tytöistä valokuvan. Olin aiemmin kirjoittanut, että Urho oli tuonut isälle kameran.  Kuvassa olemme me kaikki silloin paikalla olleet lapset ja Pati, koiramme. Isä on valokuva-albumissaan kirjoittanut kuvan alle ”Nuoruus lautakasassa”.

Saman päivän iltana naapurin Tuula soitti meille ja käski (omituista, että tuolloin käytin usein pyytää-sanan sijasta käskeä-verbiä) meitä lähtemään Sirkan kanssa lasten juhliin. Sirkka oli Tuulan täti.  Pukeuduimme Heljä ja minä ja isä antoi meille rahaa. Suorimme siitä naapuriin. Mukaan lähtivät myös Tuulan veljet Risto ja Kalevi. Lähdimme kaikki pyörillä paitsi Kalevi kulki Sirkan tarakalla. Lastenjuhlat olivat Ahoisissa, jonne oli aika pitkä matka. Kiivetessämme likaista mäkeä ylös, mäkeä, jonka päällä juhlapaikka sijaitsi ja jo näkyikin minä kaaduin (kaatusin) ja tulin ihan likaiseksi. Sirkka yritti puhdistaa minua. Se oli varmaan se sama mäki, jossa sisareni Heljä kaatuili joka kerta tullessamme uimakoulusta ja minä häpesin häntä. Olisikohan ollut sama kesä? Näin Heljä muisteli. Mutta että minä kaaduin mäkeä ylöspäin mennessä!!!

Noista pyörällä kaatumisista voisin kirjoittaa pitempään, muua jätän sen toiseen kertaan. Lastenjuhlien ohjelmaan kuului myös ongintaa, jossa voitin pienen purukumilaatikon, jonka sisällä oli kuusi purukumia. Näytelmänä esitettiin ”Kolme miestä metsässä”. Satu oli minulle ennestään tuttu. 

Ajoimme kotiin maantien kautta, joka matka  minusta tuntui päiväkirjani mukaan lyhyemmältä.  Lauseesta ymmärrän, että olimme ehkä menneet paikalle ajaen metsätietä pitkin.  Sisareni kanssa muistelimme sen reitin olevan pidempi. Pitäisi varmaan käydä mittaamassa.

Luokkatoverini Hilkan kodin lähellä jo saavuttuamme Vehmaisten kylän puolelle meidän koiramme Pati tuli vastaan. Se ei seurannut meitä kotiin vaan jäi sinne jonnekin ja viipyi pois monta päivää. Oli ilmeisesti koirien riiausaika meneillään.  Lähellä kotia äiti tuli vastaan, lienee jo odottanut meitä.  Sisällä Urho istui keinutuolissa. Marita oli lähtenyt jo kotiin Helsinkiin.

Siinä päivän päätteeksi muistin vielä, että aamupäivällä olimme käyneet kalliolla. Niistäkin hetkistä isä otti kuvia.

On mielenkiintoista huomata, että päiväkirjani auttaa minua sijoittamaan isäni valokuvia päivälleen oikealle kohdalle. Me kaikki sisarukset vietimme syntymäpäiviä  keväällä alkaen maaliskuun lopulta toukokuun alkupuolelle.

Tuona keväänä 10.5.1957  mummoni, äitini äiti, Aino Sirkiä,  täytti 65 vuotta. Kävimme melko usein Anjalassa, jossa isovanhempani asuivat. Lähdimme sinne myös lauantaina 11.5., jolloin jäimme koulusta pois. 

Edellisenä iltana isämme oli kertonut meille järkyttävän uutisen koulustamme.  Vanha opettaja, myös aiemmin minun alaluokkien opettajani  oli kuollut edellisenä päivänä eli juuri mummoni syntymäpäivänä pudottuaan kotipihansa kaivoon.

Matkalla Anjalaan poikkesimme aiemmin kylässämme kauppaa pitäneiden Honkasten perheen luona. Tuohon aikaan he asuivat Hauhon Eteläisissä. Yhteydenpito heidän kanssaan oli vilkasta. Kesällä 1957 heidän tyttärensä Merja ja myös poikansa Seppo kävivät meillä ja me poikkesimme heidän luonaan silloin tällöin. Sisareni Heljä vietti myös heinäkuussa jonkin aikaa heidän luonaan. 

Päiväkirjani tekstit eivät ole aina loogisia ja kronologisia, unohtelen kirjoittaa jotakin ja teen myöhemmin perään lisäyksen. Jos Hämeenlinnassa isä osti meille kullekin kaksi purkkia jäätelöä ja ne kestivät aina Honkaselle saakka, matka ei ole ollut kovin pitkä. Lahdessa saimme kuumia nakkeja.

Mummolassa oli pöydällä paljon kukkia edellispäiväisen syntymäpäivän  takia.  Poikkesimme myös tätimme Ilman kotona, jossa tapasimme serkkumme Ullan ja Seijan. Kerron, että olimme siellä myöhään. Sitä en kerro, missä yövyimme. Yleensä tuolloin lapset nukkuivat nk. siskonpedissä lattialla.

Seuraavana päivänä juhlittiin äitienpäivää. Mummo oli antanut minulle kortin äidille annettavaksi. Paikalle saapui päivällä paljon väkeä, ainakin 30  pyhäkoululaista. Mummoni kun oli pyhäkoulunopettaja. Minä sain lukea runon ”Äitini”.  Paikalle saapui sitten muitakin sukulaisia, Lempi-täti  serkkujemme Annelin ja Raimon kanssa Kouvolasta, Kerttu-täti tyttärensä Hannelen kanssa. Minulla oli tuohon aikaan tapana kirjoitella luetteloita. Meitä serkkuja oli niin paljon, että oli helpompi laskea, kun kirjoitti kaikkien nimet.

Iltapäivällä  jatkoimme jo matkaa. Menimme Risto-serkun kotiin, jossa pääsimme katsomaan pieniä kissanpentuja. Matka jatkui Kouvolaan Annelin ja Raimon kotiin, jossa Raimo kävi ostamassa meille jäätelöä. Sitten jatkoimme taas matkaa. Jonkin ajan (kirjoitan aika pitkän ajan) päästä näimme eräällä bensiiniasemalle Koivun Lassen auton. Hän ei saanut bensiiniä, koska asema oli suljettu. Ajoimme sieltä peräkkäin pois ja heilutimme samalla Visalle ja tämän äidille. Lasse Koivu oli ollut aiemmin Rengon kunnansihteerinä. Koska isä oli 1950-luvulla kunnan hommissa, niin kunnansihteeri poikkesi usein meillä. Aivan äskettäin näin, että hän oli kuollut tämän vuoden tammikuussa. Hänen poikiensa kirjoittama muistokirjoitus löytyy täältä. Näen, että hän siirtyi aikoinaan Anjalan kunnanjohtajaksi.

Loppumatkalla nukahdin ja heräsin vasta kotipihalla äidin herättämänä. Itse asiassa tuon hetken muisto palaa nyt mieleeni kovin elävänä.

Kirjoitan seuraavan kerran vasta kuun loppupuolella. Kutsuimme koulun päättäjäisiä ”tutkinnoksi” vai kutsuinko vain minä niin. Olin mukana kuva-arvoituksessa, jossa piti arvata lause: ”Pian annetaan arvostelut:” Minä olin arvoituksen ensimmäinen kirjan, jota esitin pyörimällä.

Muistoistani on haalistunut täysin se, että päättäjäisiä seuraavana päivänä, keskiviikkona 29.5. iltapäivällä olimme vanhan opettajan hautajaisissa. Pirkko ja Risto laskivat oppilaiden seppeleen. Pidin tilaisuuden ajan isäni hattua kädessäni. Isä kävi myös laskemassa seppeleen. Rengon opettajat lauloivat. 

Merete Mazzarellan hienon kirjan "Att berättä sig själv" suomeksi "Elämä sanoiksi" (Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013) alussa on seuraava lause:

"Tarinan tuolla puolen, muisti ja unohdus. 

Muistin ja unohduksen tuolla puolen, elämä.

Mutta elämän kirjoittaminen on toinen tarina.

Kesken jäävä."

Paul Riceur

Mutta niin se vain kuten kirjan viimeinen lause kuuluu: "Ihminen voi tosiaan sekä elää että kirjoittaa." Kiitän syntymäni hetken hyviä haltijoita siitä, että sain intohimon kirjoittamiseen jo lapsena.