maanantai 29. joulukuuta 2014

Merkintöjä elämästä 15 vuotta nuorena

”Tänään on myös tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja seurata siellä tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan kertoa sinulle, rakas päiväkirjani, jonkun tarinan, kunhan minulla on aikaa.”


Yllä olevan tekstin kirjoitin päiväkirjaani maanantaina 22.10.1962.  Olin 15- vuotias ja keskellä teinikastajaisaikoja, jotka olen pystynyt lähes täysin unohtamaan. Jollen olisi niistä kirjoittanut, minulla ei olisi niistä ehkä minkäänlaisia muistoja. Niin vierailta ne tuntuivat, kun aloin niistä lukea. Tunsin itseni tuohon aikaan mahdottoman yksinäiseksi. En vielä tainnut ymmärtää, että ulkopuoliseksi itsensä tunteminen voi ollakin hyvä juttu. Olla samanaikaisesti sisällä ja ulkona antaa ihmiselle valtavan vapaudentunteen. Se on toki taas yksi paradoksi, joita erityisesti rakastan ja näen asiassa kuin asiassa. Mutta sen ymmärtämiseen meni aikaa melkein ihmisikä.

13.8.1962 menin Hämeenlinnaan Luoman kuvaamoon kuvattavaksi rippikuvaa varten. Olin edellisenä päivän päässyt ripille Päiväkummussa, leirikirkossa, Längelmäveden rannalla. Tällaiset valokuvaajalla otetut kuvat loppuivat sitten tähän kuvaan, vallankumouksellinen kun olin.

Tuon ikäisenä toivoi kovasti itselleen poikaystävää, mutta se oli todella mahdottomuus noin ujolle tytölle kuin minä. Ihailin monia poikia ja lukija voi vain kuvitella, kuinka paljon heistäkin päiväkirjassani kirjoitin nimineen kaikkineen, mutta yhteenkään en tutustunut sen lähemmin, en silloin enkä myöhemmin. Vaihdettiin vain oletettavia katseita. Luulin, että katseemme kohtasivat, mutta sekin saattoi siis olla vain luuloa. Enpä pysty enää tarkkaan muistamaan edes heidän ulkonäköään.


Välillä luen läksyjä ja olen huolissani vaikkapa algebran numeroista. Sitten iltamyöhään lennän ajatuksissani jonnekin kauas Tyynen meren saarelle, jossa asun yksikseni palmujen huojuessa. Minulla on siellä kuitenkin oma viljapelto, hedelmäpuita ja rannassa verkot kalastusta varten. Kotieläimenä minulla on muutama kana ja vuohi. Olen yksin, mutta samoin kuin todellisessa elämässä, kaipaan kipeästi ystävää jakamaan saaren kanssani. Päivittäin tuijotan merelle odottaen ystävän saapuvan sieltä ohikulkevassa laivassa. Erään julman myrskyisen yön jälkeen kiiruhdan rannalle, löydän rannalta loukkaantuneen miehen, jonka laiva on myrskyssä haaksirikkoutunut. Kun hän toipuu, huomaan saaneeni ystävän, jonka olenkin ehkä tuntenut ennen pakoani saarelle.  Unelma kaukaisesta lämpimästä saaresta haihtuu ja olen taas omassa sängyssäni kirjoittamassa Suomen kylmän myöhäissyksyn pimeänä yönä.

Sinä syksynä kotimme kaikki kissat kuolevat yksi toisensa jälkeen kissaruttoon. Koulussa 1.11. meidät kaikki punnittiin ja samalla tarkastettiin selän tilanne. Olin lihonut edellisestä mitatuksesta 4 kg, jota kauhistelin. Selkäni oli normaali, ei notko, kumara tai lauta.

Valokuvaajan huoleton luisteluasu. En koskaan oppinut luistelemaan muutaman numeron liian isoilla luistimillani!

Samana päivänä saimme kasviopin kokeet. Opettajamme jakoi ne kaikki vuorotellen ja sanoi jokaiselle jotakin. Minulle hän sanoi, että koetulokseni ei vastaa tuntiosaamistani, jokaisesta vastauksestani puuttuu jotakin, oikeasti hänen mielestään osasin asiat paljon paremmin. Opettajamme oli Rainar Hakulinen, ”Nalle”, minusta kaikista ihanin opettaja. Oletan päiväkirjassani hänen saaneen lempinimen Nalle ulkonäkönsä takia, koska hän on iso ja tumma mies. Olen kyllä pahoillani siitä, että hän polttaa tupakkaa, jonka hajun tunnen aina hänen tullessaan lähellä. Nallen poikakin on samassa koulussa, toisella luokalla.

En kerro, että kasvitieteen ja biologian opettajamme Rainar Hakulinen on myös tunnettu jäkälien tutkija. Monia vuosia myöhemmin tapaan hänet kirjallisuudesta Karjalan Kurkijoen pitäjästä kirjoittaneena henkilönä. Olen kerran selannut läpi hänen kokoamansa ja 1972 ilmestyneen Kurkijoki kylästä kylään- teoksen. Hän harrasti myös valokuvausta ja on ottanut paljon luokkakuvia. Saatan löytää hänestä valokuvan vanhoista albumeistani. Hänen ulkonäkönsä muistan edelleen hyvin. Myöhemmin lukioaikanani FT Rainar Hakulinen oli edelleen opettajani, mutta nyt aineena oli biologia, jonka valitsin psykologian sijaan.


Muistan myös, että isäni toimi varmaan parikin vuosikymmentä Hämeenlinnan Yhteiskoulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.  Sillä ei ollut mitään merkitystä omalle koulunkäynnilleni. Ainoa mainittava asia oli, että kun aikoinaan pyrin yhteiskouluun, niin rehtori Paavo Kouri soitti isälleni sisäänpääsystäni. Olinkin jo ehtinyt syödä pihalla ruohoa ja apilanlehtiä ollessani niin jännittynyt, mutta pääsin kevyesti oppikouluun.



5.1.1963 kirjoitin:  ”Olen monesti ihmetellyt sitä, että miksi minun elämässäni ei ole yhtään jännitystä eikä paljon mitään muutakaan erikoista. Mutta ehkäpä se kaikki elämän jännitys tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa.” Pohdin aihetta pitkään maalaten mahdollisia tulevaisuudenkuvia ja jatkan sitten unelmillani: ” Niin, ensin haluaisin tulla ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Haluaisin myös niin mielelläni olla viehättävä ja ihailtu. Ylioppilaaksi tultuani yrittäisin saada itselleni jonkun hyvän ammatin. Ammatti, jota rakastan, on toimittajan ammatti, mutta se on vain toiveammattini. En osaa kuvitella mitään muuta ammattia. Kun sitten olisin toimittaja, pääsisin jonkun aikakausilehden ulkomaan toimittajaksi. Matkustelisin halki maailman ja kirjoittaisin lehdelleni aina kustakin olinpaikastani ja ottaisin myös valokuvia. Sitten menisin naimisiin, jos minut joku vain huolisi. Jos kukaan suomalainen ei huoli, voi joku ulkomaalainen huolia. Jos kukaan ei huoli, niin jäisin vanhaksi piiaksi.” Pähkäily tietenkin jatkuu  tuosta eteenpäin. Puistattavan pitkäveteistä ja lapsellista.


Seuraavana päivänä palaan päiväkirjassani vuotta aiempiin tapahtumiin, jolloin olen pohtinut ulkomaille muuttamista. Kuvittelen päivää Roomassa, jonne olen unelmissani muuttanut. Maalla asuvana podin usein yksinäisyyttä ja unelmiin ja kuvitelmiin vaipuminen oli minulle kovin luonteenomaista.

Voi noita nuoren tytön ajatuksia.  Päiväkirja on ollut paras ystäväni, jolle olen voinut kertoa kaikesta. Silloin  vielä maailma odotti hiljaa jalkojen juuressa sitä, että kirjoittaja astuisi siihen maailmaan, Päiväkirjan merkitys ystävänä on säilynyt kautta vuosien. Aiheet, painotukset ja tyyli vain ovat vuosien mittaan useinkin vaihtuneet.

Parhaat ystäväni, Sini, Leena ja Satu.


21.1.1963 meidät taas mitattiin, punnittiin ja otettiin ”henki.” Sen jälkeen lähdin lopputunniksi luistelemaan, mutta luistelin vain paikallani. Otin nimittäin valokuvia luokkani tytöistä. Kuvat ovat tallella, mutta en ole varma, ovatko tuolloin ottamani kuusi (huom!) kuvaa noiden joukossa, sillä olen myöhemmin  helmikuussa ottanut myös valokuvia ollessamme luistelemassa koulun takana olevalla Tuomelan kentällä. Olin tuona päivänä harvinaisen korkealentoisella tuulella enkä vajonneena pessimismiin, jonka vallassa useimmiten kirjoitin. Johtuiko hyvä mieleni jo silloin siitä, että kamera kulki mukanani. Mikä aarre valokuvauksesta minulle muodostuikaan! 

Koulun jälkeen kävin ostamassa pienen almanakan Ranskaan kirjeenvaihtoystävälleni Charlesille lähtevään kirjeeseen. Postissa lähetin matkaan kolme kirjettä (Ranska, Länsi-Saksa ja Neuvostoliitto), postimaksut tekivät yhteensä 1,50 mk. Kumma kyllä en ole maininnut mitään tuon vuoden alussa tapahtuneestä rahanarvon muutoksesta, jolloin pennit tulivat käyttöön. Kävin myös ostamassa rintaliivit. Kuljin erään luokkatoverini kanssa ja kun hän lähti omille teilleen, jatkoin linja-autossa keskustelua jonkun toisen tytön kanssa. Rengon kansalaiskoulun kohdalla kauhistelin poikien käytöstä, kun he eivät olleet tytöille kohteliaita. Merkittävää päiväkirjassani on, että mainitsen myös ihmisten nimiä, mikä käytäntö hävisi sitten myöhempinä vuosina.



Miksi olen myös unohtanut, että poikkesimme usein Hämeenlinnan taidemuseoon. Keskiviikkona 23.1.1963 Nalle oli poissa koulusta ja menimme hänen tunnillaan taidemuseoon tutustumaan Goethen ajan taiteilijoiden töiden näyttelyyn. Myöhemmin samalla viikolla ihastelin Suomen sotaa! Luimme siitä parhaillaan historian tunnilla ja minä nautin.  Sota teki minut ylpeäksi suomalaisuudestani samoinkuin saatoin ajatella ranskalaisten olevan ylpeitä suuresta vallankumouksesta. Omituisia ajatuksia, mutta historiafriikit taitavat olla omanlaisiaan…

Huh sentään, kyllähän minä jo silloin tajusin omat ailahtelevat tunteeni, mutta mitäs teit.

”Rakas, nolo päiväkirjani”, niin kuului otsikko 28.12.2014 Keski-Uusimaassa. Stand up-koomikko Risto K. Järvinen on alkanut käyttää omia päiväkirjojaan esityksissään. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa aina 15-vuotiaasta lähtien ja on omasta mielestään ihan eri tyyppi. Jos hän tapaisi sen silloisen tyypin, hän varmaan löisi sitä turpaan. Hän haaveilee järjestävänsä päiväkirjaklubeja Helsingin lisäksi myös nuoruudenaikaisessa kotikaupungissaan Keravalla, jossa sitten lava olisi avoin kaikille. Mitä nolompia tekstejä, sitä hauskempaa on yleisöllä. Hän on ollut 15-vuotias kaksikymmentä vuotta minua myöhemmin, 1980-luvun alussa. No muutakin eroa minuun on: ”Yksi asia on säilynyt elämässä läpi vuosikymmenten, myötämielinen suhtautuminen alkoholiin. Se on asia, joka harmittaa.” Eli päiväkirjoissa lienee paljon kirjoituksia myös viinasekoiluista. Taitavat elämänarvomme silloin ja erityisesti nyt olla vuosisadan päässä toisistaan. Hän löytyy myös netistä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia 

Viime kesän alussa (5.6.2014) kävin pitkästä aikaa katsomassa, miltä tuo niin paljon kuvattu tapahtumien näyttämö, Hämeenlinnan Yhteiskoulun piha näyttää nyt.
              

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti