maanantai 6. huhtikuuta 2015

Muistojen sirpaleita

Tätä kirjoitusta aloittaessani tuli mieleeni, että olen tavalla tai toisella käsitellyt juuri tuota, esille ottamaani kevättä ja kertonut ehkä tuosta nimenomaisesta päivästä jo aiemmin. Ehkä kysymys on ollut vain valokuvista. Niin tai näin, vanhat muistot eivät koskaan vanhene vaan kun niistä kirjoittaa ne tuovat uudenlaisen ja joka kerta tuoreen erilaisen perspektiivin menneeseen aikaan ja auttavat ymmärtämään myös tämän päivän monimutkaisuutta.


Selailin ohimennen päiväkirjaani vuodelta 1957.  Sen vuoden huhtikuussa täytin 10 vuotta. Syntymäpäivät olivat meille lapsille tärkeitä. Äitimme teki niistä ikimuistettavia laittamalla yöllä sankarin sängyn viereen tuolille lahjat. Siksi oli erityisen hienoa herätä juuri syntymäpäivänä. Lapsena varmaan kaikki tuollaiset päivät tuntuvat ja jäävät mieleen. Vanhemmiten syntymäpäivien lumo haihtuu eikä loppujen lopuksi niitä edes halua viettääkään.


Huhtikuun lopulla 1957 vietimme nuorimman sisareni Raijan syntymäpäivää. Hän täytti  4 vuotta.  Raija luetteli minulle päiväkirjaani kirjattavaksi saamansa lahjat: vaaleanpunainen alushame nylonista, palli, syvä ja matala lautanen, vekkulikirja, karamellia, lusikka, yöpaita.  Edellisenä päivänä, joka oli lauantai,  Marita ja Urho, vanhempiemme läheiset ystävät Helsingistä olivat saapuneet viikonlopun viettoon luoksemme. Marita oli Raijan kummi ja hän oli tuonut tälle lahjaksi Pekka Töpöhäntä-kirjan  ”Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta”.  Lisäksi he olivat tuoneet suklaata, josta varmaan me muutkin makeannälkäiset saimme osamme. Olihan äitikin saanut tuliaisiksi kissankieliä, jotka myös olivat suklaata.  Ihmettelen vähän, saiko Raija tosiaan 4-vuotiaana tuon kirjan vai sainko sen minä, joka oli jo pitkään saanut noita Pekka Töpöhäntä-kirjoja? Olen sen nimittäin kirjoittanut muuta tekstiä isommalla. Minnehän ne kaikki kirjat ovat sittemmin joutuneet.


Iltapäivällä meille tuli kylään tyttöjä samasta kylästä,  Pirkko ja Aulikki. Aloimme leikkiä koulua minun ollessa opettaja ja Heljän, Pirkon ja Aulikin ollessa oppilaita. Ensimmäisellä tunnilla oli lukemista. Heljä ja Aulikki lukivat vuorotellen sanan. Pirkko oli jo toisella luokalla ja hän sai lukea suoraan. Sitten isä otti meistä kaikista tytöistä valokuvan. Olin aiemmin kirjoittanut, että Urho oli tuonut isälle kameran.  Kuvassa olemme me kaikki silloin paikalla olleet lapset ja Pati, koiramme. Isä on valokuva-albumissaan kirjoittanut kuvan alle ”Nuoruus lautakasassa”.


Saman päivän iltana naapurin Tuula soitti meille ja käski (omituista, että tuolloin käytin usein pyytää-sanan sijasta käskeä-verbiä) meitä lähtemään Sirkan kanssa lasten juhliin. Sirkka oli Tuulan täti.  Pukeuduimme Heljä ja minä ja isä antoi meille rahaa. Suorimme siitä naapuriin. Mukaan lähtivät myös Tuulan veljet Risto ja Kalevi. Lähdimme kaikki pyörillä paitsi Kalevi kulki Sirkan tarakalla. Lastenjuhlat olivat Ahoisissa, jonne oli aika pitkä matka. Kiivetessämme likaista mäkeä ylös, mäkeä, jonka päällä juhlapaikka sijaitsi ja jo näkyikin minä kaaduin (kaatusin) ja tulin ihan likaiseksi. Sirkka yritti puhdistaa minua. Se oli varmaan se sama mäki, jossa sisareni Heljä kaatuili joka kerta tullessamme uimakoulusta ja minä häpesin häntä. Olisikohan ollut sama kesä? Näin Heljä muisteli. Mutta että minä kaaduin mäkeä ylöspäin mennessä!!!

Noista pyörällä kaatumisista voisin kirjoittaa pitempään, muua jätän sen toiseen kertaan. Lastenjuhlien ohjelmaan kuului myös ongintaa, jossa voitin pienen purukumilaatikon, jonka sisällä oli kuusi purukumia. Näytelmänä esitettiin ”Kolme miestä metsässä”. Satu oli minulle ennestään tuttu. 

Ajoimme kotiin maantien kautta, joka matka  minusta tuntui päiväkirjani mukaan lyhyemmältä.  Lauseesta ymmärrän, että olimme ehkä menneet paikalle ajaen metsätietä pitkin.  Sisareni kanssa muistelimme sen reitin olevan pidempi. Pitäisi varmaan käydä mittaamassa.

Luokkatoverini Hilkan kodin lähellä jo saavuttuamme Vehmaisten kylän puolelle meidän koiramme Pati tuli vastaan. Se ei seurannut meitä kotiin vaan jäi sinne jonnekin ja viipyi pois monta päivää. Oli ilmeisesti koirien riiausaika meneillään.  Lähellä kotia äiti tuli vastaan, lienee jo odottanut meitä.  Sisällä Urho istui keinutuolissa. Marita oli lähtenyt jo kotiin Helsinkiin.


Siinä päivän päätteeksi muistin vielä, että aamupäivällä olimme käyneet kalliolla. Niistäkin hetkistä isä otti kuvia.

On mielenkiintoista huomata, että päiväkirjani auttaa minua sijoittamaan isäni valokuvia päivälleen oikealle kohdalle. Me kaikki sisarukset vietimme syntymäpäiviä  keväällä alkaen maaliskuun lopulta toukokuun alkupuolelle.


Tuona keväänä 10.5.1957  mummoni, äitini äiti, Aino Sirkiä,  täytti 65 vuotta. Kävimme melko usein Anjalassa, jossa isovanhempani asuivat. Lähdimme sinne myös lauantaina 11.5., jolloin jäimme koulusta pois. 

Edellisenä iltana isämme oli kertonut meille järkyttävän uutisen koulustamme.  Vanha opettaja, myös aiemmin minun alaluokkien opettajani  oli kuollut edellisenä päivänä eli juuri mummoni syntymäpäivänä pudottuaan kotipihansa kaivoon.

Matkalla Anjalaan poikkesimme aiemmin kylässämme kauppaa pitäneiden Honkasten perheen luona. Tuohon aikaan he asuivat Hauhon Eteläisissä. Yhteydenpito heidän kanssaan oli vilkasta. Kesällä 1957 heidän tyttärensä Merja ja myös poikansa Seppo kävivät meillä ja me poikkesimme heidän luonaan silloin tällöin. Sisareni Heljä vietti myös heinäkuussa jonkin aikaa heidän luonaan. 

Päiväkirjani tekstit eivät ole aina loogisia ja kronologisia, unohtelen kirjoittaa jotakin ja teen myöhemmin perään lisäyksen. Jos Hämeenlinnassa isä osti meille kullekin kaksi purkkia jäätelöä ja ne kestivät aina Honkaselle saakka, matka ei ole ollut kovin pitkä. Lahdessa saimme kuumia nakkeja.

Mummolassa oli pöydällä paljon kukkia edellispäiväisen syntymäpäivän  takia.  Poikkesimme myös tätimme Ilman kotona, jossa tapasimme serkkumme Ullan ja Seijan. Kerron, että olimme siellä myöhään. Sitä en kerro, missä yövyimme. Yleensä tuolloin lapset nukkuivat nk. siskonpedissä lattialla.


Seuraavana päivänä juhlittiin äitienpäivää. Mummo oli antanut minulle kortin äidille annettavaksi. Paikalle saapui päivällä paljon väkeä, ainakin 30  pyhäkoululaista. Mummoni kun oli pyhäkoulunopettaja. Minä sain lukea runon ”Äitini”.  Paikalle saapui sitten muitakin sukulaisia, Lempi-täti  serkkujemme Annelin ja Raimon kanssa Kouvolasta, Kerttu-täti tyttärensä Hannelen kanssa. Minulla oli tuohon aikaan tapana kirjoitella luetteloita. Meitä serkkuja oli niin paljon, että oli helpompi laskea, kun kirjoitti kaikkien nimet.

Iltapäivällä  jatkoimme jo matkaa. Menimme Risto-serkun kotiin, jossa pääsimme katsomaan pieniä kissanpentuja. Matka jatkui Kouvolaan Annelin ja Raimon kotiin, jossa Raimo kävi ostamassa meille jäätelöä. Sitten jatkoimme taas matkaa. Jonkin ajan (kirjoitan aika pitkän ajan) päästä näimme eräällä bensiiniasemalle Koivun Lassen auton. Hän ei saanut bensiiniä, koska asema oli suljettu. Ajoimme sieltä peräkkäin pois ja heilutimme samalla Visalle ja tämän äidille. Lasse Koivu oli ollut aiemmin Rengon kunnansihteerinä. Koska isä oli 1950-luvulla kunnan hommissa, niin kunnansihteeri poikkesi usein meillä. Aivan äskettäin näin, että hän oli kuollut tämän vuoden tammikuussa. Hänen poikiensa kirjoittama muistokirjoitus löytyy täältä. Näen, että hän siirtyi aikoinaan Anjalan kunnanjohtajaksi.

Loppumatkalla nukahdin ja heräsin vasta kotipihalla äidin herättämänä. Itse asiassa tuon hetken muisto palaa nyt mieleeni kovin elävänä.

Kirjoitan seuraavan kerran vasta kuun loppupuolella. Kutsuimme koulun päättäjäisiä ”tutkinnoksi” vai kutsuinko vain minä niin. Olin mukana kuva-arvoituksessa, jossa piti arvata lause: ”Pian annetaan arvostelut:” Minä olin arvoituksen ensimmäinen kirjan, jota esitin pyörimällä.

Muistoistani on haalistunut täysin se, että päättäjäisiä seuraavana päivänä, keskiviikkona 29.5. iltapäivällä olimme vanhan opettajan hautajaisissa. Pirkko ja Risto laskivat oppilaiden seppeleen. Pidin tilaisuuden ajan isäni hattua kädessäni. Isä kävi myös laskemassa seppeleen. Rengon opettajat lauloivat. 

Merete Mazzarellan hienon kirjan "Att berättä sig själv" suomeksi "Elämä sanoiksi" (Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013) alussa on seuraava lause:


"Tarinan tuolla puolen, muisti ja unohdus. 
Muistin ja unohduksen tuolla puolen, elämä.
Mutta elämän kirjoittaminen on toinen tarina.
Kesken jäävä."
Paul Riceur

Mutta niin se vain kuten kirjan viimeinen lause kuuluu: "Ihminen voi tosiaan sekä elää että kirjoittaa." Kiitän syntymäni hetken hyviä haltijoita siitä, että sain intohimon kirjoittamiseen jo lapsena.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti