Paluu kesään 1962

Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus. Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin, jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja.  Nuori ihminen vastaan vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena. Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti. 

Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen, etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet. 

Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin selvästi.  Se itkettää joskus. Menneeseen pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää haluaisi ajatella.  Nekin on vain hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?

Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut.

Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin ahkerasti.  Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962 rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin opettajien valokuvista merkintäni:  ” Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”. 

Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien leirissä toimivien aikuisten roolit.

Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset. 

Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962

Muistaakseni elokuussa 1962  rippikoulua piti jokin lähetysseura.  En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.

Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa. Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa Oriveden ja Jämsän kesken.

Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan, mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen blogikirjoituksen aihe.

Edellinen blogikirjoitukseni  (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun 1962.  Sinä kesänä muuten poltin olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.

Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät Päiväkumpuun 30.7.  Päiväkirjastani saan sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä teillä oli silloin kestämistä.

Mukana leirillä 

Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta lauantaina 4.8.  Aikaa kun tuntui olevan niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5  yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat tallella.

Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä.  Hän oli jo 29- vuotias.  Valokuvieni viereen kirjoittama teksti kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.

Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker – voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.

Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”. 

Leirin ohjelma

Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello 11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.

Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa. 

Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961.  Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.” Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.

Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen. Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan suloinen ja aito.  En koskaan unohtaisi hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.  Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa. 

Maisema huoneemme ikkunasta.

Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut.  Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa hyväksi.

Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi.  Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole. Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni takia ostamaan mitään.  Muistan hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.

Konfirmaatio lähestyy

 

Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat epäoikeudenmukaiseksi. 

Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä käskyä.

Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla. Ja itkemällä.  Ripillepääsypäivä oli elämäni iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin. 

Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi sydämen…..”. 

Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja Martta Haakana. Siinä oli teksti:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).

Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni. 

Keskellä äiti ja pikkuveli

 

 Jälkeenpäin

Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä paljon kirjoitettavaa.  Aika taisi olla todella vaikea perheelleni. 

Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti, mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla vaikeata.

Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni leirin jälkeistä suurta haavettani opiskella teologiksi, mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta.  Uskonnon siivellä minuun oli pystytty vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja eristetty paikka kauniin luonnon keskellä. 

Tiheä kesä

Kirjoitukseni tänne ” salaisiin papereihin” ovat jääneet muiden asioiden alle. Eikö olekin hassusti sanottu? Ikään kuin asiat olisivat papereita, joita kertyy pöydälle ja jokin asia jää sitten paperina muiden asioiden alle. Katselin viime vuoden valokuvia ja omia kuviani (selfieitä) niiden joukossa ja kun vertaan niitä tähän hetkeen, huomaan jo niistäkin, että olen vanhentunut hetkessä. Olen myös stressaantunut ja unohtelen asioita. Siksi onkin taas hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin saadakseen virtaa mennä eteenpäin.

Kuivuneet  ja haalistuneet hiidenvirnojen ja niittynätkelmien kukat  melkein tippuvat pienen päiväkirjani lehtien välistä. Kannessa on Doris Dayn valokuva. Elämme kesää 1962.  Kesäkuun lopussa joka ikinen päivä satoi vettä. Sadetta taisi tulla runsaasti koko kesän ajan. Se kesä taisi muuten olla maanviljelijälle katovuosi.  

Mutta joka tapauksessa on kesä.  Ihana aika, paitsi kotona maalla on yksinäistä ja pitkäveteistä. Kissa sai 27.6. poikaset. Kirjoitukseni on todella tyhmän lapsellista luettavaa. Kesä kuitenkin tihenee, mitä pidemmälle mennään.

Sunnuntaina 1.7.1962 kirjoitan:

”Voi tätä ilkeää maailmaa, maailmaa, jossa on vain valetta, vihaa ja ilkeyttä. Ei ole totuutta ja rakkautta. Kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan.”

Tänään on uskomatonta ajatella, että olin tuossa iässä niin kyllästynyt omaan perheeseeni, että halusin jopa kuolla. Arvostelin voimakkaasti vanhempiani, erityisesti isääni. Nyt on vaikea palata noihin tunteisiin, koska ne vanhemmiten peittyivät lämpimiin tunteisiin omia vanhempia kohtaan. Mukaan tuli tietämys ja ymmärrys. Nuorena ei vielä näe asioita pitemmälle, joten on vaikea ymmärtää vanhempiin heidän elämänkaarensa aikana vaikuttaneita asioita.

Seuraavana päivänä olin kylässä Hämeenlinnassa koulukaverini Leenan  kotona. Leena asui lähellä kouluamme Hätilässä. Olin siellä koko viikon. Pelasimme sulkapalloa, kävimme lähellä sijaitsevalla koululla katsomassa, ketkä koulutovereistamme ovat saaneet ehdot suoritettua. 

Eräänä päivänä kävimme pesemässä muutaman maton Kutalassa. Kutala?

Silloin minua eivät vielä paikat kiinnostaneet samalla tavalla kuin nyt. Hämeenlinnassa on todella joki nimeltä Kutalanjoki. Se virtaa Katumajärvestä Vanajaveteen. Löysin siitä jopa Turun Ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön ”Hämeenlinnan Kutalanjoen kunnostussuunnitelma”.  Sieltä saan matonpesupaikan kohdennettua.

Suunnittelimme Aulangolle menoa,  mutta ikävästi sateet häiritsivät suunnitelmaamme.   Viimeiseksi päiväksi  tuli hyvä ilma, joten pääsimme vihdoin myös Aulangolle.

Omituista on, että suunnittelimme saksan kielen opiskelua ja kävimme melkein ostamassa minullekin yhden kirjan itseopiskelua varten. Olimme viettäneet edellisenä päivänä runsaasti aikaa saksaa opiskellen. Miten olen voinut unohtaa tuollaisen asian? Nyt luen siitä päiväkirjastani ja muutamia vuosia myöhemmin lähdin Saksaan taustalla kolmen vuoden saksan opinnot lukiossa. Ja silti en osannut paljon mitään.

Laahustimme pölyistä tietä pitkin jutellen niitä näitä. Leena huomasi kellon jääneen kotiin, mutta emme enää jaksaneet kääntyä takaisin sitä hakemaan. Ostimme kaupasta matkaeväiksi omenat. 

Sitten löysin pölyiseltä tieltä kuihtuneen valkoisen ruusun ja hupsista, mielikuvitus alkoi johdattaa meitä.

Leena kertoi erään elokuvan alkaneen samalla tavalla.  Elokuva oli Victor Hugon kirjaan perustuva  ”Notre-Damen kellonsoittaja”.  Se alkoi niin, että eräs mies oli nähnyt Notre-Damen kirkon seinällä pienen merkinnän ja paikassa, jonne keskiajalla ruumiit vietiin mestauksen jälkeen, hän oli nähnyt kaksi toisissaan kiinni olevaan luurankoa. Nojautuen vasten kirkon seinää miehen mielessä tarina alkoi kehittyä hänen silmiensä eteen kuvasarjana.

Elämämme oli usein yhtä elokuvaa tai sen suunnittelua. Millaisen elokuvaohjaajan maailma meissä menettikään!  Muistan vielä hyvin, kuinka ihanaa se oli. Kuvitella erilaisia tarinoita. Vieläkin vuosien takaa mieleeni tulee useita sellaisia hetkiä, kun siirryin elämään melkein kuin elokuvassa.

Kuljimme kivistä polkua pitkin. Hyönteiset surisivat, ihana kesä ympärillämme. Oli 6.7.1962. Tulimme metsälammelle. Siellä ui vain yksi sorsa, mutta näimme myös kuuden villihanhen uivan hauskasti peräkkäin. Kiersimme lampea ympäri ja sitten istahdimme penkille syömään omeniamme. Kappas vain, meillä oli mukanamme tuo ”100 tuntia saksaa”, jota aloimme siinä taas lukea.  Hanhet tulivat pyytämään ruokaa, mutta olimme unohtaneet ruokintapullat. Puistossa olevan huvimajan vieressä otimme toisistamme valokuvat.

Pohdimme, menemmekö  retkeilymajalle vai Lusikkaniemeen uimaan.  Lähdimme yksinkertaisesti kulkemaan yhtä tietä pitkin tietämättä, minne se johtaa. Leena alkoi uuden tarinan. Hänet oli sen mukaan jo murhattu. ”Sikke” oli parhaillaan selvittämässä syyllistä. Jatkoimme kertomusta, löysimme lisää uhreja ja pähkäilimme motiiveja. Loppujen lopuksi tulimme Lusikkaniemeen. Siellä oli uimaan opettelevia lapsia ja heidän joukossaan oli myös eräs vanhempi poika, komea meidän mielestämme. Mekin menimme uimaan. Sen jälkeen istuimme hiekalla ja aloimme taas lukea saksaa.  Toisella silmällä seurasimme poikaa, jonka kaverikin oli tullut paikalle. Hekin menivät uimaan ja ennen kuin lähdimme pois, heistä toinen kysyi meiltä, mitä opiskelemme.  Taisivat olla kiinnostuneita meistä, koska pyysivät, että opettaisimme heitä. Me olimme jo menossa.

Seuraavaksi menimme karhuperheen luokse. Sieltä kiipesimme ylös tornin luo. Ihailimme maisemia ja kaukana olevaa Lusikkaniemeä. Matkamuistokioskissa kävimme kysymässä kelloa. Sitten tulikin jo kiire, koska olin vielä myöhemmin samana päivänä lähtemässä bussilla kotiin.  Tornikahvilassa söimme kuitenkin jäätelöt, mutta jätimme torniin kiipeämisen väliin.  Taivalsimme kivistä tietä takaisin Leenan kotiin. Hän kertoi matkalla alun kirjoittamastaan romaanista.  Ehdin juuri ja juuri 17.15 bussiin. Kutsuin Leenan meille kylään. Auf Widersehen!

Vuosia myöhemmin kiusasin erästä ystävääni valokuvaamalla häntä tuolla isolla  kivellä  hiukset valtoimenaan

Päiväkirjassa kesä jatkuu rauhallisesti.  Istun usein ulkona kirjoittamassa, isolla kivellä kuusen lähellä.  Naapurissa on eräs nuori poika töissä korjaamassa talon isännän kanssa kattoa. Mietin, kuinka kivaa olisi tutustua tähän, mutta minulla ei ole mitään ”keinoja”, sellaisia, joita muilla tytöillä on? Minusta tulee isona vanhapiika, koska en koskaan tutustu yhteenkään poikaan. Leena on kertonut päättäneensä mennä muukalaislegioonaan ja minä olen valinnut luostarin.

Huit hait. Ehkä on parempi kuvata ympäristöä, jossa kirjoitan.

”Istun siis kivellä, jonka vieressä on suuri, vanha kuusi ja ympärillä kasvaa koiranputkia, joita onkin nyt todella paljon. Joukossa kasvaa harakankelloja. Kauempana on paljon keltaisia niittyleinikkejä. Ympäristö näyttää niin kauniilta ja lempeältä. Taivas on vaaleansininen ja siellä on myös mukavan värisiä harmahtavia pilviä. Auringon paiste on vaaleaa ja lämmintä.  On niin vaikea kuvata kaikkea sanoin. Pitäisi olla hyvä filmikamera, jolla saisi kuvat värillisenä ja mukaan myös äänet kuten harakoiden räkätyksen, lintujen viserryksen ja hyönteisten surinan ja tuulen soiton. Mutta minulla ei ole sellaista eikä ehkä koskaan tule olemaankaan.”

Naapurin talo vähän ennen talon purkamista.

Loppujen lopuksi sain selville, että naapurissa olevan pojan nimi oli Seppo. Eräänä päivänä siskoni kertoivat, että poika oli istunut naapuritalon rapuilla sylissään kissa. Minäkin olin hetki sitten istunut meidän rapuilla kissa sylissäni. Voi sentään!

Välillä on sentään jotakin muuta haaveilun sijaan. Sisarellani on oma pässi hoidettavanaan. Se oli kuolemaisillaan, kun äitimme pelasti sen juottamalla sille lampaan maitoa. Emo ei antanut sille ruokaa. Toinen saman emon karitsoista kuoli pari päivää aiemmin.  Yksi on saanut syödäkseen  ja näyttää voivan ihan hyvin.  Miellä jokaisella on omat lampaamme, joista kaikille muille paitsi minun lampaalleni on jo syntynyt karitsoja. Yhteensä seitsemän pientä karitsaa. Muistan vain sen Heljän hoidossa olleen pässin.

Kuva samalta kesältä. Mukana myös sisareni pässi ja kotipiha.

William Russell. Katselen televisiosta Dickensin tarinoita ja David Copperfieldia. Näyttelijän nimi on Willian Russell, ihailen häntä, vaikken aluksi pitänytkään. 

Sateet jatkuvat. Joskus puen uimapuvun päälleni ja juoksen sateeseen uimaan. Isän kanssa käyn sahaamassa puita saunan puuvajassa. Eräänä päivänä isäni kysyy naapurin poiketessa minuakin kiinnostavan asian. Mitä sukua naapurissa viipyvä Seppo on? Hän ei ole mitään sukua vaan on emännän enon vaimon poika toisesta avioliitosta, oli vastaus. Sen ajan sukututkimusta!

Kesä tihenee kasvaessaan kohti keskikesää.  Juhlin päiväkirjassani Ranskan kansallispäivää 14.7. ja  muutamaa päivää myöhemmin eli 18.7.  Espanjan kansallista juhlapäivää, jota tuolloin vielä vietettiin Francon kansallisarmeijan nousun muistoksi. Nyt päivä lienee vaipunut unholaan, koska en löydä siitä googlaamalla mitään tietoa. 

Olemme heinäpellolla töissä ja käymme uimassa.Luen paljon, myös sanomalehtiä, joiden otsikoita siteeraan.  Saan kirjeitä ulkomaisilta kirjeenvaihtotovereiltani.  UThant, YK:n pääsihteeri on Suomen vierailulla.

Käymme äitini kanssa ostoksilla, koska tarvitsen myöhemmin kesällä puvun ja kaikkea muutakin rippijuhliani varten.  Lähdemme  Maritan ja Urhon saareen.  Kesä on niin vilkas, että se vaatii vielä pari erillistä postausta. Ehkä. Jotta lopulta pääsen siihen rippikouluun.

Haparointia

Sormeni ovat kipeät, jollen pääse kirjoittamaan. Useimmiten en pääse, koska en ehdi, sillä elämässä on niin paljon muuta tekemistä. Näin ei ollut silloin nuorena tyttönä, jolloin aikaa tuntui olevan pitkäveteisyyteen asti. Kirjoittamisen sijaan ehdin pohtia kaikenlaista turhista turhinta. Olin joka päivä ihastunut johonkin poikaan, vaikka olihan minulla kestoihastukseni,  joita jaksoin ihailla vuosi toisensa jälkeen. En kuitenkaan koskaan tutustunut keneenkään ihastukseni kohteista.  Jonkun heistä saatoin tavata vuosia myöhemmin ja jopa kertoa tälle asiasta, mutta lumo oli tietenkin jo poissa. Nuorena kuuluukin olla salaa ihastunut.

Olen lähes 10 vuotta sitten kirjoittanut osan paristakin päiväkirjastani puhtaaksi nimellä ”Nuoren tytön päiväkirja”. Mielessäni oli pitempi projekti päiväkirjojeni suhteen.  Projekti ei ole siitä sen kummemmin  edennyt.  Tämä blogi on aiheeseen liittyen väliaikainen tai pysyvä, miten vain, ratkaisu, joka sopii erinomaisesti tähän hetkeen ja tähän aikaan.  Olen jo vuosia sitten luopunut kronologisuuden kunnioittamisesta, joten voin vapaasti ottaa ajan kuin ajan vapaasti tutkittavaksi.  Mikä nyt kulloinkin eteeni tulee.

Olen hiukan hämmentynyt, että tuosta ajasta en tahdo löytää valokuvia, en omiani mutten myöskään isäni. Aika saattoi olla taloudellisesti hyvin tiukkaa, ettei ollut varaa tehdä kuvia. Siitä en tietenkään ollut kirjoittanut, mutta jotenkin ajatus valahti mieleeni.  Ehkä negatiiveista aikanaan löydän kuviakin.

”Maanantaina 30.10.1961

Olet oleva uusi päiväkirjani. Olet kaunis. Autossa tänään tullessani kotiin, yritin keksiä Sinulle nimeä. Koska pian tulee talvi ja olet silloin päiväkirjani, niin nimesi voi olla vaikka ”Lumikide”. Toivottavasti pidät siitä nimestä. Olet vielä kovin tietämätön. Et tiedä edes, kuka on ihanin ihminen minun maailmassani.”

Jatkan siinä kertomalla sen hetkisen ihastustilanteeni. Kaikki nimet on vielä kirjoitettu selvästi enkä ole niitä jälkikäteen käynyt sotkemassa. Seuraavana päivänä jatkan minulle niin tyypillisellä tavalla kuvaillen mielimaisemaani.  Maisemaan olen sukeltanut aina lapsesta lähtien. Sadattuhannet valokuvani voivat sen todistaa.

”Hei taas Lumikide!

Sehän nimesi on.  Kaikki on kovin tavallista. Aamulla ajattelin kesää ja katselin maisemia, jotka olivat lohduttomia. Ajattelin, että joskus ovat puutkin saattaneet olla vihreitä ja ruoho loistavan kaunista vihreätä myös. Taivas on ollut sininen ja valkoinen.  Maassa on ollut kauniita kukkia. Ilma on ollut tuoksuja täynnä. Linnut ovat laulaneet riemuisasti. Mutta se aika on ollut ja mennyt. Nyt on melkein talvi.”

Olin silloin vielä 14-vuotias.  Seuraavana kesänä menisin rippikoululeirille.  Heti päiväkirjan alussa (1.11.1961)  kerron seuraavaa:

”Päiväkirjani!

Tänään on tapahtunut paljon. Kaikki tosin iltapäivällä 3:n jälkeen. Olin näet kirjastossa. Sitten hiukan ennen neljää, sinne tuli se poika, joka on ennenkin ollut siellä. Taas hän seisoi lukien jotakin ja katseli vähän väliä minuun. Koko ajan vilkuilimme niin toisiamme. Hän oli koko ajan vakava enkä minäkään viitsinyt hymyillä. Tunnin hän seisoi siinä. Minä yritin lukea läksyjäni, mutta ei siitä mitään tullut. 16.45 siis 15 min vailla 5 lähdin. Katselin vielä häntä. Hän oli hiukan punainen melkein koko ajan. Kun olin jo ulkona ja lähdin kävelemään, katsoin taakseni ja näin hänet. Hän tuli perässäni. Melkein linja-autoasemalle hän tuli. Sitten hän häipyi. Hän luulee minua varmaan hassuksi, koska en ruvennut puhumaan hänen kanssaan. Mutta minähän olen ujo. Koko matkan kotiin saakka sydämeni oli täynnä häntä. Kuka hän on, sitä en tiedä. Pidän hänestä kumminkin kovasti ja haluan tutustua häneen. Ehkä ensi maanantaina tai keskiviikkona tapaan hänet jälleen. Toivon sitä. Mutta miksi hän ei saattanut hymyillä. Jos hän olisi tehnyt niin, olisin jo hänen ystävänsä. Mutta hän oli vakava ja katseli vain.”

Tilanne jatkui siitä vielä eivätkä myöhemmät kokemukseni tästä tutttavuudesta olleet enää yhtä valoisia ja kaiken lisäksi sain vielä kotoa ikäviä sanoja kaiken päätteeksi, sanoja, jotka vaikuttivat hyvin pitkään. Nuori ihminen on uskomattoman herkkä ja vaikutuksille altis, minkä me nyt tiedämme, aikuisina ja erityisesti isovanhempina.

Kotona mielialat eivät marraskuun alussa olleet korkealla.

”Lauantaina 4.11.1961

Äsken virtasivat sadepisarat pitkin ikkunaruutuja. Ulkona on kuitenkin valoisaa, koska oli aamu, pyhäaamu.

Koko loma, eilinen päivä ja tämän päivän alku ovat olleet kurjia. Äiti on taas kipeä ja me tapellaan kauheasti. Isä on ilkeä kuten melkein aina. Olen joutunut huomaamaan, että meidät on kasvatettu huonosti. ”

Äitini oli tuolloin 46-vuotias, samassa iässä kun tyttäreni nyt.  Äitini oli ollut kaupungissa edellisenä torstaina. Minulle ostettiin uusi talvitakki. Se oli varmaan se sininen takki, josta pidin hirveästi, jossakin on siitä valokuvakin. Pakotin jonkun ottamaan kamerallani kuvia itsestäni, että saisin lähettää niitä kirjeenvaihtokavereilleni ulkomaille. Perjantaina oli koulusta lomaa.

Kirjoittelen kyllä kaikenlaista muutakin luonnon ja ihastusteni kuvailun lisäksi. Kerron mielipiteitä katsomistani elokuvista ja maailmantapahtumista. Presidentti Kekkonen oli ollut juuri vierailulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja puhui aiheesta televisiossa.  En  kerro aiheesta sen enempää, mutta totta tosiaan, silloin on eletty nk. noottikriisin aikaa, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:

”Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Noottikriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liitto­tasa­vallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”.Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin.”

Onpa mielenkiintoista lukea eteenpäin. Mainitsenko mitään muuta asiaan liittyvää? 

Kekkonen oli nootin saapuessa kuuluisalla Havaijin matkallaan ja oli siitä kuultuaan lähtenyt uimaan. Tuon mainitsemani puheen hän piti Amerikasta palattuaan  5.11.1961. Puhe löytyy täältä. Elettiin kylmän sodan aikaa.  Täältä  (Wikipedia/Wikiwand) tarkat tiedot  noottikriisistä.

Tämän linkin takaa löytyy Iltasanomien Sylvi Kekkosen erikoislehden yhteydessä julkaistun artikkelin takaa muutama iki-ihana valokuva tuosta kyseisestä USA:n matkasta.  Laitan linkin tähän syystä, että John F. Kennedyn valintaa tuimme aikanaan voimakkaasti myös Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Ehkä palaan aiheeseen vielä päiväkirjamerkintöjeni kautta.

Nytpä menin jo päiväkirja-aiheen ulkopuolelle. Olisipa meidän aikanamme olleet tällaiset mahdollisuudet  kuin nyt hankkia tietoa.  Ei, menimme kirjastoon ja katselimme suppeita TV-ohjelmia. Emme varmaan osanneet edes kuvitella muunlaista maailmaa. Vai osasimmeko?

Marraskuun alussa 1961 sairastuin, diagnoosiksi tuli lievä keuhkokuume, minkä mainitsen päiväkirjassani. Kävimme ilmeisesti maanantaina 13.11. äitini kanssa lääkärissä Hämeenlinnassa ja minut määrättiin olemaan kokonaisen viikon kotona sairastamassa. Koin sen aivan hirveäksi. Varmaan juuri sinä aikana neuloin sinisen villapuseron itselleni.  Neulomiseni ei ollut mitenkään taitavaa ja sen seurauksena tulevat käsityöt myöhempinä vuosina rajoittuivat vain villasukkiin.

Sairastaessani minulla oli aikaa kirjoitella päiväkirjaani pidempään. Muistelin mennyttä aikaa, edellistä kesää. Ja kaipasin uutta ystävääni, sillä juuri ennen sairastumistani ole ehtinyt tutustua tuohon poikaan kirjastossa. Olin edesauttanut tutustumista lähtemällä kirjastosta ennenaikaisesti.  Hänen käyttäytymisensä oli vihjannut minulle, että hän oli kiinnostunut. Siinä vaan lähdimme yhdessä kävelylle ja lopuksi hän saattoi minut bussille, joka lähti 17.15.  En vielä tiennyt sen jälkeen hänen nimeään enkä muutakaan hänestä. 

Sairauslomani aikana ystäväni naapurista kertoi hänen tietonsa ja myös sen, että hän oli jo 17-vuotias. Kaiken lisäksi hän on kuulemma ihastunut yhteen Irmaan, joka saattoi myös olla hänen tyttöystävänsä. Irma mainitaan moneen kertaan, mutta en tuntenut häntä ollenkaan.

Joka tapauksessa pidin sairaslomaa, kirjoittelin, neuloin ja liimailin valokuvia albumiin. Muistelin erityisesti edellistä kesää, jolloin vietin hämeenlinnalaisten koulukaverieni kanssa päiviä heidän mökeillään Alajärvellä ja Kankaistenjärvellä. Olin nimittäin ottanut siellä paljon valokuvia. Kuulostaa nyt kovin tutulta. Olin samanlainen muistelu- ja valokuvafriikki jo lapsena. Samoin historia  oli mieliaiheitani.

Kirjoitin 14.11.1961 : ” Ajatella, nyt on koulussa parhaillaan minun luokallani historian tunti. Opettaja on kysynyt jo kaiken Molieresta, Racinesta ja Corneillesta. Tunti on loppumassa ja hän ehkä kirjoittaa taululle vielä jotakin Englannista Stuartien aikaan. Olisin onnellinen, jos saisin olla koulussa. Kohta soi kello ja ruokatunti alkaa.”

Katselin televisiosta elokuvan  ”Til we meet again”. Kuvailen elokuvan juonen kokonaan aina surulliseen loppuun saakka, jossa päähenkilöt ovat kuolleet, mutta sovitulla tapaamispaikalla kaksi lasia särkyy itsestään.

1961 ajateltiin sodan olevan lähellä, mutta minusta se tuntui tosi kaukaiselta asialta kun tarkkailin elämää rauhalliselta maaseudulta käsin.  Olin onnellinen, kun pääsin takaisin kouluun ja sain tavata kirjastotuttavuuteni. Hän oli ihmetellyt poissaoloani. Tekstistäni  tulee esille hänen kärsimättömyytensä, kun  hän tavatessamme kirjastossa ja mennessämme kävelylle, haluaisi keskustella kanssani. Kysyn hänen nimeään, mutta hän ei kysy minun ja loppujen lopuksi hänellä on kiire jonnekin. Lisäksi kävelemme vain syrjäkatuja käsi kädessä. Olinko minä hänelle sittenkin jokin ”salarakas”?

En saa sitä kyllä koskaan tietääkään, koska "suhteemme" loppuu jo seuraavalla viikolla. Häpeän ilmeisesti tarinan kertomista, koska hän ollessamme kävelyllä hän alkoi omituisesti lähennellä minua. Minä en ollut sellaiseen valmis. Kun on suostunut suutelemaan, hän kysyi vain, olenko pahalla päällä. Mainitsen vielä myöhemmin nähneeni hänet  kirjastossa, mutta suljin hänet yksinkertaisesti pois elämästäni.

Päiväkirjalleni en ole kertonut läheskään kaikkea. Nimittäin olin kertonut aiemmin hänestä äidilleni innoissani. Äitini oli pudottanut minut välittömästi maan tasalle sanomalla ties mitä, mutta päällimmäiseksi jäi mieleeni, että ystävyys poikien kanssa ei ollut suotavaa. Korviini jäi vuosiksi soimaan ”on kahdenlaisia tyttöjä.” Jos olisin alkanut kulkea jonkun pojan kanssa, olisin ollut huono tyttö. Siitä opin, että nuorille ei pidä koskaan mennä antamaan mitään liian jyrkkää moraalista ohjetta. Se voi olla kohtalokas tavalla tai toisella.

Muistan hyvin, kuinka paheksuimme aikanaan tyttärentyttäreni ollessa murrosiässä ja tullessaan äitinsä ja minun eteen navan paljastavassa t-paidassa. Sen jälkeen hän ei koskaan enää pukeutunut sellaisiin paitoihin,  mutta jättikö paheksuntamme muita vaurioita?

Kuinka helposti noihin muistoihin soljahtaakaan, syvälle rivien väliin lukemassaan tekstissä.  Jokainen muisto tuo mukanaan uuden jutun, joka haluaa tulla julki.  

Lainasin tässä äskettäin paljon kiitetyn norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen ja neljännen osan tietämättä hänestä tai hänen kirjoistaan paljon mitään.  Aikomuksenani on lähinnä tarkistaa, mistä on kysymys.  Olen lukenut hänestä Helsingin Sanomista pari artikkelia, jotka ovat herättäneet kiinnostukseni. Viimeksi luin hänestä lauantaiesseen 18.7.2015 otsikolla ”Mies, joka teki vaipanvaihdosta kiinnostavaa”. Sen oli kirjoittanut  Sonja Saarikoski.  Aiempi artikkeli on ilmestynyt 30.5. Taina Latvalan kirjoittamana  otsikolla  ”Ennen kuin kaikki suuttuvat”.  En tiedä onnistuuko artikkelien jakaminen, mutta olen yrittänyt niiden jakoa otsikoiden alla.

En kommentoi vielä sen enempää. Olin vain äärimmäisen ilahtunut, että omaelämänkerrallisesta, tunnustuksellisesta kirjoittamisesta on tullut niin suosittua romaanien muodossa.

Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Tun­tuu sil­tä, et­tä tul­lak­seen va­ka­vas­ti ote­tuk­si nais­kir­jai­li­jan pi­tää edel­leen tun­nus­taa tun­tei­den­sa si­jaan jär­ken­sä. Se on nau­ret­ta­vaa, ku­ten ko­ko jär­ki–tun­ne-jaot­te­lu yli­pää­tään.”

Eli toisin sanoen, entä jos nainen olisi kirjoittanut samoin kuin Knausgård?  Minun on vaikea ymmärtää tällaista mies-naisjaottelua. Ymmärrän kuitenkin sen, että nainen lytättäisiin vielä pahemmin kuin mies, kun hän kertoo noin tarkkaan omasta elämästään ja läheisistään käyttäen oikeita nimiä.

NEW YORK Uni­ver­si­tyn jour­na­lis­min pro­fes­so­ri Katie Roiphe kir­joit­ti Sla­te-leh­des­sä vuo­si sit­ten Knausgår­dis­ta: "En us­ko, et­tä ky­ke­ni­sim­me sie­tä­mään täl­lais­ta ar­ki­päi­väis­tä päi­vä­kir­ja­mais­ta run­saut­ta nai­sel­ta." (leike artikkelista 18.7.2015)

Aikoinaan artikkelissa mainitut  Anaïs Nin päiväkirjat kuluivat käsissäni, joten tässä on aihetta olla tyytyväinen, että maailman kirjallisuudessa on uusi tuulia.

Vielä pätkä tekstistä:

Knausgård on kaik­kien ai­ko­jen suu­rin au­to­fik­tio­naa­li­nen il­miö. Niin suu­ri, et­tä se on saa­nut muun muas­sa Pa­ris Re­view'n pää­toi­mit­ta­janLorin Steinin sa­no­maan The New York Ti­me­sis­sa, et­tä Knausgård on rat­kais­sut suu­ren ny­ky­ai­kai­sen ro­maa­nin on­gel­man kir­joit­ta­mal­la to­del­li­sen ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta.

Siinähän se!

17 vuotta ja risat

Onkohan niin, että olemme kirjoittaneet päiväkirjoihimme hiukan tai aika paljonkin erilaista tekstiä kuin kirjeisiin?  Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä kirjettä, jonka löysin penkoessani tässä yhtenä aamuna erästä ”aarrelaatikkoani” jotakin muuta etsiessäni. Pelastin aikoinaan kasan muistoja, kirjeitä, kalentereita ja kirjoja nk. ”kanalanvintin” poltolta.

Tyhjentämässä kanalanvinttiä.

Lapsuudenkotini tontilla sijainnut rakennus poltettiin elokuussa 1999, samana vuonna kun isäni oli kuollut keväällä. Rakennuksen alakerta oli toiminut kananpoikasten ja vähän isompienkin kotina, autotallina, pajana ja sen yläkerta väliaikaisena asuntona remonttien aikana ja vieraiden majoituspaikkana. Voi vain kuvitella, että rakennukseen liittyi valtavasti muistoja lapsuuden, nuoruuden ja vielä aikuisuuden ajalta. Muistot olivat oman elämän muistoja, mutta liittyivät myös perheeni jäseniin ja muihin aikoinaan tuntemiini ihmisiin. Rakennuksen polton olen ikuistanut valokuviin, mutta tein siitä myös videon.

Minun on nykyään vaikea muistaa, mistä kaikesta olen aiemmin kirjoittanut. Moni kirjoitus on jäänyt myös puolitiehen, varsinkin jos olen suunnitellut tekstistä jatkokertomusta kuten aiemmin kirjoittamani muistot perheeni Lapin matkasta kesällä 1964. Ei se ehkä haittaa. Ehkä lukijat myös unohtavat lukemansa kuten minä kirjoittamani!

Naapurin lasten kanssa leikkimässä kotipihan hiekkakasalla. Ystäväni vasemmalla.

Marraskuun puolivälissä 1964 sain lapsuudenystävältäni kirjeen Ruotsista, jossa hän oli eräässä perheessä hoitamassa taloutta ja lasta, siis eräänlainen au pair. Tuossa kirjessä hän kertoo päättäneensä palata kotiin jo tammikuussa. Hän kertoo kuitenkin viihtyvänsä Ruotsissa oikein hyvin, elämä on siellä jotenkin mielenkiintoisempaa kuin Suomessa. Mutta ruotsalaiseksi häntä ei saisi tekemälläkään. Hän on keskustellut aiheesta muidenkin kanssa ja ihmettelee joidenkin suomalaisten muuntumista ruotsalaiseksi. Myöhemmin kirjeessä hän kertoo myös päättäneensä, että jos hän joskus todella rakastuu, kohteen pitää ehdottomasti olla suomalainen. Niinhän sitten kävikin.

Kauan sitten Kanalanvintin takana, olisiko 1950 -luvun alku. Takana kaksi serkkua ja minä piienimpänä, edessä minusta seuraava sisko.

Kirjoitimme ahkerasti toisillemme. Olin siihen aikaan kirjeenvaihdossa usean ihmisen kanssa. Maailmalle lähti viikossa useita, jopa kymmenenkin kirjettä. Mitä muuta sen ajan maaseudun hiljaisuudessa asuva nuori olisi voinut tehdä koulunkäynnin lisäksi? Ystävättäreni viittaa kirjeessä minun hänelle kirjoittamissani kirjeissä käsittelemiini aiheisiin, joista keskustelu jatkuu.

Tuossa vaiheessa elämää rippikoulun käytyämme aloimme käydä tansseissa. Itse asiassa muistan vielä hyvinkin tunteen, mitä tanssilavat ja yleensä tanssipaikat minussa herättivät. Mutta oli vain pakko mennä, koska se oli silloin lähes ainoa keino tutustua toiseen sukupuoleen. Olin kertonut kirjeessäni vihaavani sitä tunnelmaa, mikä tanssipaikoissa vallitsi. Jaimme ystäväni kanssa tuon tunteen ja olimme siitä keskenämme keskustelleet ja joskus ollessamme yhdessä tanssilavalla miettineet, josko lähtisimme kesken kaiken kävellen kotiin. Pojat tuntuivat olevan niin ”pentuja” ja arvostavan sellaisia asioita, joita me emme.

Tuona syksynä Beatlesit olivat kova sana. Olin kirjoittanut meneväni jonkun ? kanssa katsomaan Beatlesien elokuvaa. Beatlesit ovat nyt jo oikeaa historiaa. Elokuva on ollut ”A Hard Days Night”, joka sai ensi-iltansa juuri vuonna 1964. Elokuvan alkuperäinen traileri löytyy täältä. Richard Lester ohjasi mustavalkoisen elokuvan ja sen sanotaan olevan ikonisin Beatles-elokuva. Käykääpä katsomassa pieni ote elokuvasta täältä. Kylläpä nyt itsekin yllätyin sitä valtavaa suosiota.

Minun piti todellakin katsoa päiväkirjastani, mitä olen samoihin aikoihin kirjoittanut. 

Tekstiä on paljon, joten liitän tähän vain lyhyitä otteita:

”Kaikki, mihin ryhdynkin, tuntuu epäonnistuvan minulta. Olen yrittänyt epätoivoisesti päntätä päähäni geometriaa, mutta en osaa laskea edes suunnikkaan alaa. Tunnen suurta ahdistusta ajatellessani huomista päivää ja kokeita.”

”Koulusta tultuani tunnen itseni toivorikkaaksi ja tarmokkaaksi. Luen läksyt ja uskon jopa osaavani jotakin. Mutta heti kun ulkona tulee pimeätä, tuntuu myös aivoissani pimenevän.”

”Jo kauan aikaa olen tuntenut itseni tasapainoiseksi, mutta pimeän saavuttua sydämeeni tulee kyynelten lähde ja outo, rasittava ahdistus. Pelkään epäonnistumista eikä pelkoni olekaan turhaa. Monesti teen raivostuttavan typeriä virheitä. Kuolen, jos sydämeni ahdistus ei lakkaa.”

”Haluan laihtua, kutistua näkymättömäksi. Haluan sairastua ja kuolla pois tästä nykyisestä elämästäni onnelliseen unelmien elämään. Miksi koulun on merkittävä niin paljon? On tärkeää, että osaa laskea algebraa, geometriaa, osaa ruotsia, latinaa ja kielioppia, sääntöjä. Mutta siitä ei ole ollenkaan väliä, osaako elää oikein, mitä on  eri tilanteissa tehtävä. Vain numerot ja koulu merkitsevät!

Vähän ennen polttamista

”Milloin minä opin elämään? Milloin minulle annetaan aikaa siihen? Haluan oppia elämään!!!”

”Elämä on kovaa, mutta ihanaa.”

”Silmäni ovat itkusta turvonneet ja olen toivottoman ruma.”

”George, Paul, Ringo ja John katsovat minua seinällä. He ovat vakavia ja paikalleen jähmettyneitä. Haluaisin saada heidät elämään, mutta pelkkää kuvaa ei koskaan saa elämään. Tänään taas kuulin heidän laulavan. Kukaan ei vedä vertoja heille. En koskaan tule unohtamaan heitä, en edes vanhana mummona.”

Kirjoitan välillä kymmeniä sivuja tarinaa Ranskan vallankumouksen ajalta, minä-muodossa ikään kuin itse kokeneena.

Tunteenpurkauksia, välillä vihaa miehiä kohtaaan näiden pinnallisuuden vuoksi, ihastuksia, unelmia, mielikuvitusta, kävelyä lumisateessa koulusta linja-autoasemalle, kirjojen raahaamista kirjastoon, opiskelua.

Nuoremmat sikoni hiihtämässä Leveemäessä.

Ja sitten harvinainen kohtaus, jonka olen  kirjoittanut itsenäisyyspäivänä 6.12.1964

”Eilen satoi lunta. Tulin Päikin kanssa koulusta ja olimme kuolla naurusta, koska meistä tuntui, että juuri silloin kaikki ihmiset katsoivat meitä, Juuri sitä nauroimme. Kävimme kirjastossa, pakenimme Raijaa, mutta loppujen lopuksi saimme hänet kärsittäväksemme kuten aina. Sain maksaa hänenkin jäätelönsä. Kun sitten kävelimme autoasemalle, oli meillä tunne, että olimme kuin hanhilauma. Kolme sisarusta yhdessä, harvinainen näky kaupungissa. (tässä välillä aiheeseen kuulumaton välikohtaus kävellessämme pitkin Palokunnankatua) Kun tulimme autoasemalle, jossa seisoimme hetken, liittyi Heljä joukkoomme. Siinä olikin sitten meitä todellinen hanhilauma.”

Neljä sisarusta yhdessä.

Arvostelen voimakkaasti omia vanhempiani. Se tuntuu nyt ikävältä.  Riitelen jatkuvasti heidän kanssaan. Pikkuveli ärsyttää, erityisesti koska hän valvoo myöhään yöhön. Sisaruksista nuorimmainen myös aika ajoin ärsyttää minua.

Tuohon aikaan kuuluu myös pieni, tunkkainen asunto, oma pieni nurkkaus, joka on täynnä pölyä, kirjoja, kirjeitä, kenkiä, vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa. Mutta seinällä on kuva Beatleseista, nykyhetkeen kuuluvat hahmot.

”Siihen kuuluu kaikki mahdollinen, jopa menneisyys ja tulevaisuus. Mutta ennen kaikkea siihet kuulut sinä, salaisten unelmieni heikko toivonkipinä, sinä runonhenkeni, joka liikut hänen hahmossaan, jota usein ajattelen. Sinun katseesi sa runosuoneni pulppuamaan ja onnen sädehtimään kasvoillani, onnen, jonka kodin synkkyys. vanhempien suvaitsemattomuus vie helposti niin kauas, että minun on ne vaikea noutaa takaisin. Myös sinun tummien hiustesi ja ruskeiden silmiesi näkeminen riittää.”

Hämeenlinnan Yhteiskoulu, lukion luokka VI B 1964. Olin pois koulusta, koska en ole kuvassa mukana.

Unelmia. Ja välillä arkipäivää:

”Suomentunnilla opettaja suuttuu ja huutaa eräälle tytölle aivan syyttä. Hän sanoo, että jotkut ovat pöllöjä tässä luokassa. Kaikki ovat varmoja, että huuto ja viha on tarkoitettu kaikille.”

”Lainasin kirjastosta mm. Heinrich Böllin ”Billiard um Halb Zehn”. Luulen, että pidän siitä enemmän kuin saman kirjailija ”Und Sagte Kein einziges Wort”. Huomenna lainaan lisää.”

Tuskin luin noita kirjoja saksankielisenä. Vaikka luin koulussa saksaa, vasta ensimmäinen vuosi oli menossa. En osannut saksaa edes kunnolla sinne töihin lähtiessäni neljä vuotta myöhemmin. Omituista.

”Yli taivaan sinipunervan

yli tähtien himmenneiden,

yli kuihtuneen ruskean maan,  yli kaiken, kaiken ja kaiken”

(12.12.1964)

”Kirjoita se novellisi siitä sammaleenvihreäsilmäisestä pojasta paperille ja lähetä minulle. Tiedän sen olevan jotakin eikä vain sellainen banaali viikkolehtinovelli. Olisi niin ihana lukea sitä.” kirjoitti ystäväni kirjeessään.

Päiväkirjani loppuvuodesta 1964 sisältää kyllä aika monta ”novellin” alkua, mutta oliko juuri se tietty joukossa, en ole varma. Edellisessä vihossa, jota kirjoitin kesästä lokakuuhun, kirjoitan omasta kaipuustani kauas pois,  ystäväni tavoin. Päätin jatkaa koulua ylioppilaaksi saakka ja edessä on siis vielä kolme vuotta koulunkäyntiä. 

Kanalanvintin rakennus taustalla. Omista kuvistani kuten isäni kuvista olen huomannut, kuina tärkeä meille molemmille oli kotiympäristömme. Olemme kameroillamme hyväilleet noita rakkaita maisemia, jotka sisältävät niin pajon muistoja.

Ystäväni on eräässä perheessä Tukholmassa hoitamassa pientä poikaa, mutta samalla ikään kuin perheenjäsen. Palkkaa tai oikeammin taskurahaa hän saa 10 kr kuukaudessa Hän oppii samalla ruotsia ja ranskaa. Kadehdittavaa.

Sillä:

” Läksyt odottavat. Minun kohtaloni on uhrata elämäni koulunkäyntiin ja läksyihin. Milloin olen vapaa? Millon?”

Itse asiassa voisin nyt ottaa juuri tuota aikaa takaisin. Kuinka vähän ymmärrämme nuorena, keskeneräisenä ihmisenä, mistä kaikesta on kysymys. Kaipaamme ulos maailmaan ja vapauteen.

Hämeenlinnaa Palokunnan  kadun ja Sibeliuksenkadun kulmasta. Kuva saattaa olla jo 1950-luvun loppupuolelta. Kuva on otettu linja-autoaseman suunnasta. Ensimmäisinä koulupäivinä 1958 eksyin Hämeenlinnassa ja olin onnellinen kun löysin tämän kohdan. Siksi kuva on tärkeä. Ikäänkuin olisin sen itse ottanut, vaikka uskon sen olevan isäni ottamia valokuvia. Ehkä negatiivit paljastavat totuuden.