Haparointia

Sormeni ovat kipeät, jollen pääse kirjoittamaan. Useimmiten en pääse, koska en ehdi, sillä elämässä on niin paljon muuta tekemistä. Näin ei ollut silloin nuorena tyttönä, jolloin aikaa tuntui olevan pitkäveteisyyteen asti. Kirjoittamisen sijaan ehdin pohtia kaikenlaista turhista turhinta. Olin joka päivä ihastunut johonkin poikaan, vaikka olihan minulla kestoihastukseni,  joita jaksoin ihailla vuosi toisensa jälkeen. En kuitenkaan koskaan tutustunut keneenkään ihastukseni kohteista.  Jonkun heistä saatoin tavata vuosia myöhemmin ja jopa kertoa tälle asiasta, mutta lumo oli tietenkin jo poissa. Nuorena kuuluukin olla salaa ihastunut.

Olen lähes 10 vuotta sitten kirjoittanut osan paristakin päiväkirjastani puhtaaksi nimellä ”Nuoren tytön päiväkirja”. Mielessäni oli pitempi projekti päiväkirjojeni suhteen.  Projekti ei ole siitä sen kummemmin  edennyt.  Tämä blogi on aiheeseen liittyen väliaikainen tai pysyvä, miten vain, ratkaisu, joka sopii erinomaisesti tähän hetkeen ja tähän aikaan.  Olen jo vuosia sitten luopunut kronologisuuden kunnioittamisesta, joten voin vapaasti ottaa ajan kuin ajan vapaasti tutkittavaksi.  Mikä nyt kulloinkin eteeni tulee.

Olen hiukan hämmentynyt, että tuosta ajasta en tahdo löytää valokuvia, en omiani mutten myöskään isäni. Aika saattoi olla taloudellisesti hyvin tiukkaa, ettei ollut varaa tehdä kuvia. Siitä en tietenkään ollut kirjoittanut, mutta jotenkin ajatus valahti mieleeni.  Ehkä negatiiveista aikanaan löydän kuviakin.

”Maanantaina 30.10.1961

Olet oleva uusi päiväkirjani. Olet kaunis. Autossa tänään tullessani kotiin, yritin keksiä Sinulle nimeä. Koska pian tulee talvi ja olet silloin päiväkirjani, niin nimesi voi olla vaikka ”Lumikide”. Toivottavasti pidät siitä nimestä. Olet vielä kovin tietämätön. Et tiedä edes, kuka on ihanin ihminen minun maailmassani.”

Jatkan siinä kertomalla sen hetkisen ihastustilanteeni. Kaikki nimet on vielä kirjoitettu selvästi enkä ole niitä jälkikäteen käynyt sotkemassa. Seuraavana päivänä jatkan minulle niin tyypillisellä tavalla kuvaillen mielimaisemaani.  Maisemaan olen sukeltanut aina lapsesta lähtien. Sadattuhannet valokuvani voivat sen todistaa.

”Hei taas Lumikide!

Sehän nimesi on.  Kaikki on kovin tavallista. Aamulla ajattelin kesää ja katselin maisemia, jotka olivat lohduttomia. Ajattelin, että joskus ovat puutkin saattaneet olla vihreitä ja ruoho loistavan kaunista vihreätä myös. Taivas on ollut sininen ja valkoinen.  Maassa on ollut kauniita kukkia. Ilma on ollut tuoksuja täynnä. Linnut ovat laulaneet riemuisasti. Mutta se aika on ollut ja mennyt. Nyt on melkein talvi.”

Olin silloin vielä 14-vuotias.  Seuraavana kesänä menisin rippikoululeirille.  Heti päiväkirjan alussa (1.11.1961)  kerron seuraavaa:

”Päiväkirjani!

Tänään on tapahtunut paljon. Kaikki tosin iltapäivällä 3:n jälkeen. Olin näet kirjastossa. Sitten hiukan ennen neljää, sinne tuli se poika, joka on ennenkin ollut siellä. Taas hän seisoi lukien jotakin ja katseli vähän väliä minuun. Koko ajan vilkuilimme niin toisiamme. Hän oli koko ajan vakava enkä minäkään viitsinyt hymyillä. Tunnin hän seisoi siinä. Minä yritin lukea läksyjäni, mutta ei siitä mitään tullut. 16.45 siis 15 min vailla 5 lähdin. Katselin vielä häntä. Hän oli hiukan punainen melkein koko ajan. Kun olin jo ulkona ja lähdin kävelemään, katsoin taakseni ja näin hänet. Hän tuli perässäni. Melkein linja-autoasemalle hän tuli. Sitten hän häipyi. Hän luulee minua varmaan hassuksi, koska en ruvennut puhumaan hänen kanssaan. Mutta minähän olen ujo. Koko matkan kotiin saakka sydämeni oli täynnä häntä. Kuka hän on, sitä en tiedä. Pidän hänestä kumminkin kovasti ja haluan tutustua häneen. Ehkä ensi maanantaina tai keskiviikkona tapaan hänet jälleen. Toivon sitä. Mutta miksi hän ei saattanut hymyillä. Jos hän olisi tehnyt niin, olisin jo hänen ystävänsä. Mutta hän oli vakava ja katseli vain.”

Tilanne jatkui siitä vielä eivätkä myöhemmät kokemukseni tästä tutttavuudesta olleet enää yhtä valoisia ja kaiken lisäksi sain vielä kotoa ikäviä sanoja kaiken päätteeksi, sanoja, jotka vaikuttivat hyvin pitkään. Nuori ihminen on uskomattoman herkkä ja vaikutuksille altis, minkä me nyt tiedämme, aikuisina ja erityisesti isovanhempina.

Kotona mielialat eivät marraskuun alussa olleet korkealla.

”Lauantaina 4.11.1961

Äsken virtasivat sadepisarat pitkin ikkunaruutuja. Ulkona on kuitenkin valoisaa, koska oli aamu, pyhäaamu.

Koko loma, eilinen päivä ja tämän päivän alku ovat olleet kurjia. Äiti on taas kipeä ja me tapellaan kauheasti. Isä on ilkeä kuten melkein aina. Olen joutunut huomaamaan, että meidät on kasvatettu huonosti. ”

Äitini oli tuolloin 46-vuotias, samassa iässä kun tyttäreni nyt.  Äitini oli ollut kaupungissa edellisenä torstaina. Minulle ostettiin uusi talvitakki. Se oli varmaan se sininen takki, josta pidin hirveästi, jossakin on siitä valokuvakin. Pakotin jonkun ottamaan kamerallani kuvia itsestäni, että saisin lähettää niitä kirjeenvaihtokavereilleni ulkomaille. Perjantaina oli koulusta lomaa.

Kirjoittelen kyllä kaikenlaista muutakin luonnon ja ihastusteni kuvailun lisäksi. Kerron mielipiteitä katsomistani elokuvista ja maailmantapahtumista. Presidentti Kekkonen oli ollut juuri vierailulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja puhui aiheesta televisiossa.  En  kerro aiheesta sen enempää, mutta totta tosiaan, silloin on eletty nk. noottikriisin aikaa, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:

”Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Noottikriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liitto­tasa­vallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”.Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin.”

Onpa mielenkiintoista lukea eteenpäin. Mainitsenko mitään muuta asiaan liittyvää? 

Kekkonen oli nootin saapuessa kuuluisalla Havaijin matkallaan ja oli siitä kuultuaan lähtenyt uimaan. Tuon mainitsemani puheen hän piti Amerikasta palattuaan  5.11.1961. Puhe löytyy täältä. Elettiin kylmän sodan aikaa.  Täältä  (Wikipedia/Wikiwand) tarkat tiedot  noottikriisistä.

Tämän linkin takaa löytyy Iltasanomien Sylvi Kekkosen erikoislehden yhteydessä julkaistun artikkelin takaa muutama iki-ihana valokuva tuosta kyseisestä USA:n matkasta.  Laitan linkin tähän syystä, että John F. Kennedyn valintaa tuimme aikanaan voimakkaasti myös Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Ehkä palaan aiheeseen vielä päiväkirjamerkintöjeni kautta.

Nytpä menin jo päiväkirja-aiheen ulkopuolelle. Olisipa meidän aikanamme olleet tällaiset mahdollisuudet  kuin nyt hankkia tietoa.  Ei, menimme kirjastoon ja katselimme suppeita TV-ohjelmia. Emme varmaan osanneet edes kuvitella muunlaista maailmaa. Vai osasimmeko?

Marraskuun alussa 1961 sairastuin, diagnoosiksi tuli lievä keuhkokuume, minkä mainitsen päiväkirjassani. Kävimme ilmeisesti maanantaina 13.11. äitini kanssa lääkärissä Hämeenlinnassa ja minut määrättiin olemaan kokonaisen viikon kotona sairastamassa. Koin sen aivan hirveäksi. Varmaan juuri sinä aikana neuloin sinisen villapuseron itselleni.  Neulomiseni ei ollut mitenkään taitavaa ja sen seurauksena tulevat käsityöt myöhempinä vuosina rajoittuivat vain villasukkiin.

Sairastaessani minulla oli aikaa kirjoitella päiväkirjaani pidempään. Muistelin mennyttä aikaa, edellistä kesää. Ja kaipasin uutta ystävääni, sillä juuri ennen sairastumistani ole ehtinyt tutustua tuohon poikaan kirjastossa. Olin edesauttanut tutustumista lähtemällä kirjastosta ennenaikaisesti.  Hänen käyttäytymisensä oli vihjannut minulle, että hän oli kiinnostunut. Siinä vaan lähdimme yhdessä kävelylle ja lopuksi hän saattoi minut bussille, joka lähti 17.15.  En vielä tiennyt sen jälkeen hänen nimeään enkä muutakaan hänestä. 

Sairauslomani aikana ystäväni naapurista kertoi hänen tietonsa ja myös sen, että hän oli jo 17-vuotias. Kaiken lisäksi hän on kuulemma ihastunut yhteen Irmaan, joka saattoi myös olla hänen tyttöystävänsä. Irma mainitaan moneen kertaan, mutta en tuntenut häntä ollenkaan.

Joka tapauksessa pidin sairaslomaa, kirjoittelin, neuloin ja liimailin valokuvia albumiin. Muistelin erityisesti edellistä kesää, jolloin vietin hämeenlinnalaisten koulukaverieni kanssa päiviä heidän mökeillään Alajärvellä ja Kankaistenjärvellä. Olin nimittäin ottanut siellä paljon valokuvia. Kuulostaa nyt kovin tutulta. Olin samanlainen muistelu- ja valokuvafriikki jo lapsena. Samoin historia  oli mieliaiheitani.

Kirjoitin 14.11.1961 : ” Ajatella, nyt on koulussa parhaillaan minun luokallani historian tunti. Opettaja on kysynyt jo kaiken Molieresta, Racinesta ja Corneillesta. Tunti on loppumassa ja hän ehkä kirjoittaa taululle vielä jotakin Englannista Stuartien aikaan. Olisin onnellinen, jos saisin olla koulussa. Kohta soi kello ja ruokatunti alkaa.”

Katselin televisiosta elokuvan  ”Til we meet again”. Kuvailen elokuvan juonen kokonaan aina surulliseen loppuun saakka, jossa päähenkilöt ovat kuolleet, mutta sovitulla tapaamispaikalla kaksi lasia särkyy itsestään.

1961 ajateltiin sodan olevan lähellä, mutta minusta se tuntui tosi kaukaiselta asialta kun tarkkailin elämää rauhalliselta maaseudulta käsin.  Olin onnellinen, kun pääsin takaisin kouluun ja sain tavata kirjastotuttavuuteni. Hän oli ihmetellyt poissaoloani. Tekstistäni  tulee esille hänen kärsimättömyytensä, kun  hän tavatessamme kirjastossa ja mennessämme kävelylle, haluaisi keskustella kanssani. Kysyn hänen nimeään, mutta hän ei kysy minun ja loppujen lopuksi hänellä on kiire jonnekin. Lisäksi kävelemme vain syrjäkatuja käsi kädessä. Olinko minä hänelle sittenkin jokin ”salarakas”?

En saa sitä kyllä koskaan tietääkään, koska "suhteemme" loppuu jo seuraavalla viikolla. Häpeän ilmeisesti tarinan kertomista, koska hän ollessamme kävelyllä hän alkoi omituisesti lähennellä minua. Minä en ollut sellaiseen valmis. Kun on suostunut suutelemaan, hän kysyi vain, olenko pahalla päällä. Mainitsen vielä myöhemmin nähneeni hänet  kirjastossa, mutta suljin hänet yksinkertaisesti pois elämästäni.

Päiväkirjalleni en ole kertonut läheskään kaikkea. Nimittäin olin kertonut aiemmin hänestä äidilleni innoissani. Äitini oli pudottanut minut välittömästi maan tasalle sanomalla ties mitä, mutta päällimmäiseksi jäi mieleeni, että ystävyys poikien kanssa ei ollut suotavaa. Korviini jäi vuosiksi soimaan ”on kahdenlaisia tyttöjä.” Jos olisin alkanut kulkea jonkun pojan kanssa, olisin ollut huono tyttö. Siitä opin, että nuorille ei pidä koskaan mennä antamaan mitään liian jyrkkää moraalista ohjetta. Se voi olla kohtalokas tavalla tai toisella.

Muistan hyvin, kuinka paheksuimme aikanaan tyttärentyttäreni ollessa murrosiässä ja tullessaan äitinsä ja minun eteen navan paljastavassa t-paidassa. Sen jälkeen hän ei koskaan enää pukeutunut sellaisiin paitoihin,  mutta jättikö paheksuntamme muita vaurioita?

Kuinka helposti noihin muistoihin soljahtaakaan, syvälle rivien väliin lukemassaan tekstissä.  Jokainen muisto tuo mukanaan uuden jutun, joka haluaa tulla julki.  

Lainasin tässä äskettäin paljon kiitetyn norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen ja neljännen osan tietämättä hänestä tai hänen kirjoistaan paljon mitään.  Aikomuksenani on lähinnä tarkistaa, mistä on kysymys.  Olen lukenut hänestä Helsingin Sanomista pari artikkelia, jotka ovat herättäneet kiinnostukseni. Viimeksi luin hänestä lauantaiesseen 18.7.2015 otsikolla ”Mies, joka teki vaipanvaihdosta kiinnostavaa”. Sen oli kirjoittanut  Sonja Saarikoski.  Aiempi artikkeli on ilmestynyt 30.5. Taina Latvalan kirjoittamana  otsikolla  ”Ennen kuin kaikki suuttuvat”.  En tiedä onnistuuko artikkelien jakaminen, mutta olen yrittänyt niiden jakoa otsikoiden alla.

En kommentoi vielä sen enempää. Olin vain äärimmäisen ilahtunut, että omaelämänkerrallisesta, tunnustuksellisesta kirjoittamisesta on tullut niin suosittua romaanien muodossa.

Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Tun­tuu sil­tä, et­tä tul­lak­seen va­ka­vas­ti ote­tuk­si nais­kir­jai­li­jan pi­tää edel­leen tun­nus­taa tun­tei­den­sa si­jaan jär­ken­sä. Se on nau­ret­ta­vaa, ku­ten ko­ko jär­ki–tun­ne-jaot­te­lu yli­pää­tään.”

Eli toisin sanoen, entä jos nainen olisi kirjoittanut samoin kuin Knausgård?  Minun on vaikea ymmärtää tällaista mies-naisjaottelua. Ymmärrän kuitenkin sen, että nainen lytättäisiin vielä pahemmin kuin mies, kun hän kertoo noin tarkkaan omasta elämästään ja läheisistään käyttäen oikeita nimiä.

NEW YORK Uni­ver­si­tyn jour­na­lis­min pro­fes­so­ri Katie Roiphe kir­joit­ti Sla­te-leh­des­sä vuo­si sit­ten Knausgår­dis­ta: "En us­ko, et­tä ky­ke­ni­sim­me sie­tä­mään täl­lais­ta ar­ki­päi­väis­tä päi­vä­kir­ja­mais­ta run­saut­ta nai­sel­ta." (leike artikkelista 18.7.2015)

Aikoinaan artikkelissa mainitut  Anaïs Nin päiväkirjat kuluivat käsissäni, joten tässä on aihetta olla tyytyväinen, että maailman kirjallisuudessa on uusi tuulia.

Vielä pätkä tekstistä:

Knausgård on kaik­kien ai­ko­jen suu­rin au­to­fik­tio­naa­li­nen il­miö. Niin suu­ri, et­tä se on saa­nut muun muas­sa Pa­ris Re­view'n pää­toi­mit­ta­janLorin Steinin sa­no­maan The New York Ti­me­sis­sa, et­tä Knausgård on rat­kais­sut suu­ren ny­ky­ai­kai­sen ro­maa­nin on­gel­man kir­joit­ta­mal­la to­del­li­sen ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta.

Siinähän se!