Tiheä kesä

Kirjoitukseni tänne ” salaisiin papereihin” ovat jääneet muiden asioiden alle. Eikö olekin hassusti sanottu? Ikään kuin asiat olisivat papereita, joita kertyy pöydälle ja jokin asia jää sitten paperina muiden asioiden alle. Katselin viime vuoden valokuvia ja omia kuviani (selfieitä) niiden joukossa ja kun vertaan niitä tähän hetkeen, huomaan jo niistäkin, että olen vanhentunut hetkessä. Olen myös stressaantunut ja unohtelen asioita. Siksi onkin taas hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin saadakseen virtaa mennä eteenpäin.

Kuivuneet  ja haalistuneet hiidenvirnojen ja niittynätkelmien kukat  melkein tippuvat pienen päiväkirjani lehtien välistä. Kannessa on Doris Dayn valokuva. Elämme kesää 1962.  Kesäkuun lopussa joka ikinen päivä satoi vettä. Sadetta taisi tulla runsaasti koko kesän ajan. Se kesä taisi muuten olla maanviljelijälle katovuosi.  

Mutta joka tapauksessa on kesä.  Ihana aika, paitsi kotona maalla on yksinäistä ja pitkäveteistä. Kissa sai 27.6. poikaset. Kirjoitukseni on todella tyhmän lapsellista luettavaa. Kesä kuitenkin tihenee, mitä pidemmälle mennään.

Sunnuntaina 1.7.1962 kirjoitan:

”Voi tätä ilkeää maailmaa, maailmaa, jossa on vain valetta, vihaa ja ilkeyttä. Ei ole totuutta ja rakkautta. Kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan.”

Tänään on uskomatonta ajatella, että olin tuossa iässä niin kyllästynyt omaan perheeseeni, että halusin jopa kuolla. Arvostelin voimakkaasti vanhempiani, erityisesti isääni. Nyt on vaikea palata noihin tunteisiin, koska ne vanhemmiten peittyivät lämpimiin tunteisiin omia vanhempia kohtaan. Mukaan tuli tietämys ja ymmärrys. Nuorena ei vielä näe asioita pitemmälle, joten on vaikea ymmärtää vanhempiin heidän elämänkaarensa aikana vaikuttaneita asioita.

Seuraavana päivänä olin kylässä Hämeenlinnassa koulukaverini Leenan  kotona. Leena asui lähellä kouluamme Hätilässä. Olin siellä koko viikon. Pelasimme sulkapalloa, kävimme lähellä sijaitsevalla koululla katsomassa, ketkä koulutovereistamme ovat saaneet ehdot suoritettua. 

Eräänä päivänä kävimme pesemässä muutaman maton Kutalassa. Kutala?

Silloin minua eivät vielä paikat kiinnostaneet samalla tavalla kuin nyt. Hämeenlinnassa on todella joki nimeltä Kutalanjoki. Se virtaa Katumajärvestä Vanajaveteen. Löysin siitä jopa Turun Ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön ”Hämeenlinnan Kutalanjoen kunnostussuunnitelma”.  Sieltä saan matonpesupaikan kohdennettua.

Suunnittelimme Aulangolle menoa,  mutta ikävästi sateet häiritsivät suunnitelmaamme.   Viimeiseksi päiväksi  tuli hyvä ilma, joten pääsimme vihdoin myös Aulangolle.

Omituista on, että suunnittelimme saksan kielen opiskelua ja kävimme melkein ostamassa minullekin yhden kirjan itseopiskelua varten. Olimme viettäneet edellisenä päivänä runsaasti aikaa saksaa opiskellen. Miten olen voinut unohtaa tuollaisen asian? Nyt luen siitä päiväkirjastani ja muutamia vuosia myöhemmin lähdin Saksaan taustalla kolmen vuoden saksan opinnot lukiossa. Ja silti en osannut paljon mitään.

Laahustimme pölyistä tietä pitkin jutellen niitä näitä. Leena huomasi kellon jääneen kotiin, mutta emme enää jaksaneet kääntyä takaisin sitä hakemaan. Ostimme kaupasta matkaeväiksi omenat. 

Sitten löysin pölyiseltä tieltä kuihtuneen valkoisen ruusun ja hupsista, mielikuvitus alkoi johdattaa meitä.

Leena kertoi erään elokuvan alkaneen samalla tavalla.  Elokuva oli Victor Hugon kirjaan perustuva  ”Notre-Damen kellonsoittaja”.  Se alkoi niin, että eräs mies oli nähnyt Notre-Damen kirkon seinällä pienen merkinnän ja paikassa, jonne keskiajalla ruumiit vietiin mestauksen jälkeen, hän oli nähnyt kaksi toisissaan kiinni olevaan luurankoa. Nojautuen vasten kirkon seinää miehen mielessä tarina alkoi kehittyä hänen silmiensä eteen kuvasarjana.

Elämämme oli usein yhtä elokuvaa tai sen suunnittelua. Millaisen elokuvaohjaajan maailma meissä menettikään!  Muistan vielä hyvin, kuinka ihanaa se oli. Kuvitella erilaisia tarinoita. Vieläkin vuosien takaa mieleeni tulee useita sellaisia hetkiä, kun siirryin elämään melkein kuin elokuvassa.

Kuljimme kivistä polkua pitkin. Hyönteiset surisivat, ihana kesä ympärillämme. Oli 6.7.1962. Tulimme metsälammelle. Siellä ui vain yksi sorsa, mutta näimme myös kuuden villihanhen uivan hauskasti peräkkäin. Kiersimme lampea ympäri ja sitten istahdimme penkille syömään omeniamme. Kappas vain, meillä oli mukanamme tuo ”100 tuntia saksaa”, jota aloimme siinä taas lukea.  Hanhet tulivat pyytämään ruokaa, mutta olimme unohtaneet ruokintapullat. Puistossa olevan huvimajan vieressä otimme toisistamme valokuvat.

Pohdimme, menemmekö  retkeilymajalle vai Lusikkaniemeen uimaan.  Lähdimme yksinkertaisesti kulkemaan yhtä tietä pitkin tietämättä, minne se johtaa. Leena alkoi uuden tarinan. Hänet oli sen mukaan jo murhattu. ”Sikke” oli parhaillaan selvittämässä syyllistä. Jatkoimme kertomusta, löysimme lisää uhreja ja pähkäilimme motiiveja. Loppujen lopuksi tulimme Lusikkaniemeen. Siellä oli uimaan opettelevia lapsia ja heidän joukossaan oli myös eräs vanhempi poika, komea meidän mielestämme. Mekin menimme uimaan. Sen jälkeen istuimme hiekalla ja aloimme taas lukea saksaa.  Toisella silmällä seurasimme poikaa, jonka kaverikin oli tullut paikalle. Hekin menivät uimaan ja ennen kuin lähdimme pois, heistä toinen kysyi meiltä, mitä opiskelemme.  Taisivat olla kiinnostuneita meistä, koska pyysivät, että opettaisimme heitä. Me olimme jo menossa.

Seuraavaksi menimme karhuperheen luokse. Sieltä kiipesimme ylös tornin luo. Ihailimme maisemia ja kaukana olevaa Lusikkaniemeä. Matkamuistokioskissa kävimme kysymässä kelloa. Sitten tulikin jo kiire, koska olin vielä myöhemmin samana päivänä lähtemässä bussilla kotiin.  Tornikahvilassa söimme kuitenkin jäätelöt, mutta jätimme torniin kiipeämisen väliin.  Taivalsimme kivistä tietä takaisin Leenan kotiin. Hän kertoi matkalla alun kirjoittamastaan romaanista.  Ehdin juuri ja juuri 17.15 bussiin. Kutsuin Leenan meille kylään. Auf Widersehen!

Vuosia myöhemmin kiusasin erästä ystävääni valokuvaamalla häntä tuolla isolla  kivellä  hiukset valtoimenaan

Päiväkirjassa kesä jatkuu rauhallisesti.  Istun usein ulkona kirjoittamassa, isolla kivellä kuusen lähellä.  Naapurissa on eräs nuori poika töissä korjaamassa talon isännän kanssa kattoa. Mietin, kuinka kivaa olisi tutustua tähän, mutta minulla ei ole mitään ”keinoja”, sellaisia, joita muilla tytöillä on? Minusta tulee isona vanhapiika, koska en koskaan tutustu yhteenkään poikaan. Leena on kertonut päättäneensä mennä muukalaislegioonaan ja minä olen valinnut luostarin.

Huit hait. Ehkä on parempi kuvata ympäristöä, jossa kirjoitan.

”Istun siis kivellä, jonka vieressä on suuri, vanha kuusi ja ympärillä kasvaa koiranputkia, joita onkin nyt todella paljon. Joukossa kasvaa harakankelloja. Kauempana on paljon keltaisia niittyleinikkejä. Ympäristö näyttää niin kauniilta ja lempeältä. Taivas on vaaleansininen ja siellä on myös mukavan värisiä harmahtavia pilviä. Auringon paiste on vaaleaa ja lämmintä.  On niin vaikea kuvata kaikkea sanoin. Pitäisi olla hyvä filmikamera, jolla saisi kuvat värillisenä ja mukaan myös äänet kuten harakoiden räkätyksen, lintujen viserryksen ja hyönteisten surinan ja tuulen soiton. Mutta minulla ei ole sellaista eikä ehkä koskaan tule olemaankaan.”

Naapurin talo vähän ennen talon purkamista.

Loppujen lopuksi sain selville, että naapurissa olevan pojan nimi oli Seppo. Eräänä päivänä siskoni kertoivat, että poika oli istunut naapuritalon rapuilla sylissään kissa. Minäkin olin hetki sitten istunut meidän rapuilla kissa sylissäni. Voi sentään!

Välillä on sentään jotakin muuta haaveilun sijaan. Sisarellani on oma pässi hoidettavanaan. Se oli kuolemaisillaan, kun äitimme pelasti sen juottamalla sille lampaan maitoa. Emo ei antanut sille ruokaa. Toinen saman emon karitsoista kuoli pari päivää aiemmin.  Yksi on saanut syödäkseen  ja näyttää voivan ihan hyvin.  Miellä jokaisella on omat lampaamme, joista kaikille muille paitsi minun lampaalleni on jo syntynyt karitsoja. Yhteensä seitsemän pientä karitsaa. Muistan vain sen Heljän hoidossa olleen pässin.

Kuva samalta kesältä. Mukana myös sisareni pässi ja kotipiha.

William Russell. Katselen televisiosta Dickensin tarinoita ja David Copperfieldia. Näyttelijän nimi on Willian Russell, ihailen häntä, vaikken aluksi pitänytkään. 

Sateet jatkuvat. Joskus puen uimapuvun päälleni ja juoksen sateeseen uimaan. Isän kanssa käyn sahaamassa puita saunan puuvajassa. Eräänä päivänä isäni kysyy naapurin poiketessa minuakin kiinnostavan asian. Mitä sukua naapurissa viipyvä Seppo on? Hän ei ole mitään sukua vaan on emännän enon vaimon poika toisesta avioliitosta, oli vastaus. Sen ajan sukututkimusta!

Kesä tihenee kasvaessaan kohti keskikesää.  Juhlin päiväkirjassani Ranskan kansallispäivää 14.7. ja  muutamaa päivää myöhemmin eli 18.7.  Espanjan kansallista juhlapäivää, jota tuolloin vielä vietettiin Francon kansallisarmeijan nousun muistoksi. Nyt päivä lienee vaipunut unholaan, koska en löydä siitä googlaamalla mitään tietoa. 

Olemme heinäpellolla töissä ja käymme uimassa.Luen paljon, myös sanomalehtiä, joiden otsikoita siteeraan.  Saan kirjeitä ulkomaisilta kirjeenvaihtotovereiltani.  UThant, YK:n pääsihteeri on Suomen vierailulla.

Käymme äitini kanssa ostoksilla, koska tarvitsen myöhemmin kesällä puvun ja kaikkea muutakin rippijuhliani varten.  Lähdemme  Maritan ja Urhon saareen.  Kesä on niin vilkas, että se vaatii vielä pari erillistä postausta. Ehkä. Jotta lopulta pääsen siihen rippikouluun.

Haparointia

Sormeni ovat kipeät, jollen pääse kirjoittamaan. Useimmiten en pääse, koska en ehdi, sillä elämässä on niin paljon muuta tekemistä. Näin ei ollut silloin nuorena tyttönä, jolloin aikaa tuntui olevan pitkäveteisyyteen asti. Kirjoittamisen sijaan ehdin pohtia kaikenlaista turhista turhinta. Olin joka päivä ihastunut johonkin poikaan, vaikka olihan minulla kestoihastukseni,  joita jaksoin ihailla vuosi toisensa jälkeen. En kuitenkaan koskaan tutustunut keneenkään ihastukseni kohteista.  Jonkun heistä saatoin tavata vuosia myöhemmin ja jopa kertoa tälle asiasta, mutta lumo oli tietenkin jo poissa. Nuorena kuuluukin olla salaa ihastunut.

Olen lähes 10 vuotta sitten kirjoittanut osan paristakin päiväkirjastani puhtaaksi nimellä ”Nuoren tytön päiväkirja”. Mielessäni oli pitempi projekti päiväkirjojeni suhteen.  Projekti ei ole siitä sen kummemmin  edennyt.  Tämä blogi on aiheeseen liittyen väliaikainen tai pysyvä, miten vain, ratkaisu, joka sopii erinomaisesti tähän hetkeen ja tähän aikaan.  Olen jo vuosia sitten luopunut kronologisuuden kunnioittamisesta, joten voin vapaasti ottaa ajan kuin ajan vapaasti tutkittavaksi.  Mikä nyt kulloinkin eteeni tulee.

Olen hiukan hämmentynyt, että tuosta ajasta en tahdo löytää valokuvia, en omiani mutten myöskään isäni. Aika saattoi olla taloudellisesti hyvin tiukkaa, ettei ollut varaa tehdä kuvia. Siitä en tietenkään ollut kirjoittanut, mutta jotenkin ajatus valahti mieleeni.  Ehkä negatiiveista aikanaan löydän kuviakin.

”Maanantaina 30.10.1961

Olet oleva uusi päiväkirjani. Olet kaunis. Autossa tänään tullessani kotiin, yritin keksiä Sinulle nimeä. Koska pian tulee talvi ja olet silloin päiväkirjani, niin nimesi voi olla vaikka ”Lumikide”. Toivottavasti pidät siitä nimestä. Olet vielä kovin tietämätön. Et tiedä edes, kuka on ihanin ihminen minun maailmassani.”

Jatkan siinä kertomalla sen hetkisen ihastustilanteeni. Kaikki nimet on vielä kirjoitettu selvästi enkä ole niitä jälkikäteen käynyt sotkemassa. Seuraavana päivänä jatkan minulle niin tyypillisellä tavalla kuvaillen mielimaisemaani.  Maisemaan olen sukeltanut aina lapsesta lähtien. Sadattuhannet valokuvani voivat sen todistaa.

”Hei taas Lumikide!

Sehän nimesi on.  Kaikki on kovin tavallista. Aamulla ajattelin kesää ja katselin maisemia, jotka olivat lohduttomia. Ajattelin, että joskus ovat puutkin saattaneet olla vihreitä ja ruoho loistavan kaunista vihreätä myös. Taivas on ollut sininen ja valkoinen.  Maassa on ollut kauniita kukkia. Ilma on ollut tuoksuja täynnä. Linnut ovat laulaneet riemuisasti. Mutta se aika on ollut ja mennyt. Nyt on melkein talvi.”

Olin silloin vielä 14-vuotias.  Seuraavana kesänä menisin rippikoululeirille.  Heti päiväkirjan alussa (1.11.1961)  kerron seuraavaa:

”Päiväkirjani!

Tänään on tapahtunut paljon. Kaikki tosin iltapäivällä 3:n jälkeen. Olin näet kirjastossa. Sitten hiukan ennen neljää, sinne tuli se poika, joka on ennenkin ollut siellä. Taas hän seisoi lukien jotakin ja katseli vähän väliä minuun. Koko ajan vilkuilimme niin toisiamme. Hän oli koko ajan vakava enkä minäkään viitsinyt hymyillä. Tunnin hän seisoi siinä. Minä yritin lukea läksyjäni, mutta ei siitä mitään tullut. 16.45 siis 15 min vailla 5 lähdin. Katselin vielä häntä. Hän oli hiukan punainen melkein koko ajan. Kun olin jo ulkona ja lähdin kävelemään, katsoin taakseni ja näin hänet. Hän tuli perässäni. Melkein linja-autoasemalle hän tuli. Sitten hän häipyi. Hän luulee minua varmaan hassuksi, koska en ruvennut puhumaan hänen kanssaan. Mutta minähän olen ujo. Koko matkan kotiin saakka sydämeni oli täynnä häntä. Kuka hän on, sitä en tiedä. Pidän hänestä kumminkin kovasti ja haluan tutustua häneen. Ehkä ensi maanantaina tai keskiviikkona tapaan hänet jälleen. Toivon sitä. Mutta miksi hän ei saattanut hymyillä. Jos hän olisi tehnyt niin, olisin jo hänen ystävänsä. Mutta hän oli vakava ja katseli vain.”

Tilanne jatkui siitä vielä eivätkä myöhemmät kokemukseni tästä tutttavuudesta olleet enää yhtä valoisia ja kaiken lisäksi sain vielä kotoa ikäviä sanoja kaiken päätteeksi, sanoja, jotka vaikuttivat hyvin pitkään. Nuori ihminen on uskomattoman herkkä ja vaikutuksille altis, minkä me nyt tiedämme, aikuisina ja erityisesti isovanhempina.

Kotona mielialat eivät marraskuun alussa olleet korkealla.

”Lauantaina 4.11.1961

Äsken virtasivat sadepisarat pitkin ikkunaruutuja. Ulkona on kuitenkin valoisaa, koska oli aamu, pyhäaamu.

Koko loma, eilinen päivä ja tämän päivän alku ovat olleet kurjia. Äiti on taas kipeä ja me tapellaan kauheasti. Isä on ilkeä kuten melkein aina. Olen joutunut huomaamaan, että meidät on kasvatettu huonosti. ”

Äitini oli tuolloin 46-vuotias, samassa iässä kun tyttäreni nyt.  Äitini oli ollut kaupungissa edellisenä torstaina. Minulle ostettiin uusi talvitakki. Se oli varmaan se sininen takki, josta pidin hirveästi, jossakin on siitä valokuvakin. Pakotin jonkun ottamaan kamerallani kuvia itsestäni, että saisin lähettää niitä kirjeenvaihtokavereilleni ulkomaille. Perjantaina oli koulusta lomaa.

Kirjoittelen kyllä kaikenlaista muutakin luonnon ja ihastusteni kuvailun lisäksi. Kerron mielipiteitä katsomistani elokuvista ja maailmantapahtumista. Presidentti Kekkonen oli ollut juuri vierailulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja puhui aiheesta televisiossa.  En  kerro aiheesta sen enempää, mutta totta tosiaan, silloin on eletty nk. noottikriisin aikaa, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:

”Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Noottikriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liitto­tasa­vallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”.Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin.”

Onpa mielenkiintoista lukea eteenpäin. Mainitsenko mitään muuta asiaan liittyvää? 

Kekkonen oli nootin saapuessa kuuluisalla Havaijin matkallaan ja oli siitä kuultuaan lähtenyt uimaan. Tuon mainitsemani puheen hän piti Amerikasta palattuaan  5.11.1961. Puhe löytyy täältä. Elettiin kylmän sodan aikaa.  Täältä  (Wikipedia/Wikiwand) tarkat tiedot  noottikriisistä.

Tämän linkin takaa löytyy Iltasanomien Sylvi Kekkosen erikoislehden yhteydessä julkaistun artikkelin takaa muutama iki-ihana valokuva tuosta kyseisestä USA:n matkasta.  Laitan linkin tähän syystä, että John F. Kennedyn valintaa tuimme aikanaan voimakkaasti myös Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Ehkä palaan aiheeseen vielä päiväkirjamerkintöjeni kautta.

Nytpä menin jo päiväkirja-aiheen ulkopuolelle. Olisipa meidän aikanamme olleet tällaiset mahdollisuudet  kuin nyt hankkia tietoa.  Ei, menimme kirjastoon ja katselimme suppeita TV-ohjelmia. Emme varmaan osanneet edes kuvitella muunlaista maailmaa. Vai osasimmeko?

Marraskuun alussa 1961 sairastuin, diagnoosiksi tuli lievä keuhkokuume, minkä mainitsen päiväkirjassani. Kävimme ilmeisesti maanantaina 13.11. äitini kanssa lääkärissä Hämeenlinnassa ja minut määrättiin olemaan kokonaisen viikon kotona sairastamassa. Koin sen aivan hirveäksi. Varmaan juuri sinä aikana neuloin sinisen villapuseron itselleni.  Neulomiseni ei ollut mitenkään taitavaa ja sen seurauksena tulevat käsityöt myöhempinä vuosina rajoittuivat vain villasukkiin.

Sairastaessani minulla oli aikaa kirjoitella päiväkirjaani pidempään. Muistelin mennyttä aikaa, edellistä kesää. Ja kaipasin uutta ystävääni, sillä juuri ennen sairastumistani ole ehtinyt tutustua tuohon poikaan kirjastossa. Olin edesauttanut tutustumista lähtemällä kirjastosta ennenaikaisesti.  Hänen käyttäytymisensä oli vihjannut minulle, että hän oli kiinnostunut. Siinä vaan lähdimme yhdessä kävelylle ja lopuksi hän saattoi minut bussille, joka lähti 17.15.  En vielä tiennyt sen jälkeen hänen nimeään enkä muutakaan hänestä. 

Sairauslomani aikana ystäväni naapurista kertoi hänen tietonsa ja myös sen, että hän oli jo 17-vuotias. Kaiken lisäksi hän on kuulemma ihastunut yhteen Irmaan, joka saattoi myös olla hänen tyttöystävänsä. Irma mainitaan moneen kertaan, mutta en tuntenut häntä ollenkaan.

Joka tapauksessa pidin sairaslomaa, kirjoittelin, neuloin ja liimailin valokuvia albumiin. Muistelin erityisesti edellistä kesää, jolloin vietin hämeenlinnalaisten koulukaverieni kanssa päiviä heidän mökeillään Alajärvellä ja Kankaistenjärvellä. Olin nimittäin ottanut siellä paljon valokuvia. Kuulostaa nyt kovin tutulta. Olin samanlainen muistelu- ja valokuvafriikki jo lapsena. Samoin historia  oli mieliaiheitani.

Kirjoitin 14.11.1961 : ” Ajatella, nyt on koulussa parhaillaan minun luokallani historian tunti. Opettaja on kysynyt jo kaiken Molieresta, Racinesta ja Corneillesta. Tunti on loppumassa ja hän ehkä kirjoittaa taululle vielä jotakin Englannista Stuartien aikaan. Olisin onnellinen, jos saisin olla koulussa. Kohta soi kello ja ruokatunti alkaa.”

Katselin televisiosta elokuvan  ”Til we meet again”. Kuvailen elokuvan juonen kokonaan aina surulliseen loppuun saakka, jossa päähenkilöt ovat kuolleet, mutta sovitulla tapaamispaikalla kaksi lasia särkyy itsestään.

1961 ajateltiin sodan olevan lähellä, mutta minusta se tuntui tosi kaukaiselta asialta kun tarkkailin elämää rauhalliselta maaseudulta käsin.  Olin onnellinen, kun pääsin takaisin kouluun ja sain tavata kirjastotuttavuuteni. Hän oli ihmetellyt poissaoloani. Tekstistäni  tulee esille hänen kärsimättömyytensä, kun  hän tavatessamme kirjastossa ja mennessämme kävelylle, haluaisi keskustella kanssani. Kysyn hänen nimeään, mutta hän ei kysy minun ja loppujen lopuksi hänellä on kiire jonnekin. Lisäksi kävelemme vain syrjäkatuja käsi kädessä. Olinko minä hänelle sittenkin jokin ”salarakas”?

En saa sitä kyllä koskaan tietääkään, koska "suhteemme" loppuu jo seuraavalla viikolla. Häpeän ilmeisesti tarinan kertomista, koska hän ollessamme kävelyllä hän alkoi omituisesti lähennellä minua. Minä en ollut sellaiseen valmis. Kun on suostunut suutelemaan, hän kysyi vain, olenko pahalla päällä. Mainitsen vielä myöhemmin nähneeni hänet  kirjastossa, mutta suljin hänet yksinkertaisesti pois elämästäni.

Päiväkirjalleni en ole kertonut läheskään kaikkea. Nimittäin olin kertonut aiemmin hänestä äidilleni innoissani. Äitini oli pudottanut minut välittömästi maan tasalle sanomalla ties mitä, mutta päällimmäiseksi jäi mieleeni, että ystävyys poikien kanssa ei ollut suotavaa. Korviini jäi vuosiksi soimaan ”on kahdenlaisia tyttöjä.” Jos olisin alkanut kulkea jonkun pojan kanssa, olisin ollut huono tyttö. Siitä opin, että nuorille ei pidä koskaan mennä antamaan mitään liian jyrkkää moraalista ohjetta. Se voi olla kohtalokas tavalla tai toisella.

Muistan hyvin, kuinka paheksuimme aikanaan tyttärentyttäreni ollessa murrosiässä ja tullessaan äitinsä ja minun eteen navan paljastavassa t-paidassa. Sen jälkeen hän ei koskaan enää pukeutunut sellaisiin paitoihin,  mutta jättikö paheksuntamme muita vaurioita?

Kuinka helposti noihin muistoihin soljahtaakaan, syvälle rivien väliin lukemassaan tekstissä.  Jokainen muisto tuo mukanaan uuden jutun, joka haluaa tulla julki.  

Lainasin tässä äskettäin paljon kiitetyn norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen ja neljännen osan tietämättä hänestä tai hänen kirjoistaan paljon mitään.  Aikomuksenani on lähinnä tarkistaa, mistä on kysymys.  Olen lukenut hänestä Helsingin Sanomista pari artikkelia, jotka ovat herättäneet kiinnostukseni. Viimeksi luin hänestä lauantaiesseen 18.7.2015 otsikolla ”Mies, joka teki vaipanvaihdosta kiinnostavaa”. Sen oli kirjoittanut  Sonja Saarikoski.  Aiempi artikkeli on ilmestynyt 30.5. Taina Latvalan kirjoittamana  otsikolla  ”Ennen kuin kaikki suuttuvat”.  En tiedä onnistuuko artikkelien jakaminen, mutta olen yrittänyt niiden jakoa otsikoiden alla.

En kommentoi vielä sen enempää. Olin vain äärimmäisen ilahtunut, että omaelämänkerrallisesta, tunnustuksellisesta kirjoittamisesta on tullut niin suosittua romaanien muodossa.

Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Tun­tuu sil­tä, et­tä tul­lak­seen va­ka­vas­ti ote­tuk­si nais­kir­jai­li­jan pi­tää edel­leen tun­nus­taa tun­tei­den­sa si­jaan jär­ken­sä. Se on nau­ret­ta­vaa, ku­ten ko­ko jär­ki–tun­ne-jaot­te­lu yli­pää­tään.”

Eli toisin sanoen, entä jos nainen olisi kirjoittanut samoin kuin Knausgård?  Minun on vaikea ymmärtää tällaista mies-naisjaottelua. Ymmärrän kuitenkin sen, että nainen lytättäisiin vielä pahemmin kuin mies, kun hän kertoo noin tarkkaan omasta elämästään ja läheisistään käyttäen oikeita nimiä.

NEW YORK Uni­ver­si­tyn jour­na­lis­min pro­fes­so­ri Katie Roiphe kir­joit­ti Sla­te-leh­des­sä vuo­si sit­ten Knausgår­dis­ta: "En us­ko, et­tä ky­ke­ni­sim­me sie­tä­mään täl­lais­ta ar­ki­päi­väis­tä päi­vä­kir­ja­mais­ta run­saut­ta nai­sel­ta." (leike artikkelista 18.7.2015)

Aikoinaan artikkelissa mainitut  Anaïs Nin päiväkirjat kuluivat käsissäni, joten tässä on aihetta olla tyytyväinen, että maailman kirjallisuudessa on uusi tuulia.

Vielä pätkä tekstistä:

Knausgård on kaik­kien ai­ko­jen suu­rin au­to­fik­tio­naa­li­nen il­miö. Niin suu­ri, et­tä se on saa­nut muun muas­sa Pa­ris Re­view'n pää­toi­mit­ta­janLorin Steinin sa­no­maan The New York Ti­me­sis­sa, et­tä Knausgård on rat­kais­sut suu­ren ny­ky­ai­kai­sen ro­maa­nin on­gel­man kir­joit­ta­mal­la to­del­li­sen ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta.

Siinähän se!