17 vuotta ja risat

Onkohan niin, että olemme kirjoittaneet päiväkirjoihimme hiukan tai aika paljonkin erilaista tekstiä kuin kirjeisiin?  Ajatus tuli mieleeni lukiessani erästä kirjettä, jonka löysin penkoessani tässä yhtenä aamuna erästä ”aarrelaatikkoani” jotakin muuta etsiessäni. Pelastin aikoinaan kasan muistoja, kirjeitä, kalentereita ja kirjoja nk. ”kanalanvintin” poltolta.

Tyhjentämässä kanalanvinttiä.

Lapsuudenkotini tontilla sijainnut rakennus poltettiin elokuussa 1999, samana vuonna kun isäni oli kuollut keväällä. Rakennuksen alakerta oli toiminut kananpoikasten ja vähän isompienkin kotina, autotallina, pajana ja sen yläkerta väliaikaisena asuntona remonttien aikana ja vieraiden majoituspaikkana. Voi vain kuvitella, että rakennukseen liittyi valtavasti muistoja lapsuuden, nuoruuden ja vielä aikuisuuden ajalta. Muistot olivat oman elämän muistoja, mutta liittyivät myös perheeni jäseniin ja muihin aikoinaan tuntemiini ihmisiin. Rakennuksen polton olen ikuistanut valokuviin, mutta tein siitä myös videon.

Minun on nykyään vaikea muistaa, mistä kaikesta olen aiemmin kirjoittanut. Moni kirjoitus on jäänyt myös puolitiehen, varsinkin jos olen suunnitellut tekstistä jatkokertomusta kuten aiemmin kirjoittamani muistot perheeni Lapin matkasta kesällä 1964. Ei se ehkä haittaa. Ehkä lukijat myös unohtavat lukemansa kuten minä kirjoittamani!

Naapurin lasten kanssa leikkimässä kotipihan hiekkakasalla. Ystäväni vasemmalla.

Marraskuun puolivälissä 1964 sain lapsuudenystävältäni kirjeen Ruotsista, jossa hän oli eräässä perheessä hoitamassa taloutta ja lasta, siis eräänlainen au pair. Tuossa kirjessä hän kertoo päättäneensä palata kotiin jo tammikuussa. Hän kertoo kuitenkin viihtyvänsä Ruotsissa oikein hyvin, elämä on siellä jotenkin mielenkiintoisempaa kuin Suomessa. Mutta ruotsalaiseksi häntä ei saisi tekemälläkään. Hän on keskustellut aiheesta muidenkin kanssa ja ihmettelee joidenkin suomalaisten muuntumista ruotsalaiseksi. Myöhemmin kirjeessä hän kertoo myös päättäneensä, että jos hän joskus todella rakastuu, kohteen pitää ehdottomasti olla suomalainen. Niinhän sitten kävikin.

Kauan sitten Kanalanvintin takana, olisiko 1950 -luvun alku. Takana kaksi serkkua ja minä piienimpänä, edessä minusta seuraava sisko.

Kirjoitimme ahkerasti toisillemme. Olin siihen aikaan kirjeenvaihdossa usean ihmisen kanssa. Maailmalle lähti viikossa useita, jopa kymmenenkin kirjettä. Mitä muuta sen ajan maaseudun hiljaisuudessa asuva nuori olisi voinut tehdä koulunkäynnin lisäksi? Ystävättäreni viittaa kirjeessä minun hänelle kirjoittamissani kirjeissä käsittelemiini aiheisiin, joista keskustelu jatkuu.

Tuossa vaiheessa elämää rippikoulun käytyämme aloimme käydä tansseissa. Itse asiassa muistan vielä hyvinkin tunteen, mitä tanssilavat ja yleensä tanssipaikat minussa herättivät. Mutta oli vain pakko mennä, koska se oli silloin lähes ainoa keino tutustua toiseen sukupuoleen. Olin kertonut kirjeessäni vihaavani sitä tunnelmaa, mikä tanssipaikoissa vallitsi. Jaimme ystäväni kanssa tuon tunteen ja olimme siitä keskenämme keskustelleet ja joskus ollessamme yhdessä tanssilavalla miettineet, josko lähtisimme kesken kaiken kävellen kotiin. Pojat tuntuivat olevan niin ”pentuja” ja arvostavan sellaisia asioita, joita me emme.

Tuona syksynä Beatlesit olivat kova sana. Olin kirjoittanut meneväni jonkun ? kanssa katsomaan Beatlesien elokuvaa. Beatlesit ovat nyt jo oikeaa historiaa. Elokuva on ollut ”A Hard Days Night”, joka sai ensi-iltansa juuri vuonna 1964. Elokuvan alkuperäinen traileri löytyy täältä. Richard Lester ohjasi mustavalkoisen elokuvan ja sen sanotaan olevan ikonisin Beatles-elokuva. Käykääpä katsomassa pieni ote elokuvasta täältä. Kylläpä nyt itsekin yllätyin sitä valtavaa suosiota.

Minun piti todellakin katsoa päiväkirjastani, mitä olen samoihin aikoihin kirjoittanut. 

Tekstiä on paljon, joten liitän tähän vain lyhyitä otteita:

”Kaikki, mihin ryhdynkin, tuntuu epäonnistuvan minulta. Olen yrittänyt epätoivoisesti päntätä päähäni geometriaa, mutta en osaa laskea edes suunnikkaan alaa. Tunnen suurta ahdistusta ajatellessani huomista päivää ja kokeita.”

”Koulusta tultuani tunnen itseni toivorikkaaksi ja tarmokkaaksi. Luen läksyt ja uskon jopa osaavani jotakin. Mutta heti kun ulkona tulee pimeätä, tuntuu myös aivoissani pimenevän.”

”Jo kauan aikaa olen tuntenut itseni tasapainoiseksi, mutta pimeän saavuttua sydämeeni tulee kyynelten lähde ja outo, rasittava ahdistus. Pelkään epäonnistumista eikä pelkoni olekaan turhaa. Monesti teen raivostuttavan typeriä virheitä. Kuolen, jos sydämeni ahdistus ei lakkaa.”

”Haluan laihtua, kutistua näkymättömäksi. Haluan sairastua ja kuolla pois tästä nykyisestä elämästäni onnelliseen unelmien elämään. Miksi koulun on merkittävä niin paljon? On tärkeää, että osaa laskea algebraa, geometriaa, osaa ruotsia, latinaa ja kielioppia, sääntöjä. Mutta siitä ei ole ollenkaan väliä, osaako elää oikein, mitä on  eri tilanteissa tehtävä. Vain numerot ja koulu merkitsevät!"

Vähän ennen polttamista

”Milloin minä opin elämään? Milloin minulle annetaan aikaa siihen? Haluan oppia elämään!!!”

”Elämä on kovaa, mutta ihanaa.”

”Silmäni ovat itkusta turvonneet ja olen toivottoman ruma.”

”George, Paul, Ringo ja John katsovat minua seinällä. He ovat vakavia ja paikalleen jähmettyneitä. Haluaisin saada heidät elämään, mutta pelkkää kuvaa ei koskaan saa elämään. Tänään taas kuulin heidän laulavan. Kukaan ei vedä vertoja heille. En koskaan tule unohtamaan heitä, en edes vanhana mummona.”

Kirjoitan välillä kymmeniä sivuja tarinaa Ranskan vallankumouksen ajalta, minä-muodossa ikään kuin itse kokeneena.

Tunteenpurkauksia, välillä vihaa miehiä kohtaaan näiden pinnallisuuden vuoksi, ihastuksia, unelmia, mielikuvitusta, kävelyä lumisateessa koulusta linja-autoasemalle, kirjojen raahaamista kirjastoon, opiskelua.

Nuoremmat sikoni hiihtämässä Leveemäessä.

Ja sitten harvinainen kohtaus, jonka olen  kirjoittanut itsenäisyyspäivänä 6.12.1964

”Eilen satoi lunta. Tulin Päikin kanssa koulusta ja olimme kuolla naurusta, koska meistä tuntui, että juuri silloin kaikki ihmiset katsoivat meitä, Juuri sitä nauroimme. Kävimme kirjastossa, pakenimme Raijaa, mutta loppujen lopuksi saimme hänet kärsittäväksemme kuten aina. Sain maksaa hänenkin jäätelönsä. Kun sitten kävelimme autoasemalle, oli meillä tunne, että olimme kuin hanhilauma. Kolme sisarusta yhdessä, harvinainen näky kaupungissa. (tässä välillä aiheeseen kuulumaton välikohtaus kävellessämme pitkin Palokunnankatua) Kun tulimme autoasemalle, jossa seisoimme hetken, liittyi Heljä joukkoomme. Siinä olikin sitten meitä todellinen hanhilauma.”

Neljä sisarusta yhdessä.

Arvostelen voimakkaasti omia vanhempiani. Se tuntuu nyt ikävältä.  Riitelen jatkuvasti heidän kanssaan. Pikkuveli ärsyttää, erityisesti koska hän valvoo myöhään yöhön. Sisaruksista nuorimmainen myös aika ajoin ärsyttää minua.

Tuohon aikaan kuuluu myös pieni, tunkkainen asunto, oma pieni nurkkaus, joka on täynnä pölyä, kirjoja, kirjeitä, kenkiä, vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa. Mutta seinällä on kuva Beatleseista, nykyhetkeen kuuluvat hahmot.

”Siihen kuuluu kaikki mahdollinen, jopa menneisyys ja tulevaisuus. Mutta ennen kaikkea siihet kuulut sinä, salaisten unelmieni heikko toivonkipinä, sinä runonhenkeni, joka liikut hänen hahmossaan, jota usein ajattelen. Sinun katseesi sa runosuoneni pulppuamaan ja onnen sädehtimään kasvoillani, onnen, jonka kodin synkkyys. vanhempien suvaitsemattomuus vie helposti niin kauas, että minun on ne vaikea noutaa takaisin. Myös sinun tummien hiustesi ja ruskeiden silmiesi näkeminen riittää.”

Hämeenlinnan Yhteiskoulu, lukion luokka VI B 1964. Olin pois koulusta, koska en ole kuvassa mukana.

Unelmia. Ja välillä arkipäivää:

”Suomentunnilla opettaja suuttuu ja huutaa eräälle tytölle aivan syyttä. Hän sanoo, että jotkut ovat pöllöjä tässä luokassa. Kaikki ovat varmoja, että huuto ja viha on tarkoitettu kaikille.”

”Lainasin kirjastosta mm. Heinrich Böllin ”Billiard um Halb Zehn”. Luulen, että pidän siitä enemmän kuin saman kirjailija ”Und Sagte Kein einziges Wort”. Huomenna lainaan lisää.”

Tuskin luin noita kirjoja saksankielisenä. Vaikka luin koulussa saksaa, vasta ensimmäinen vuosi oli menossa. En osannut saksaa edes kunnolla sinne töihin lähtiessäni neljä vuotta myöhemmin. Omituista.

”Yli taivaan sinipunervan

yli tähtien himmenneiden,

yli kuihtuneen ruskean maan,  yli kaiken, kaiken ja kaiken”

(12.12.1964)

”Kirjoita se novellisi siitä sammaleenvihreäsilmäisestä pojasta paperille ja lähetä minulle. Tiedän sen olevan jotakin eikä vain sellainen banaali viikkolehtinovelli. Olisi niin ihana lukea sitä.” kirjoitti ystäväni kirjeessään.

Päiväkirjani loppuvuodesta 1964 sisältää kyllä aika monta ”novellin” alkua, mutta oliko juuri se tietty joukossa, en ole varma. Edellisessä vihossa, jota kirjoitin kesästä lokakuuhun, kirjoitan omasta kaipuustani kauas pois,  ystäväni tavoin. Päätin jatkaa koulua ylioppilaaksi saakka ja edessä on siis vielä kaksi vuotta koulunkäyntiä. 

Kanalanvintin rakennus taustalla. Omista kuvistani kuten isäni kuvista olen huomannut, kuinka tärkeä meille molemmille oli kotiympäristömme. Olemme kameroillamme hyväilleet noita rakkaita maisemia, jotka sisältävät niin pajon muistoja.

Ystäväni on eräässä perheessä Tukholmassa hoitamassa pientä poikaa, mutta samalla ikään kuin perheenjäsen. Palkkaa tai oikeammin taskurahaa hän saa 10 kr kuukaudessa Hän oppii samalla ruotsia ja ranskaa. Kadehdittavaa.

Sillä:

” Läksyt odottavat. Minun kohtaloni on uhrata elämäni koulunkäyntiin ja läksyihin. Milloin olen vapaa? Millon?”

Itse asiassa voisin nyt ottaa juuri tuota aikaa takaisin. Kuinka vähän ymmärrämme nuorena, keskeneräisenä ihmisenä, mistä kaikesta on kysymys. Kaipaamme ulos maailmaan ja vapauteen.

Hämeenlinnaa Palokunnan  kadun ja Sibeliuksenkadun kulmasta. Kuva saattaa olla jo 1950-luvun loppupuolelta. Kuva on otettu linja-autoaseman suunnasta. Ensimmäisinä koulupäivinä 1958 eksyin Hämeenlinnassa ja olin onnellinen kun löysin tämän kohdan. Siksi kuva on tärkeä. Ikäänkuin olisin sen itse ottanut, vaikka uskon sen olevan isäni ottamia valokuvia. Ehkä negatiivit paljastavat totuuden.

Ensimmäinen Lapin matka alkaa

Kesällä 1964 teimme retken Lappiin.  Olin 17-vuotias ja usein tyytymätön elämääni, sen yksitoikkoisuuteen ja rajoittuneisuuteen. Nyt olisi mukava keskustella vanhempieni kanssa, mitä he ajattelivat silloin.  Omat ajatukseni muistan, koska voin lukea niistä päiväkirjoistani. Vanhempani ovat jo kauan sitten kuolleet enkä itse asiassa koskaan heidän vielä eläessään ottanut esille asioita, jotka olisivat liittyneet suhteisiimme lapsuuden tai nuoruuden aikana.  Sisariltani voin sentään vielä kysyä, miltä heistä silloin tuntui.  Mutta en useinkaan kysele vaan keskustelemme tämän päivän tapahtumista. Pitäisi ehkä kuitenkin enemmän kysellä.

Joillakin ihmisillä on uskomaton muisti, koska he pystyvät palauttamaan mieleensä vuosikymmenien takaisia tapahtumia ilman mitään apuvälineitä.  Minulla sen sijaan on nykyään usein vaikeuksia muistaa edes tarkkaa vuotta, vaikka muistan paljon muuta.  Siksi vanhoista kalentereistani ja päiväkirjoista on paljon apua, kun kirjoitan ja tutkin vanhoja valokuvia.  Muistista olisi mukava kirjoittaa enemmän. En nytkään tarkoituksella paina mieleeni kaikkia asioita.  Matkareitit johonkin kohteeseen ovat ainakin asia, jotka katson joka kerta uudelleen, jollei sitten vanha muistijälki ole niin vahva, ettei tarvitse tarkistaa.  Ikään kuin haluaisin jättää aivoissani tilaa luovuudelle.   Eksyminen on toisinaan ihan hyvä juttu,  tapahtuu se sitten matkoilla tai omassa mielessä.

Matkalle

Lähdimme matkalle lauantaina 11.7. 1964.  En muista, missä tapasimme toisen seurueen. Äitini vanhin sisko Lempi lähti nimittäin toisella autolla Kouvolasta.  Minun perheeni käsitti yhteensä 7 henkilöä ja Lempillä oli mukanaan serkkumme Raimo ja Anneli ja ystävätär aikuisen tyttärensä kanssa.  Matkustimme siis 12 hengen seurueena kahdella autolla.  Olikohan vanhemmillani mielessä heidän kymmenen vuotta aiemmin ystäviensä kanssa tekemänsä Lapin matka? 

Siihen aikaan ei ollut vielä turvavöitä ja pienimmät lapset saattoivat istua sylissä. Meitä oli samassa autossa vanhempamme ja 5 lasta. Tosin minua ei enää oikeastaan voinut kutsua lapseksi ja sisarenikin olivat kaikkia murrosiässä. Veljemme oli sentään vielä lapsi. Autossa oli ahdasta, joten minä matkustin osan matkaa Lempin autossa. Valokuvista voin tarkistaa joitakin asioita, joista en ole kirjoittanut. Olin nimittäin juuri tuossa vaiheessa muuttanut kirjoitustyyliäni siten, että kerroin lähinnä tunteistani, en enää rekisteröinyt kaikkia tapahtumia. Myöhemmin jopa olin käynyt yliviivaamassa kaikki henkilöiden nimet.

Torniossa

Matkakertomukseni alkaa vasta Torniosta, jossa olen viime vuosina useasti vieraillut. Olimme yöpyneet ensimmäisen kerran Keski-Suomessa Pihtiputaan leirintäalueella.  Olisiko siellä ollut silloin Niemenharjun leirintäalue?  Mainitsen, että siellä oli hyvä mahdollisuus uintiin, mitä taas ei Torniossa ollut.

Isäni diakuvista näkee hyvin, että olen useimmiten huonolla tuulella.  Kirjoitankin Torniossa, kuinka mielialani on ollut koko matkan ajan huono. Olen ollut liian herkkä ja loukkaantunut kaikesta. Päiväkirjassani jatkuvasti morkkaamani vaikea luonteeni on tullut taas voimakkaasti esiin. Toisaalta se mielestäni tekee minusta persoonallisen, vaikkakin karkottaa tutustumishaluiset ihmiset luotani. Voi sentään!  Kyllä nuorena on vaikea ymmärtää itseään. Ikään kuin luonne on laitettu väärään henkilöön, johon pitää alkaa tutustua.

Ja se tutustuminen kestää koko elämän ajan. Luonne ja keho yhtyvät pikkuhiljaa mahtavaksi persoonallisuudeksi, meistä jokaisesta tulee oma itsemme, mitä itse asiassa olemme jo pikku lapsena. Tiedän, että joku satunnainen lukija ajattelee olleensa aina ”sinut” itsensä kanssa ja kaikessa täydellinen. Sellaisia täydellisiä, itsetietoisia ihmisiä maailma on täynnä. Minä en ole koskaan kuulunut heidän joukkoonsa. Olen aina ollut oppimassa täällä ja vasta myöhemmin ymmärtänyt sen merkityksen.

Päiväkirjassani kerron Anneli-serkkuni kanssa tekemästäni Tornion kierroksesta. Täytyy myöntää, että viimeksi siellä käydessäni (elokuu 2013) yritin paikallistaa niitä seutuja.  Tässä ote 12.7.1964 kirjoittamastani:

”Kävimme myös kirkon ovella ja katselimme hautausmaata, joka kuten tavallista ei vaikuttanut minuun niin kuin se johonkin toiseen saattaa vaikuttaa. Mutta kirkosta pidin kuten tavallisestikin. Se olikin vähän erikoinen, hieman epäsymmetrinen torni, mutta kaunis omalla tavallaan. Siellä oli parhaillaan kai menossa jonkinlainen iltajumalanpalvelus, koska kuulimme papin saarnaavan ja seurakunnan veisaavan. Kynttilät paloivat ja penkeissä istui muutamia ihmisiä. Melko lähellä kirkkoa tultaessa camping-alueelle päin, oli urheilukenttä. Siellä oli meneillään jalkapallo-ottelu. Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Meille jäi epäselväksi, ketkä ottelivat ketä vastaan. Aikaisemmin iltapäivällä kävimme tornissakin (vesitorni). Se oli ulkopäin kaunis, mutta ahdas sisältä. Tänään oli sunnuntai ja siksi ihmisiä oli liikkeellä tavallista enemmän. Lähetin kauniit kortit Michaelille (kirjeenvaihtokaveri) ja Päiville (rippikoulukaveri). Tornista olosta en voinut nauttia, koska tänään on ollut hyvin tuulista. Nyt illalla on hyvin kylmää. Aamulla lähtiessämme Pihtiputaalta oli kaunista ja aurinkoista. Matkalla ehti sataakin. Vietimme Oulussa pari tuntia.  Anneli ja minä kävelimme siellä. Oululaiset vähän katselivat meitä pitkään, koska huolimatta kylmästä ilmasta, olimme pukeutuneet shortseihin. Mutta me olemmekin turisteja!”

Ei voi olla totta. Anneli ja Merja Oulussa ja shortsit päällä.

Hidas matkustaminen on mieleeni. Niin pysyy sielukin mukana, sanotaan.  Olemme nyt olleet matkalla vasta kaksi päivää. Haluan itse asiassa pysähtyä tähän, mutta jatkan vielä hetken.

Ruotsiin

Seuraavana päivänä nimittäin jatkoimme Haaparantaan, josta isäni osti muistaakseni toisen teltan. Kirjoitin matkakertomuksen jatkoa vasta pari päivää myöhemmin ollessamme jo Norjassa, jossa sinne saapuessamme yöllä, oli niin valoisaa kuin päivällä. Haaparannassa olimme jo varhain maanantai-aamuna, niin aikaisin, että kaupat olivat vielä kiinni.  Harhailimme kaduilla . Ostokset teimme sitten tavaratalo Domuksessa. Kerron, että Ruotsissa kaikki tavarat ovat halvempia kuin Suomessa .   Jatkoimme matkaa pitkin valtakuntien välistä rajaa Tornionjoen laitaa aina Pelloon saakka, josta menimme lossilla takaisin Suomen puolelle. Mainitsen rajalla olleen tullitarkastuksen, joka ärsytti minua. En kylläkään kirjoita siitä, että äitini joutui maksamaan tullia ylimääräisestä kahvipaketista, koska minä matkustin toisessa autossa. 

Pellossa ruokailimme leirintäalueella, mutta sieltä lähdettyämme matkalla Muonioon alkoi sataa kuin saavista kaatamalla. Tähän onkin hyvä jättää kertomus. Jatkan toisella kertaa.

Samoilla seuduilla lähes 50 vuotta myöhemmin

Elokuussa 2013 kiertelimme ystäväni Elisan kanssa hänen kotikaupunkiaan Torniota. Eräänä päivänä hän vei vanhoja työkavereitaan ajelulle Ylitorniolle, jossa poikkesimme vaateostoksille ja syömään. Palasimme takaisin Ruotsin puoleista tietä ja pysähdyimme Ruotsin puoleisella Kukkolankoskella.

Kun olen viime vuosina, aina  helmikuusta 2009 alkaen käynyt usein Torniossa, Kittilässä ja ylipäänsä siellä päin,  olen kirjoittanut matkoistani, tosin hyvin suppeasti jo aikoinaan. Sittemmin olen tullut paljon rohkeammaksi. Jälkikäteen löytää myös uusia näkökulmia.  

Marcel Proustin suuhun on laitettu seuraava sanonta: ”Todellinen löytöretki ei merkitse pelkästään uusien seutujen näkemistä vaan katsomista uusin silmin.”  Jotkin asiat loksahtavat kohdalleen. Minulle nuo matkat merkitsivät uuden ja vanhan kohtaamista ja lisäksi kaivoin esiin kaukaisemman historian. Niinhän teen kaiken muunkin suhteen. Koko ajan.

Digitaalinen valokuvaus on ollut parhaita keksintöjä. Kamera tai puhelin mukana voi pitää yksinkertaista päiväkirjaa.  Kysyn taas kerran, miten säilytät valokuvasi ja videosi? Eivät ne säily siellä Facebookissa tai jossakin pilvipalvelussa ikuisesti.  Samaa kysyn itseltäni, entä sitten joskus?

Muistojen sirpaleita

Tätä kirjoitusta aloittaessani tuli mieleeni, että olen tavalla tai toisella käsitellyt juuri tuota, esille ottamaani kevättä ja kertonut ehkä tuosta nimenomaisesta päivästä jo aiemmin. Ehkä kysymys on ollut vain valokuvista. Niin tai näin, vanhat muistot eivät koskaan vanhene vaan kun niistä kirjoittaa ne tuovat uudenlaisen ja joka kerta tuoreen erilaisen perspektiivin menneeseen aikaan ja auttavat ymmärtämään myös tämän päivän monimutkaisuutta.

Selailin ohimennen päiväkirjaani vuodelta 1957.  Sen vuoden huhtikuussa täytin 10 vuotta. Syntymäpäivät olivat meille lapsille tärkeitä. Äitimme teki niistä ikimuistettavia laittamalla yöllä sankarin sängyn viereen tuolille lahjat. Siksi oli erityisen hienoa herätä juuri syntymäpäivänä. Lapsena varmaan kaikki tuollaiset päivät tuntuvat ja jäävät mieleen. Vanhemmiten syntymäpäivien lumo haihtuu eikä loppujen lopuksi niitä edes halua viettääkään.

Huhtikuun lopulla 1957 vietimme nuorimman sisareni Raijan syntymäpäivää. Hän täytti  4 vuotta.  Raija luetteli minulle päiväkirjaani kirjattavaksi saamansa lahjat: vaaleanpunainen alushame nylonista, palli, syvä ja matala lautanen, vekkulikirja, karamellia, lusikka, yöpaita.  Edellisenä päivänä, joka oli lauantai,  Marita ja Urho, vanhempiemme läheiset ystävät Helsingistä olivat saapuneet viikonlopun viettoon luoksemme. Marita oli Raijan kummi ja hän oli tuonut tälle lahjaksi Pekka Töpöhäntä-kirjan  ”Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta”.  Lisäksi he olivat tuoneet suklaata, josta varmaan me muutkin makeannälkäiset saimme osamme. Olihan äitikin saanut tuliaisiksi kissankieliä, jotka myös olivat suklaata.  Ihmettelen vähän, saiko Raija tosiaan 4-vuotiaana tuon kirjan vai sainko sen minä, joka oli jo pitkään saanut noita Pekka Töpöhäntä-kirjoja? Olen sen nimittäin kirjoittanut muuta tekstiä isommalla. Minnehän ne kaikki kirjat ovat sittemmin joutuneet.

Iltapäivällä meille tuli kylään tyttöjä samasta kylästä,  Pirkko ja Aulikki. Aloimme leikkiä koulua minun ollessa opettaja ja Heljän, Pirkon ja Aulikin ollessa oppilaita. Ensimmäisellä tunnilla oli lukemista. Heljä ja Aulikki lukivat vuorotellen sanan. Pirkko oli jo toisella luokalla ja hän sai lukea suoraan. Sitten isä otti meistä kaikista tytöistä valokuvan. Olin aiemmin kirjoittanut, että Urho oli tuonut isälle kameran.  Kuvassa olemme me kaikki silloin paikalla olleet lapset ja Pati, koiramme. Isä on valokuva-albumissaan kirjoittanut kuvan alle ”Nuoruus lautakasassa”.

Saman päivän iltana naapurin Tuula soitti meille ja käski (omituista, että tuolloin käytin usein pyytää-sanan sijasta käskeä-verbiä) meitä lähtemään Sirkan kanssa lasten juhliin. Sirkka oli Tuulan täti.  Pukeuduimme Heljä ja minä ja isä antoi meille rahaa. Suorimme siitä naapuriin. Mukaan lähtivät myös Tuulan veljet Risto ja Kalevi. Lähdimme kaikki pyörillä paitsi Kalevi kulki Sirkan tarakalla. Lastenjuhlat olivat Ahoisissa, jonne oli aika pitkä matka. Kiivetessämme likaista mäkeä ylös, mäkeä, jonka päällä juhlapaikka sijaitsi ja jo näkyikin minä kaaduin (kaatusin) ja tulin ihan likaiseksi. Sirkka yritti puhdistaa minua. Se oli varmaan se sama mäki, jossa sisareni Heljä kaatuili joka kerta tullessamme uimakoulusta ja minä häpesin häntä. Olisikohan ollut sama kesä? Näin Heljä muisteli. Mutta että minä kaaduin mäkeä ylöspäin mennessä!!!

Noista pyörällä kaatumisista voisin kirjoittaa pitempään, muua jätän sen toiseen kertaan. Lastenjuhlien ohjelmaan kuului myös ongintaa, jossa voitin pienen purukumilaatikon, jonka sisällä oli kuusi purukumia. Näytelmänä esitettiin ”Kolme miestä metsässä”. Satu oli minulle ennestään tuttu. 

Ajoimme kotiin maantien kautta, joka matka  minusta tuntui päiväkirjani mukaan lyhyemmältä.  Lauseesta ymmärrän, että olimme ehkä menneet paikalle ajaen metsätietä pitkin.  Sisareni kanssa muistelimme sen reitin olevan pidempi. Pitäisi varmaan käydä mittaamassa.

Luokkatoverini Hilkan kodin lähellä jo saavuttuamme Vehmaisten kylän puolelle meidän koiramme Pati tuli vastaan. Se ei seurannut meitä kotiin vaan jäi sinne jonnekin ja viipyi pois monta päivää. Oli ilmeisesti koirien riiausaika meneillään.  Lähellä kotia äiti tuli vastaan, lienee jo odottanut meitä.  Sisällä Urho istui keinutuolissa. Marita oli lähtenyt jo kotiin Helsinkiin.

Siinä päivän päätteeksi muistin vielä, että aamupäivällä olimme käyneet kalliolla. Niistäkin hetkistä isä otti kuvia.

On mielenkiintoista huomata, että päiväkirjani auttaa minua sijoittamaan isäni valokuvia päivälleen oikealle kohdalle. Me kaikki sisarukset vietimme syntymäpäiviä  keväällä alkaen maaliskuun lopulta toukokuun alkupuolelle.

Tuona keväänä 10.5.1957  mummoni, äitini äiti, Aino Sirkiä,  täytti 65 vuotta. Kävimme melko usein Anjalassa, jossa isovanhempani asuivat. Lähdimme sinne myös lauantaina 11.5., jolloin jäimme koulusta pois. 

Edellisenä iltana isämme oli kertonut meille järkyttävän uutisen koulustamme.  Vanha opettaja, myös aiemmin minun alaluokkien opettajani  oli kuollut edellisenä päivänä eli juuri mummoni syntymäpäivänä pudottuaan kotipihansa kaivoon.

Matkalla Anjalaan poikkesimme aiemmin kylässämme kauppaa pitäneiden Honkasten perheen luona. Tuohon aikaan he asuivat Hauhon Eteläisissä. Yhteydenpito heidän kanssaan oli vilkasta. Kesällä 1957 heidän tyttärensä Merja ja myös poikansa Seppo kävivät meillä ja me poikkesimme heidän luonaan silloin tällöin. Sisareni Heljä vietti myös heinäkuussa jonkin aikaa heidän luonaan. 

Päiväkirjani tekstit eivät ole aina loogisia ja kronologisia, unohtelen kirjoittaa jotakin ja teen myöhemmin perään lisäyksen. Jos Hämeenlinnassa isä osti meille kullekin kaksi purkkia jäätelöä ja ne kestivät aina Honkaselle saakka, matka ei ole ollut kovin pitkä. Lahdessa saimme kuumia nakkeja.

Mummolassa oli pöydällä paljon kukkia edellispäiväisen syntymäpäivän  takia.  Poikkesimme myös tätimme Ilman kotona, jossa tapasimme serkkumme Ullan ja Seijan. Kerron, että olimme siellä myöhään. Sitä en kerro, missä yövyimme. Yleensä tuolloin lapset nukkuivat nk. siskonpedissä lattialla.

Seuraavana päivänä juhlittiin äitienpäivää. Mummo oli antanut minulle kortin äidille annettavaksi. Paikalle saapui päivällä paljon väkeä, ainakin 30  pyhäkoululaista. Mummoni kun oli pyhäkoulunopettaja. Minä sain lukea runon ”Äitini”.  Paikalle saapui sitten muitakin sukulaisia, Lempi-täti  serkkujemme Annelin ja Raimon kanssa Kouvolasta, Kerttu-täti tyttärensä Hannelen kanssa. Minulla oli tuohon aikaan tapana kirjoitella luetteloita. Meitä serkkuja oli niin paljon, että oli helpompi laskea, kun kirjoitti kaikkien nimet.

Iltapäivällä  jatkoimme jo matkaa. Menimme Risto-serkun kotiin, jossa pääsimme katsomaan pieniä kissanpentuja. Matka jatkui Kouvolaan Annelin ja Raimon kotiin, jossa Raimo kävi ostamassa meille jäätelöä. Sitten jatkoimme taas matkaa. Jonkin ajan (kirjoitan aika pitkän ajan) päästä näimme eräällä bensiiniasemalle Koivun Lassen auton. Hän ei saanut bensiiniä, koska asema oli suljettu. Ajoimme sieltä peräkkäin pois ja heilutimme samalla Visalle ja tämän äidille. Lasse Koivu oli ollut aiemmin Rengon kunnansihteerinä. Koska isä oli 1950-luvulla kunnan hommissa, niin kunnansihteeri poikkesi usein meillä. Aivan äskettäin näin, että hän oli kuollut tämän vuoden tammikuussa. Hänen poikiensa kirjoittama muistokirjoitus löytyy täältä. Näen, että hän siirtyi aikoinaan Anjalan kunnanjohtajaksi.

Loppumatkalla nukahdin ja heräsin vasta kotipihalla äidin herättämänä. Itse asiassa tuon hetken muisto palaa nyt mieleeni kovin elävänä.

Kirjoitan seuraavan kerran vasta kuun loppupuolella. Kutsuimme koulun päättäjäisiä ”tutkinnoksi” vai kutsuinko vain minä niin. Olin mukana kuva-arvoituksessa, jossa piti arvata lause: ”Pian annetaan arvostelut:” Minä olin arvoituksen ensimmäinen kirjan, jota esitin pyörimällä.

Muistoistani on haalistunut täysin se, että päättäjäisiä seuraavana päivänä, keskiviikkona 29.5. iltapäivällä olimme vanhan opettajan hautajaisissa. Pirkko ja Risto laskivat oppilaiden seppeleen. Pidin tilaisuuden ajan isäni hattua kädessäni. Isä kävi myös laskemassa seppeleen. Rengon opettajat lauloivat. 

Merete Mazzarellan hienon kirjan "Att berättä sig själv" suomeksi "Elämä sanoiksi" (Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013) alussa on seuraava lause:

"Tarinan tuolla puolen, muisti ja unohdus. 

Muistin ja unohduksen tuolla puolen, elämä.

Mutta elämän kirjoittaminen on toinen tarina.

Kesken jäävä."

Paul Riceur

Mutta niin se vain kuten kirjan viimeinen lause kuuluu: "Ihminen voi tosiaan sekä elää että kirjoittaa." Kiitän syntymäni hetken hyviä haltijoita siitä, että sain intohimon kirjoittamiseen jo lapsena.

Merkintöjä elämästä 15 vuotta nuorena

”Tänään on myös tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja seurata siellä tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan kertoa sinulle, rakas päiväkirjani, jonkun tarinan, kunhan minulla on aikaa.”

Yllä olevan tekstin kirjoitin päiväkirjaani maanantaina 22.10.1962.  Olin 15- vuotias ja keskellä teinikastajaisaikoja, jotka olen pystynyt lähes täysin unohtamaan. Jollen olisi niistä kirjoittanut, minulla ei olisi niistä ehkä minkäänlaisia muistoja. Niin vierailta ne tuntuivat, kun aloin niistä lukea. Tunsin itseni tuohon aikaan mahdottoman yksinäiseksi. En vielä tainnut ymmärtää, että ulkopuoliseksi itsensä tunteminen voi ollakin hyvä juttu. Olla samanaikaisesti sisällä ja ulkona antaa ihmiselle valtavan vapaudentunteen. Se on toki taas yksi paradoksi, joita erityisesti rakastan ja näen asiassa kuin asiassa. Mutta sen ymmärtämiseen meni aikaa melkein ihmisikä.

13.8.1962 menin Hämeenlinnaan Luoman kuvaamoon kuvattavaksi rippikuvaa varten. Olin edellisenä päivän päässyt ripille Päiväkummussa, leirikirkossa, Längelmäveden rannalla. Tällaiset valokuvaajalla otetut kuvat loppuivat sitten tähän kuvaan, vallankumouksellinen kun olin.

Tuon ikäisenä toivoi kovasti itselleen poikaystävää, mutta se oli todella mahdottomuus noin ujolle tytölle kuin minä. Ihailin monia poikia ja lukija voi vain kuvitella, kuinka paljon heistäkin päiväkirjassani kirjoitin nimineen kaikkineen, mutta yhteenkään en tutustunut sen lähemmin, en silloin enkä myöhemmin. Vaihdettiin vain oletettavia katseita. Luulin, että katseemme kohtasivat, mutta sekin saattoi siis olla vain luuloa. Enpä pysty enää tarkkaan muistamaan edes heidän ulkonäköään.

Välillä luen läksyjä ja olen huolissani vaikkapa algebran numeroista. Sitten iltamyöhään lennän ajatuksissani jonnekin kauas Tyynen meren saarelle, jossa asun yksikseni palmujen huojuessa. Minulla on siellä kuitenkin oma viljapelto, hedelmäpuita ja rannassa verkot kalastusta varten. Kotieläimenä minulla on muutama kana ja vuohi. Olen yksin, mutta samoin kuin todellisessa elämässä, kaipaan kipeästi ystävää jakamaan saaren kanssani. Päivittäin tuijotan merelle odottaen ystävän saapuvan sieltä ohikulkevassa laivassa. Erään julman myrskyisen yön jälkeen kiiruhdan rannalle, löydän rannalta loukkaantuneen miehen, jonka laiva on myrskyssä haaksirikkoutunut. Kun hän toipuu, huomaan saaneeni ystävän, jonka olenkin ehkä tuntenut ennen pakoani saarelle.  Unelma kaukaisesta lämpimästä saaresta haihtuu ja olen taas omassa sängyssäni kirjoittamassa Suomen kylmän myöhäissyksyn pimeänä yönä.

Sinä syksynä kotimme kaikki kissat kuolevat yksi toisensa jälkeen kissaruttoon. Koulussa 1.11. meidät kaikki punnittiin ja samalla tarkastettiin selän tilanne. Olin lihonut edellisestä mitatuksesta 4 kg, jota kauhistelin. Selkäni oli normaali, ei notko, kumara tai lauta.

Valokuvaajan huoleton luisteluasu. En koskaan oppinut luistelemaan muutaman numeron liian isoilla luistimillani!

Samana päivänä saimme kasviopin kokeet. Opettajamme jakoi ne kaikki vuorotellen ja sanoi jokaiselle jotakin. Minulle hän sanoi, että koetulokseni ei vastaa tuntiosaamistani, jokaisesta vastauksestani puuttuu jotakin, oikeasti hänen mielestään osasin asiat paljon paremmin. Opettajamme oli Rainar Hakulinen, ”Nalle”, minusta kaikista ihanin opettaja. Oletan päiväkirjassani hänen saaneen lempinimen Nalle ulkonäkönsä takia, koska hän on iso ja tumma mies. Olen kyllä pahoillani siitä, että hän polttaa tupakkaa, jonka hajun tunnen aina hänen tullessaan lähellä. Nallen poikakin on samassa koulussa, toisella luokalla.

En kerro, että kasvitieteen ja biologian opettajamme Rainar Hakulinen on myös tunnettu jäkälien tutkija. Monia vuosia myöhemmin tapaan hänet kirjallisuudesta Karjalan Kurkijoen pitäjästä kirjoittaneena henkilönä. Olen kerran selannut läpi hänen kokoamansa ja 1972 ilmestyneen Kurkijoki kylästä kylään- teoksen. Hän harrasti myös valokuvausta ja on ottanut paljon luokkakuvia. Saatan löytää hänestä valokuvan vanhoista albumeistani. Hänen ulkonäkönsä muistan edelleen hyvin. Myöhemmin lukioaikanani FT Rainar Hakulinen oli edelleen opettajani, mutta nyt aineena oli biologia, jonka valitsin psykologian sijaan.

Muistan myös, että isäni toimi varmaan parikin vuosikymmentä Hämeenlinnan Yhteiskoulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.  Sillä ei ollut mitään merkitystä omalle koulunkäynnilleni. Ainoa mainittava asia oli, että kun aikoinaan pyrin yhteiskouluun, niin rehtori Paavo Kouri soitti isälleni sisäänpääsystäni. Olinkin jo ehtinyt syödä pihalla ruohoa ja apilanlehtiä ollessani niin jännittynyt, mutta pääsin kevyesti oppikouluun.

5.1.1963 kirjoitin:  ”Olen monesti ihmetellyt sitä, että miksi minun elämässäni ei ole yhtään jännitystä eikä paljon mitään muutakaan erikoista. Mutta ehkäpä se kaikki elämän jännitys tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa.” Pohdin aihetta pitkään maalaten mahdollisia tulevaisuudenkuvia ja jatkan sitten unelmillani: ” Niin, ensin haluaisin tulla ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Haluaisin myös niin mielelläni olla viehättävä ja ihailtu. Ylioppilaaksi tultuani yrittäisin saada itselleni jonkun hyvän ammatin. Ammatti, jota rakastan, on toimittajan ammatti, mutta se on vain toiveammattini. En osaa kuvitella mitään muuta ammattia. Kun sitten olisin toimittaja, pääsisin jonkun aikakausilehden ulkomaan toimittajaksi. Matkustelisin halki maailman ja kirjoittaisin lehdelleni aina kustakin olinpaikastani ja ottaisin myös valokuvia. Sitten menisin naimisiin, jos minut joku vain huolisi. Jos kukaan suomalainen ei huoli, voi joku ulkomaalainen huolia. Jos kukaan ei huoli, niin jäisin vanhaksi piiaksi.” Pähkäily tietenkin jatkuu  tuosta eteenpäin. Puistattavan pitkäveteistä ja lapsellista.

Seuraavana päivänä palaan päiväkirjassani vuotta aiempiin tapahtumiin, jolloin olen pohtinut ulkomaille muuttamista. Kuvittelen päivää Roomassa, jonne olen unelmissani muuttanut. Maalla asuvana podin usein yksinäisyyttä ja unelmiin ja kuvitelmiin vaipuminen oli minulle kovin luonteenomaista.

Voi noita nuoren tytön ajatuksia.  Päiväkirja on ollut paras ystäväni, jolle olen voinut kertoa kaikesta. Silloin  vielä maailma odotti hiljaa jalkojen juuressa sitä, että kirjoittaja astuisi siihen maailmaan, Päiväkirjan merkitys ystävänä on säilynyt kautta vuosien. Aiheet, painotukset ja tyyli vain ovat vuosien mittaan useinkin vaihtuneet.

Parhaat ystäväni, Sini, Leena ja Satu.

21.1.1963 meidät taas mitattiin, punnittiin ja otettiin ”henki.” Sen jälkeen lähdin lopputunniksi luistelemaan, mutta luistelin vain paikallani. Otin nimittäin valokuvia luokkani tytöistä. Kuvat ovat tallella, mutta en ole varma, ovatko tuolloin ottamani kuusi (huom!) kuvaa noiden joukossa, sillä olen myöhemmin  helmikuussa ottanut myös valokuvia ollessamme luistelemassa koulun takana olevalla Tuomelan kentällä. Olin tuona päivänä harvinaisen korkealentoisella tuulella enkä vajonneena pessimismiin, jonka vallassa useimmiten kirjoitin. Johtuiko hyvä mieleni jo silloin siitä, että kamera kulki mukanani. Mikä aarre valokuvauksesta minulle muodostuikaan! 

Koulun jälkeen kävin ostamassa pienen almanakan Ranskaan kirjeenvaihtoystävälleni Charlesille lähtevään kirjeeseen. Postissa lähetin matkaan kolme kirjettä (Ranska, Länsi-Saksa ja Neuvostoliitto), postimaksut tekivät yhteensä 1,50 mk. Kumma kyllä en ole maininnut mitään tuon vuoden alussa tapahtuneestä rahanarvon muutoksesta, jolloin pennit tulivat käyttöön. Kävin myös ostamassa rintaliivit. Kuljin erään luokkatoverini kanssa ja kun hän lähti omille teilleen, jatkoin linja-autossa keskustelua jonkun toisen tytön kanssa. Rengon kansalaiskoulun kohdalla kauhistelin poikien käytöstä, kun he eivät olleet tytöille kohteliaita. Merkittävää päiväkirjassani on, että mainitsen myös ihmisten nimiä, mikä käytäntö hävisi sitten myöhempinä vuosina.

Miksi olen myös unohtanut, että poikkesimme usein Hämeenlinnan taidemuseoon. Keskiviikkona 23.1.1963 Nalle oli poissa koulusta ja menimme hänen tunnillaan taidemuseoon tutustumaan Goethen ajan taiteilijoiden töiden näyttelyyn. Myöhemmin samalla viikolla ihastelin Suomen sotaa! Luimme siitä parhaillaan historian tunnilla ja minä nautin.  Sota teki minut ylpeäksi suomalaisuudestani samoinkuin saatoin ajatella ranskalaisten olevan ylpeitä suuresta vallankumouksesta. Omituisia ajatuksia, mutta historiafriikit taitavat olla omanlaisiaan…

Huh sentään, kyllähän minä jo silloin tajusin omat ailahtelevat tunteeni, mutta mitäs teit.

”Rakas, nolo päiväkirjani”, niin kuului otsikko 28.12.2014 Keski-Uusimaassa. Stand up-koomikko Risto K. Järvinen on alkanut käyttää omia päiväkirjojaan esityksissään. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa aina 15-vuotiaasta lähtien ja on omasta mielestään ihan eri tyyppi. Jos hän tapaisi sen silloisen tyypin, hän varmaan löisi sitä turpaan. Hän haaveilee järjestävänsä päiväkirjaklubeja Helsingin lisäksi myös nuoruudenaikaisessa kotikaupungissaan Keravalla, jossa sitten lava olisi avoin kaikille. Mitä nolompia tekstejä, sitä hauskempaa on yleisöllä. Hän on ollut 15-vuotias kaksikymmentä vuotta minua myöhemmin, 1980-luvun alussa. No muutakin eroa minuun on: ”Yksi asia on säilynyt elämässä läpi vuosikymmenten, myötämielinen suhtautuminen alkoholiin. Se on asia, joka harmittaa.” Eli päiväkirjoissa lienee paljon kirjoituksia myös viinasekoiluista. Taitavat elämänarvomme silloin ja erityisesti nyt olla vuosisadan päässä toisistaan. Hän löytyy myös netistä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia 

Viime kesän alussa (5.6.2014) kävin pitkästä aikaa katsomassa, miltä tuo niin paljon kuvattu tapahtumien näyttämö, Hämeenlinnan Yhteiskoulun piha näyttää nyt.

              

Pohdintaa

Elämme oudosti useampia kerroksia elämää samanaikaisesti. Meillä on vaikeuksia jossakin asiassa, toisessa pohdimme elämän tarkoitusta, käsittelemme kokemaamme ja lukemaamme. Niin taisin minäkin tehdä kuohuvina nuoruuden vuosina, vähän ennen kun aloitin viimeisen vuoden lukiossa. Sen jälkeenhän elämä avautuisi aikuisten maailmaan. Käsittelinkö koskaan tuota aihetta, jossa olisin pohtinut sitä askelta vaan ajelehdinko vain elämän merellä vailla purjeita ja meloja, melkein kuin nyt. Se lienee kuitenkin parempi kuin puhdas suunnitelmatalous.

Maanantaina 9.8.1965 kirjoitin seuraavasti:

Hymyilevät tanskalaiset. Nyt he ovat lähteneet, mutta muisto häilyy vielä kauan silmieni edessä. Kyyneleet tulivat vasta siten, kun heitä ei enää näkynyt, kun he olivat jo kääntyneet maantielle, häipyneet autoineen talojen taakse ja sukeltaneet aamuaurinkoisen pikatien liikenteeseen. Pilvetön taivas. Tasaisen sininen. Minusta tuntuu, että taivas on vuosien kuluessa muuttunut. Muistan sen olleen ennen kirkkaampi ja kylmemmän sininen. Nyt se on lämmin ja vaaleampi.

Tanskalaiset Westit vanhempieni seurassa. Tämä kuva saattaa hyvinkin olla elokuussa 1965 otettu.

Mikä oli yhteinen mieli? Oliko se hymy? Se oli tunne ja hymyäkin. Ymmärrän, miten ihmiset haluaisivat jatkaa sitä ystävyyttä. Se on jotakin selittämätöntä, yhteistä kaikille. Siinä ei ole ainaisia periaatteita ja pikkumaisia riitoja. Siinä suhteessa nykyajan maailma on mennyt eteenpäin. Eri kansallisuutta olevat ihmiset oat lähestyneet toisiaan. Ihmiset eri maissa ystävystyvät ja löytävät oikean tunteen huolimatta kielivaikeuksista. Siinä on yksi avain maailmanrauhan löytämiseen. Ulkomaalaiset ”tavalliset” ihmiset eivät ole enää kasvottomia, he hymyilevät meille ja toisilleen. Tulen tekemään parhaani eikä se tuota vaikeuksia, koska yleensäkin rakastan ihmisiä ja kaikkea uutta ja vierasta. Olla koko elämän ajan sydämeltään lapsi, tehdä kysymyksiä ja olla kaikkea uutta ihmettelevä ja ihasteleva, se on etu ja onni. Auttaminen on jokaisen oma asia, mutta tiedän ja tunnen, että se ei ole turhaa, se tuottaa tyydytystä.

La Rochefoucault olisi kai tyytyväinen löytäessään yhä uusia ja uusia todistuksia väitökselleen, että itsekkyys ja kaikkien tekojemme ja toimintojemme takana. Hän on tavallaan oikeassa, sillä se on myös totta, mutta asialla on myös toinen puoli. Sopusoinnun löytäminen on tärkeintä. Oma tyydytys ja toisen tyydytys. Saada iloa ja tuottaa iloa. On nautinto tehdä hyvää! Kiitoksen saamisen ajatteleminen on silloin tiedotonta. Sellainen itsekkyys on tiedotonta. Minusta tuntuu niin. Se tieto on minussa, että iloiset ja hymyilevät ihmiset löytävät helpommin rehellisen onnen.

Onni on ehkä väärä sana. En haluaisi käyttää sitä. Sillä, mitä tarkoitan, ei ole nimeä. Sen on oltavakin sanatonta ollakseen täydellistä. Se on juuri sellaisia tunteita, joita on vaikea eritellä.

Mäen puut piirtyvät hyvin tummanvihreinä hempeän sinistä taivasta vasten. On ihanaa nähdä luonto. Vielä ihmeellisempää on löytää yhteys, sen kanssa yhteinen ilmapiiri ja  tunnelma. Eksistentialismi on tympäisevää. Te, jotka kannatatte sitä, katsokaa kerrankin rehellisesti ympärillenne, katsokaa ihmisiä ja luontoa (ei-eksistentialisteja ja ei eksistentialistista luontoa) ja hymyilkää. En sano, että se auttaa millään lailla, mutta yritys on puoli voittoa. Etsiytyminen toiseen ympäristöön – minusta tuntuu, että rehellinen eksistentialisti (ei siis pakottamalla omaa mieltä kääntymään, se ei kuulu asiaan) syntyy juuri ympäristön vaikutuksesta. Yksitoikkoisista, ikävistä ja pikkumaisista ihmisistä.

Siis minulla olisi aihetta tulla eksistentialistiksi, olen todella lähellä, mutta en halua. Juuri tämä ympärillä oleva on saanut huonot puoleni näyttämään suurempina kuin ne muuten olisivat.

Minä suunnilleen noihin aikoihin tai 1966.

Jos esimerkiksi Renoirilla ja minulla on joissakin suhteissa eri käsityksiä, niin sittenkin löytyy paljon yhteistä, sellaista, mikä Renoirissa on erityisen positiivista ja eteenpäin vievää. Elämänilo. Hän oli elämänilon maalari. Hän maalasi niin ”kuin linnut laulavat”. Elämänilo näkyy erittäin hyvin hänen elämästään, mutta myös hänen maalauksistaan, joihin yritän päästä sisälle.

Jotakin vastakkaista oli Vincent van Goghissa. Hän oli sivullinen viisaan määritelmän mukaan. Hän oli lähempänä tietoa kuin tavallinen ihminen, totuudenetsijä. Itse asiassa pidän hänen maalauksistaan enemmän kuin Renoirin maalauksista. Tunnen pääseväni niihin sisälle, niiden värihehkuun ja toisinaan vääristyneisiin muotoihin. Ne ovat täynnä yhä uusia ja uusia ihmeitä. Mutta tiedämmekö me kaiken van Goghista, uskooko elämänkerran kirjoittaja tuntevansa hänet? Enpä tiedä. Hän vei paljon mukanaan hautaan. Tiedän tai tunnen, että hänelläkin oli täydellisiä hetkiä. Näkikö kukaan niitä? Hetken kun tulevat yksin ollessa, ilon ja luomisen hetket.

Vincent van Gogh rakasti elämää, mutta siitäkin huolimatta hänen elämänkertansa lukeminen jättää mieleen painostavan ja raskaan tunnelman. Hän maalasi auringonpaisteista Arlesin seutua, mutta päällimmäiseksi mieleen jää myöhäissyksy. Kun kaikki on jo lakastunut ja tuoksuu mädäntyneeltä. Puut ovat alastomia ja sateet ovat jauhaneet maan pehmeäksi. Ja yöllä puhaltaa kylmä tuuli. Vaikka van Gogh kirjoitti paljon, etupäässä kai kuitenkin kirjeitä, eivät ne sano kaikkea. Voi kirjoittaa toisen tunteista keksien kaiken ja samalla tehdä vaikutelman luonnolliseksi, mutta kun ottaa esille todellisen elämän, meidät, ihmiset ja tunteemme, kaikki onkin paljon vaikeampaa, jopa mahdotonta. Van Gogh kirjoitti tietenkin veljelleen kirjeissä itsestään, mutta hänen sanansa voivat antaa vain aavistuksen syvyyksistä.

”Mitä tälle kaikelle voi, sillä näkyykö siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu, mitään ulospäin? Ihmisen sielussa palaa suuri tuli eikä kukaan tule koskaan lämmittelemään sen ääreen. Ohikulkijat huomaavat vain vähän savua ylhäällä piipussa ja jatkavat matkaansa. Mitä siis tehdä, ylläpitääkö tuota tulta sisällään, olla itse oma suolansa, odottaen kärsivällisesti, jos kuitenkin tavattoman kärsimättömästi hetkeä, jonka joku, kuka tahansa, tulisi istumaan sen tulen ääreen – ehkä jäisi siihen, kukapa tietää? Pitäisikö jokaisen, joka uskoo Jumalaan, odottaa hetkeä, joka tulee enemmin tai myöhemmin?”

Taiteilijoilla on pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen, jokaisella omalla tavallaan. On vaikeaa olla suuri ihminen, mutta juuri he vievät maailmaa tietämättään eteenpäin. Sitä ei tee valta ja ulkonainen voima, se tulee sisältä se valta ja voima…. 

Eksyin siitä, mistä aloitin, mutta onko se tärkeätä? He ovat minussa, osa minusta. Kun ilmennän itseäni, ovat hekin mukana…

Tapahtumarikkaat päivät ovat pyhiä. Ajatella, äsken oli varhainen aamu. Pilvetön taivas ja aamuaurinko. Me kaikki hymyilimme. Vielä hetki pyhää. Kyyneleet kylpyhuoneessa. Oliko tuokin jokin poikkeustapaus, tuulahdus kaukaa? Kunpa voisin tehdä jokaisesta päivästä pyhän. Sen saa aikaan vähästä, mutta niin herkästä aineesta. Ystävät kalliit, olette kaukana, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kohta keskipäivä. Taivas täynnä untuvapilviä.

Tästä linkistä  pääsee  maalaukseen, jota rakastan nyt yli kaiken.

Eräs kohtaaminen

Kirjoituspöydälläni on lojunut pari päiväkirjaani 1960-luvulta. Eräänä päivänä silmiini osui kalenterini samalta vuodelta (Ajastaika 1965). Tuon ajan kalenterit ovat aikamoisia aarteita. Oli onni, että pelastin omiani ja jopa joitakin sisarieni kalentereita ”kanalanvintin” palosta elokuussa 1999. Ylipäänsä olen aina onnellinen, kun huomaan, etten ole tehnyt ihan turhaa pelastusoperaatiota. Oman historian läpikäyminen on inspiroivaa. Sekin on tutkimusta. En ole nuorena tallentanut mitään ajatuksella, että joskus sitä tietoa käyttäisin. Jos se olisi ollut tarkoituksellista, olisin ollut paljon tarkempi.

Eilen sain puhelinsoiton vieraalta ihmiseltä, joka oli nähnyt ilmoitukseni karjalaisen sukuseuramme kokouksesta. Hän oli selvittämässä erään sukunimeltään samannimisen miehen historiaa. Tämä mies oli mennyt aikanaan naimisiin hänen sukunsa edustajan kanssa. En siinä puhelimessa saanut selvitettyä asiaa, samannimisiä ihmisiä oli aikanaan vaikka kuinka paljon. Jälkeenpäin löysin tämän henkilön Uudenkirkon Inossa syntyneeksi.

Soittaneen henkilön sukunimi toi mieleeni muiston kaukaiselta 1960-luvulta, kun tapasin tansseissa mielenkiintoisen nuoren miehen.  Puhelun aikana tuli ilmi toinenkin yhteys, mutta aivan toisenlainen liittyen tähän päivään. Mutta se on sitten toinen juttu.

Kalenterista selviää, että tämä on kuva minusta on otettu samaisena kesänä. Jämsänkoskella  tätini ja serkkujeni luona vierailimme 6.6.1965, joka oli helluntaipäivä

Tutkin kalenteriani ja löysin lauantailta 21.8.1965 mielenkiintoisen merkinnän: ” Valajärvellä 20 – 01, The Victors ja Turuttaret, wonderful evening, the beginning and the end.” No päiväkirja esiin.

”sunnuntaina 22.8.1965

Mä näin, kun sun jalkas tuli sinnepäin, missä mä istuin. En mä tiennyt, kuka sä olit. En ollut koskaan huomannut sua. Joo, mut sit sun jalkas tuli mua kohti, sun kenkäs. Istuin ja katselin jalkoja. Ihana rämpytys täytti lavan. Se on ihanaa lepoa korvilleni, mut ihmiset nauraa minulle, jos mä sanon sen niille. Olin äsken tanssinut, mut omaa shakeani, erään pojan kanssa, joka olis varmasti halunnut tutustua minuun. Sen kaveri sano sen minulle, kun tulin ulkoa. Mua nauratti, mutt se myös miellytti minua. Mut enhän mä tiennyt, miten käyttäytyä. Mä vaan hymyilin, sillä mä rakastan kaikkia ihmisiä.

Ilta oli mennyt aika nopeasti. Musiikki oli aika repäisevää. Etenkin kun se kitarabändi rämpytti ja rummutti ja mun korvani nauttivat. Mut en mä tullut hillittömäksi. Istuin hiljaa ja joskus kopautin jalallani lattiaan, mut en kohta tehnyt sitäkään, kun se ei oikein soveltunut minuun. Nääs se musiikki vei mut kokonaan. En mä tiedä, oliko se bändi hyvä, mutta kyllä siitä ääntä pääsi ja rytmiä. Mua vaan vähän suututti, kun en ollut vetänyt farmareita jalkoihin. Mulla oli näet hame.

Mä siis istuin siellä penkillä valossa ja katselin jalkoja. Must tuntui ett mun tukkani oli sekaisin ja silmäni väsyneen punaiset, vaikkei mua väsyttänytkään. Kello lähestyi kahtatoista.

Ja sit mä näin sun jalkas, kun ne tuli suoraan kohti. Sit ne oli ihan mun edessä ja nostin silmäni maasta ja näin sut. Sulla oli ihan vaalea tukka ja silmälasit. Mut en vielä silloin tiennyt, että se oli kohtalo, joka vei meidät yhteen. Joka sai sun jalkas pakosti kävelemään mua kohti ja mut lähtemään sun kanssasi. Sä talutit mua kädestä lattialle ja sit me alettiin sheikata. En tiedä, tiedätkö sinä, ettei mun tanssini ole sheikkia vaan mun ihan oma tanssini. Joo me sheikattiin villisti ja musta tuntui, että sä olit aika välinpitämätön mun suhteeni. Tiedäthän, etten tuntenut sua. Hypin ja katselin kaikkea muuta, mun silmäni eivät pysyneet sussa.  Säkin heiluit ja katselit muualla. Mulle tuli aika kuuma, koska mulla on tapana hyppiä oikein kunnolla. Sit sä halusit tanssia toisenkin tanssin kanssani. No, me siis sheikattiin edelleen, kaksi uutta kappaletta, nopeata ja virkistävää.

Mut sit, kun oltiin lopetettu, sä menit mun ymmärrykseni ulkopuolelle, Sä halusit lähteä ulos mun kanssani. Sanoin, kuten aina sanon pojille, kun ne pyytää mua kävelylle, että en lähde. Mutta en tiedä, miksi kuitenkin nyt lähdin. Et edes vaatinut. Me vaan mentiin raput alas. Sukellettiin pimeyteen. Sä sytytit savukkeen ja tarjosit minullekin, mutta en ottanut, koska poltan yleensä vain ikävystymiseen  (?). Sä halusit mennä istumaan. Vähän vastustelin sanomalla, että on niin pimeätä. Mut menin kuitenkin. Siinä penkillä, johon meidän piti istuutua, lojui joku sortunut mies. Menimme sitten keinuun.

Sinä kiltti koulupoika ja minä kiltti koulutyttö. Miellytit minua hirveästi. Sain aivan uuden kuvan susta. Mua nauratti kauheasti. Me puhuttiin hirveästi. Silloin mä todella älysin, että kohtalo oli puuttunut peliin. Olimme molemmat eksyneet tuolle lavalle ja sit melkein lopussa sun jalkas tulivat pakosti mua kohti ja lähdin sun kanssa. Meidän tapaaminen olis yksi piste meidän elämän viivalla. Muistaisin sen aina. Lyhyt hetki yhdessä ja sit sä olisit poissa. Lähtisit tiellesi ja minä omalleni. Ehkä joskus hirveän monen vuoden päästä me taas tavattaisiin. Tuo tollainen viehättää mua kauheasti. Mikään ei ole pilalla. Ei ole vaatimuksia, ei mitään. Vain kohtalon leikki. Taisin tai voisin sanoa sen sullekin, mut me puhuttiin niin paljon.

Yks pari tuli istumaan siihen meidän viereen. Niillä oli hauskaa, kun ne kuunteli meidän keskustelua. Lopulta ne lähtivät ja sanoivat jättävänsä nuoren parin rauhaan. Itse ne kai rauhaa tarvitsi.  Ne olivat jo vanhempia. Sä sanoit, ollaanko me tultu vanhain tansseihin.

Kutsuit mua viettelijättäreksi. Mua nauratti koko ajan, sanoit tietäväsi keinon, millä voisin lopettaa sen nauramisen. Et sanonut, kun arvasin sen. Sanoit kyllä kaikki suoraan, minkä sanoin miellyttävän minua. Sanoit, että sulla on hyvä rakastamistekniikka. Puhuit kaikenlaista, mut mun mielestä et olisi ollut sinä, jollet olisi ollut sellainen kuin olit. Pidin susta hirveästi. Olimme niin kuin samalla tasolla, vaikka jos viettelemisestä puhutaan, olit paremminkin mun viettelijä kuin mä sun.

Sanoit silloin ihan aluksi, kun kävimme istumaan, et mulla on kauniit silmät. Se on harvinaista. Vain yksi poika on sanonut samoin ja se oli jollakin lailla sun kaltaisesi, semmoinen hetken ystävä. Tapaa ja sit menettää. Se ei sureta minua. Se kuuluu elämään. En tietenkään haluaisi menettää, mutta enhän mä mitään kohtalon kuljetukselle voi.

Sit sä sanoit, ett mulla on kauniit sääretkin. Sä näytit omia loistosääriäsi. Mua nauratti. Sanoit, että napasikin on mestaritekoa. Olit kauhean kiva, kun olit sä etkä kukaan muu. Musta tuntui, että seurassasi löysin jotakin uutta myös omasta itsestäni. Olin lähempänä minua..

Mut aika meni ja meni. En tiedä, miks mä yhtäkkiä annoin sun suudella mua. En ymmärrä. Ei se ollut minun tapaistani. Ehkä se johtui sinun rehellisyydestäsi. Mutta en mä siitä suutelemisesta pitänyt. Se on ihan älytöntä. Enhän mä osaakaan, kun en ole koskaan suudellut. Tiesitköhän, että olen hirveän kokematon. Suutelit toisenkin kerran. Eikä sekään vaikuttanut minuun yhtään. Ihan ihmettelin, taidan olla kauhean kylmä tyyppi. Mut en voi mitään. Vaikka en vielä pidäkään suutelemisesta, pidän susta. En tiedä, ymmärrätkö. Nut kyllä olit kauhean miellyttävä. Siksi oli ihan normaalia anta sun suudella mua. Sun läheisyytesi oli miellyttävää. Olin kanssasi ihan erilainen kuin muiden poikien kanssa. Ihan luonnollinen.

Kello vaan meni nopeasti eteenpäin. Se oli kauheata. Oltiinkohan me vain vajaa tunti yhdessä. Lyhyt aika, mutta samalla ikuisuus, Sitten lähdimme alas autoille. Sytytit savukkeen. Minulle se on aina ikävystymisen merkki. Kyllä me tiedämme toistemme nimet, mutta siinä onkin sitten melkein kaikki. Kävelimme alas pimeätä mäkeä. Olin todella onnellinen ilman sivumakuja siitä, että olit ollut kanssani.

Ihan viime hetkessä kysyit puhelinumeroani. Mutta se oli kai vain muodollisuus. Ei minun suunnitelmani siitä mene pilalle. (?) Se, että kaikki oli sellaista ihmeellistä sattumaa. Sä ja m, me kaksi kilttiä, poika ja tyttö. En rupea itkemään, vaikka tiedän, ettet muista puhelinnumeroani ja nimeäni. Ja vaikka sä unohdat kaiken. Mennään vaan tavalliseen tapaan eteenpäin. Et sä tunne minua, mut sittenkin olet minussa. Olet kaunein ja puhtain muistoni tästä kesästä. Olet kiva kaveri, mutta olet nyt palannut omalle radallesi. Heilutan sinulle omaltani. Minä, joka olen, olen….”

En ymmärrä, miksi kirjoitin tuon tekstin oudolla kielellä, kaikki muut päiväkirjamerkintäni ovat normaalia kirjakieltä. Mutta teinhän tuolloin kokeita myös kirjoittamalla erilaisilla käsialoilla.

Tämä kappale päiväkirjastani ei kerro siitä henkilöstä, jolla minua eilen muistutettiin vaan aivan toisesta. En vielä tiedä, olenko hänestä edes mitään kirjoittanut. 

Kun luin eteenpäin, ymmärsin seuraavan viikon salaperäisistä teksteistä ja kalenterimerkinnöistä, että tämä tansseissa tapaamani poika todellakin yritti parhaansa minun suhteeni. Hän soitteli, minä tekeydyin vaikeaksi, olin vaikea. Tapasimme kerran tai ehkä parikin sen jälkeen lyhyen ajan puitteissa, mutta kaikki oli yhtä vaikeata. Ensimmäisen tapaamisen luomous oli särkynyt.   Miksi niin kävi? En pysty sitä helpolla tavoittamaan, mutta tuntien itseni, voin aavistaa.  Syy oli kuitenkin  minussa, omassa synkkämielisyydessäni. Mutta sekin on jo toinen juttu. 

Nuori ihminen oli vaikeiden ratkaisujen edessä eikä varmaan tehnyt niitä ihan oikeita ratkaisuja. Mutta eihän elämä olekaan ratkaisu vaan virtaus. Sen opin kunnolla vasta paljon myöhemmin.